torstai 20. syyskuuta 2018

Viimeiset raapaisut Tarttoa

Tulin Tartosta kotiin sunnuntai-iltana. Vähän haikeaa, mutta kiva palata kotiinkin. Tässä kuva entisestä opinahjostani, Tarton yliopistosta.


Yksi paikka missä vierailin heti matkani alkupuolella, on Tarton yliopiston luonnontieteellinen museo eli Loodusmuuseum. Se on vähän niin kuin Helsingin "eläintieteellinen", mutta täällä on eläinten lisäksi edustettuna koko eliökunta sienistä kasveihin. Myös mineraaleja ja kiviä on esillä. Näyttely alkaa vaatimattomasti maailmankaikkeuden synnyllä. Toisin kuin Helsingin "elukassa", täällä on vähemmän sellaisia vitriinejä, joissa on rakennettu luonnolliselta näyttävä maisema täytettyine eläimineen. Tarton luonnontieteellisessä museossa on aika tietellinen ote ja näyttely on järjestetty taksonomian mukaan. Nyt muistin, miksi luontoa harrastavana teininä taksonomia, tieteellinen luokittelu, rauhoitti minua: kaikella elollisella on oma paikkansa luonnossa ja maailmassa.


Näyttelytilat olivat väljiä ja ne levittäytyivät kahteen kerrokseen.


Toiminnallisia juttuja oli joitakin, ei kovin monta. Hyönteishuoneessa sai tutkia perhosta mikroskoopilla. Suosittelen museoa luonnosta kiinnostuneille. Näyttävän rakennuksen osoite on Vanemuise 46.


Viimeisenä viikonloppuna ystäväni Suomesta tuli kylään. Kävimme Toomemäellä kävelyllä ja sieltä suuntasimme Emajoen varteen yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan. Kasvihuoneissa emme käyneet, mutta kuljimme ulkopuutarhassa, joka oli tosi hieno. Siellä oli eri maanosien kasveja alueittain. Paljon pinnanvaihteluja ja ruusutarhakin. Oikein viehättävä kokonaisuus. Toki syyskuussa kukkivia kasveja ei ollut enää hirveän paljon.



Ystäväni kanssa kävimme myöhäisellä aamupalalla kahvila Krempelissä, jossa oli oikein ystävällinen palvelu. Söin vegaaniset sienivoileivät. Illalla menimme vielä asuinpaikkani lähellä sijaitsevaan Aparaaditehas -kompleksiin ja siellä ravintola Aparaatiin viinilasilliselle. Kiva paikka, aika hipsteri-meininki kyllä, haha!

Tässä vielä muutama suosikki vastaantulleista katutaidepläjäyksistä.


Näitä leikkisiä ja toiminnallisia juttuja oli Toomemäellä ainakin kolme erilaista. Lyhtypylväisiin kiinnitettyjä palikoita, joita pyörittämällä saattoi muodostaa erilaisia hahmoja. Kieltämättä hauska idea!



Tartto on taputeltu, matkalaukussa toin neljä kirjaa, joita nyt lueskelen. Yksi niistä on virolaisen kasvitieteilijän Toomas Kukkin Herbaariumi käsiraamat eli herbaariokäsikirja. Kokonainen opus siitä, miten kasvikokoelma luodaan! Minulla on sopivasti herbaariokansio valmiina odottamassa ensi kevättä.

maanantai 17. syyskuuta 2018

Paluu Tarton kotikirkkoon

Pari vuosikymmentä (huh!) sitten, kun opiskelin Tarton yliopistossa virolaista ja vertailevaa kansanrunoustiedettä, etsiskelin paikkaani kirkossa. Ja nimenomaan ortodoksisessa kirkossa. En ollut Suomessa juuri käynyt ortodoksisissa palveluksissa muutamaa Uspenskin vigiliaa lukuunottamatta. Kuuntelin radioliturgioita ja lueskelin paria aiheeseen liittyvää kirjaa. Omakohtainen kokemus seurakunnan elämästä kuitenkin puuttui. 

Tartossa silloin keväällä 1997 löysin aika nopeasti itseni paikallisesta Uspenskin katedraalista. Se oli talvisaikaan silloin jäätävän kylmä kirkko. Seisoin siellä, vaikka en ymmärtänyt mitään kirkkoslaavinkielisistä palveluksista. Kerran sitten joku kirkkomummo vinkkasi minulle, että Karlovan tunnelmallisessa puutalokaupunginosassa on pyhän Aleksanterin kirkko, jossa kokoontuu vironkielinen seurakunta. Sinne suuntasin heti seuraavana lauantai-iltana, ja loppu on historiaa, noin niin kuin lieveästi sanottuna. Kävin kirkossa koko kevätkauden, ja kun käväisin Suomessa uusimassa oleskelulupaani, poikkesin Espoossa erään ortodoksipapin, nykyisen rippi-isäni, puheille. Palattuani Suomeen ja käytyäni vuoden verran katekumeeniopetuksessa, minut voideltiin ortodoksisen kirkon jäseneksi pääsiäislauantaina 1998.


Nyt palasin Tarton Aleksanterin kirkkoon, oikeastaan nykyisin kaikkien pyhien Aleksantereiden kirkkoon, pitkän tauon jälkeen. Kävin täällä viimeksi kesällä 2000, jolloin suoritin työharjoittelua Tartossa. Sama tuttu pappi oli vielä kirkossa, toinen uusi pappi oli myös. Seurakuntalaisissa ei valitettavasti näkynyt takavuosilta tuttuja kasvoja, mutta näihin uusiin tutustuin kirkkokahveilla, jotka pidettiin auringossa kirkon pihalla. "Älkää lähtekö, jääkää tänne", pappi pyysi, kun sanoin viipyväni Tartossa tällä kertaa vain kaksi viikkoa. Olo oli siis tervetullut. Kuin kotiin olisi palannut. Tarton Aleksanterien kirkko on aina toinen kotikirkkoni, se ihkaensimmäinen.


Jumalanpalvelukset toimitettiin nyt ns. kesäkirkossa tai yläkirkossa. Siellä en ollutkaan ennen käynyt. Vuosia sitten käytössä oli vain pienempi talvikirkko. Pientä taikasauvaa (tai proosallisemmin: rahaa) kirkko tarvitsisi, jotta se saataisiin ihan kuntoon. Kupolit oli kyllä uusittu sitten viime käyntini. Neuvostoaikana kirkossa toimi Viron kansallismuseon varasto. Olen muuten silloin vähän nuorempana kiivennyt erään seurakuntalaisen kanssa tuonne kirkon katolle! En kuitenkaan kovin ylös.


Kävin Aleksanterien kirkossa sekä Jumalansynnyttäjän syntymän juhlan liturgiassa että sitä seuraavana pyhänä, jolloin palveluksen toimitti Tarton piispa Eelija. Tässä alla vielä pari kuvaa Tarton Uspenskin katedraalista, josta kirkollinen tieni aikoinaan alkoi. En käynyt tällä kertaa siellä sisällä. Kuten näkyy, uutta maalia tai rappausta tämäkin kirkko kaipaisi pintaansa.



Tarton kaikkien pyhien Aleksanterien seurakunnan nettisivuille on linkki tässä.

tiistai 11. syyskuuta 2018

Viron kansallismuseossa

Olen nyt käynyt kahdesti täällä Tartossa Viron kansallismuseossa. Ensimmäisen kerran katsastamassa näyttelyt, toisen kerran kansanlaulutyöpajassa. Kansallismuseo, Eesti Rahva Muuseum eli ERM oli kyllä yksi tämän reissun odotetuimmista kohteista. En joutunut pettymään, museo on upea! Valtaisassa betonirakennuksessa on kaksi perusnäyttelyä, joista ensimmäinen, Uurali kaja eli 'Uralin kajo', esittelee suomalais-ugrilaisia kansoja. Tämä osa näyttelystä oli ehdoton suosikkini. Olen opiskellut muinoin hieman kansatiedettä, joten tuttuja juttuja oli paljon. Kuitenkin se, miten asiat esitettiin näyttelyssä, oli jotain ihan ainutlaatuista.

Tällainen sinisenä kimmeltävä joki johdatteli tutustumaan suomalais-ugrilaisiin kansoihin.


Valokuvaräpsyistä ei saa oikeaa kuvaa näyttelyn tunnelmasta. Kielisukulaisiiin tutustuttiin kulkemalla reittiä hämärissä näyttelytiloissa. Äänimaailma oli luotu todella hienosti. Alussa kukkui käki, kuului kansanlaulua ja puhetta, oli mökki, jonne sai sai mennä sisään ja siellä kuului kuorsausta uuninpankolta! Esineet olivat toki vitriineissä pleksin takana, mutta oli paljon vuorovaikutteista multimediaa, videoita ym. 


Pohjoisia suomalais-ugrilaisia kansoja esittelevässä tilassa minulla meni oikeasti kylmät väreet, sillä tunnelma lähes pimeässä tilassa oli niin vaikuttava. Susi ulvoi, kuului joikua. Olisin voinut viipyä näyttelyssä vaikka kuinka pitkään.


Näyttelyn toinen osa Kohtumised eli 'kohtaamiset' esittelee Viron historian alkaen nykypäivästä ja edeten vähitellen yhä vanhempiin kerroksiin, lopulta kivikaudelle. Valtavassa näyttelytilassa on täälläkin nykytekniikka sulassa sovussa vanhojen esineiden kanssa. Esillepano on väljä. Yksi vitriini on täynnä erilaisia kenkiä ja niihin liittyviä kertomuksia. Tarinallisuus ja elämyksellisyys korostuvatkin museossa erityisen paljon.


Tavallisten ihmisten arkielämä ja siihen kulloinkin liittyneet esineet on tuotu hienosti esille. Olin iloinen myös nähdessäni museossa virolaisen pyhän marttyyripiispa Platonin (1869-1919) jumalanpalveluspuvun. Tässä kuvassa taas pioneerihuivi neuvostoajalta.


Yksi osa näyttelystä esitteli virolaisia mattoja tai ehkä paremminkin rekipeitteitä oman aikansa kuvastajina.


Huono kuva, mutta jotenkin pysäyttävä peite. Siihen on kirjattu Stalinin miete: "Neuvostopatriotismi yhdistää kaikki maamme kansat ja kansallisuudet yhdeksi veljelliseksi perheeksi". No, oman aikansa tuote tämäkin.


Alla vielä yksi kuva, joka ehkä näyttää myös sen, miten vanhat museoesineet ja uusin teknologia yhdistyvät Viron kansallismuseossa. Vähän minulle jäi tästä Kohtumised-näyttelystä sellainen olo, että onko hieman liian fragmentaarinen makuuni. Esimerkiksi ihan näyttelyn lopussa on varmasti ainakin kolmemetrinen pleksivitriini täynnä kivikauden löytöjä. Osa niistä on niin korkealla, ettei niitä ole tarkoitus päästäkään tutkimaan. Tavallaan näyttelyn pystytys liukuu jo taiteen puolelle. 


Komea kokonaisuus kyllä, ja etenkin Uurali kaja -näyttelylle arvosanaksi annan 10+. Ainut asia mikä tuolla oikeasti vaivasi minua loppupeleissä oli ns. museokooma. Se, kun nähtävää on niin paljon, että kuljet lopulta vain zombiena eteenpäin. Jalat myös väsyivät valtavien etäisyyksien vuoksi, onneksi rakennuksessa on sekä kahvila että ravintola. Museokauppa löytyy myös. Työntekijöistä osa näytti liikkuvan museossa potkulaudoilla, kätevää!


Kansallismuseossa järjestetään myös erilaisia tapahtumia. Olin viime viikolla kansanlaulupajassa, jossa laulettiin esilaulajan johdolla virolaista regilaulua, joka vastaa meidän suomalaisten kalevalaista kansanlaulua. Saatoin ylittää itseni, sillä päädyin laulamaan siellä pienen pätkän myös ihan yksikseni kaikkien edessä, ja tanssin lopuksi piirissä Kihnun tyyliin! Onneksi en tiennyt mennessäni, olisi voinut (loppujen lopuksi) tosi hauska kokemus jäädä väliin. 

Museo sijaitsee Raadilla, Tartossa, ja sinne pääsee bussilla nro 27 Kvartali Keskuksen vieressä olevalta pysäkiltä noin kymmenessä minuutissa. Valitettavasti bussi kulkee vain kahdesti tunnissa. Koko talon pääsylippu maksaa aikuiselta 14 €. Vahva suositus!

torstai 6. syyskuuta 2018

Tartossa

Pitkän hiljaisuuden päätteeksi postaus Tartosta, jonne tulin tekemään käännöstyötä. Ja toki katselemaan kaupunkia. On hurjat kahdeksantoista vuotta siitä, kun oleskelin täällä pitempään ollessani työharjoittelussa, ja vielä hurjemmat kaksikymmentäyksi vuotta siitä, kun opiskelin täällä lukukauden verran virolaista ja vertailevaa kansanrunostiedettä. Sää oli aluksi pilvinen ja tihkusateinen, mutta nyt tänne pärähti kunnon intiaanikesä helteineen. Pakkasin mukaan lähinnä syysvaatteita, ehkä niitä vielä ensi viikolla tarvitaan.

Rakkaimpia paikkoja tässä kaupungissa on kaunis puisto, Toomemägi, jonne piti heti suunnata. Vaikka Tartto on muuttunut aika paljonkin (täällä on mm. useita kauppakeskuksia, joista 1997 tai edes 2000 ei ollut tietoakaan), tietyt jutut pysyvät samoina, ja onneksi näihin kuuluu Toomemägi.


Toomemäellä on Tarton tuomiokirkon rauniot. Apostoleille Pietarille ja Paavalille pyhitetty kirkko rakennettiin useassa vaiheessa 1200-1400-luvuilla, ja sen alamäki alkoi reformaation aikana. 1800-luvulla kirkon rappeutunut kuoriosa rekonstruoitiin. Siinä toimi yliopiston kirjasto aina 1980-luvulle asti; nykyään tila on Tarton yliopiston museona – tarkoitus olisi käydä siellä aivan lähipäivinä.



Toomemäellä sijaitseva vana anatoomikum eli vanha anatomianlaitos (1803-1805) ei toimi enää alkuperäisessä tehtävässään. Vielä opiskellessani Tartossa, uusklassinen rotunda toimi anatomian laitoksena. Käsittääkseni sinne tehtiin aikoinaan uusien opiskelijoiden kiertokäyntejä. Itse en ole koskaan käynyt rakennuksessa sisällä.


Ja pilvisen päivän harmaa kuva ja pieni pilkahdus entisestä opinahjostani tuolla takana; yliopisto näkyy myös seinämaalauksessa. Suurin osa luennoista, joilla aikoinaan kävin, pidettiin päärakennuksessa.


Tartossa tuntuu olevan varsin paljon mielenkiintoista katutaidetta. Pari esimerkkiä alla.



Majapaikkani on periaatteessa keskustassa, mutta ns. varsinaiseen keskustaan ja esimerkiksi lähimpään ruokakauppaan täältä on noin 15-20 minuutin kävelymatka. Olisi pitänyt ottaa askelmittari mukaan, olen kävellyt valtavasti tähän mennessä. Olen tottunut Helsingissä ihan patalaiskaksi, kun kaikki on joko lähellä tai julkisten yhteyksien varrella, nyt sen huomaa!