tiistai 30. tammikuuta 2018

Sohvan paluu

Olen elellyt reilut kaksi vuotta ilman sohvaa. Ruudullisesta ysärisohvasta luovuttuani olen istuskellut nojatuolissa, joka sekin on parhaat päivänsä nähnyt. Mutta nojatuolissa ei voi rötvätä! Ja kun vieraita on tullut kylään, olen luovuttanut nojatuolin herruuden vieraalle ja itse kykkinyt pinnaselkätuolilla. Ja jos vieraita on ollut usemapi kerralla, myös osa vieraista on saanut kovan jakkaran allensa. Mutta eipä enää! Kävin ostamassa kahdenistuttavan sohvan, joka tuli eilen. Siirsin räsymaton avulla kirjahyllyn sohvan tieltä makuuhuoneeseen ensin tyhjennettyäni sen. Note to self – älä tee enää toiste tätä yksin! Voimat ja usko meinasivat loppua kesken, mutta onneksi onnistuin, vaikka kynnysten kohdalla tekikin tiukkaa.

Röhnötin loppuillan sohvalla virkatun peiton alla ja ihmettelin, miten olen pärjännyt niin kauan ilman. Sohva on mustanharmaa; minulla on selkeästi joku tumma kausi meneillään. Koristetyynyt uupuvat vielä, tai ovat kyllä olemasssa, mutta niiden päälliset eivät rimmaa verhojen kanssa. Mutta mikä tässä asunnossa nyt rimmaakaan minkään kanssa. Alan ymmärtää täysvalkoista sisustusta – kaikki sopii aina yhteen, kai.

Tuossa sohvapöydällä (joka on ilmaislöytö ja josta haluaisin eroon jossain vaiheessa) on oranssikantinen kirja.  Se on Leuchtturmin viiden vuoden päiväkirja, jonka pitämisen aloitin tämän vuoden alusta. Joka päivälle on pieni tila muistiinpanoja varten. Minun käsialallani siihen mahtuu viisi riviä joka päivä. Yleensä kirjaan tekemisiä, joskus jotain syvällisempääkin, joskus melkein vain säätilan. Päiväkirjarivien kirjoittamisesta on tullut jo jokailtainen rutiini.


Lapsuudenkodin muuttoraivaus etenee. Sain viimeksi mukaani pyöreän rusehtavan Arabian maljakon, josta pidän paljon. Siinä on pinnassa kohokuviointia, nuo vaaleammat viirut. Kuukkeloimalla selvisi, että maljakkoa on valmistettu ainakin myös valkoisena. Tekijää ja aikakautta en tiedä, osaisiko joku kertoa tästä keraamisesta maljakosta jotain lisää? Kuvassa on lisäksi kotimaisen tekijän (en muista valitettavasti nimeä) keramiikkaikoni ja Terraviivan valmistama laatta, jonka ostin kesän Turun reissulla itselleni muistutukseksi siitä, että kyllä ne siivet tosiaan kantaa.


Lähiaikoina blogiin on tulossa pieni ortodoksisuuteen liittyvä arvonta sekä juttua muun muassa ex libriksistä.

torstai 11. tammikuuta 2018

Jääpuikkopuita ja rätväkät verhot

Pelkään edelleenkin turhan hysteerisesti rikkovani järkkärini milloin milläkin tavalla. Esimerkiksi kova pakkanen voisi tiivistää kosteutta kameran sisälle takaisin sisälle tuotaessa. Mutta toissapäivänä oli nollakeli ja kaunis auringonpaiste. Ei tekosyitä jäädä sisälle siis. Kävin rannassa kuvaamassa. Ilokseni löysin luonnon jäätaidetta: rannassa aaltojen pärskeet osuivat pariin vesirajasssa kasvavaan matalaan leppään, joiden oksille oli muodostunut hienoja jääpuikkoja. Kaukaa näytti siltä kuin puun oksilla olisi roikkunut valkoisia muovisuikaleita. Onneksi menin lähemmäs tutkimaan. Näistä sai aika kivoja kuvia.





Ulappa oli siis vielä auki, mutta lahdenpohjukassa oli jo jääsohjoa ja pieniä jäälauttoja. Kovasti yrittää meri jäätyä. Tänään on kolme astetta pakkasta ja ilokseni myös varhain aamusta satoi ohut lumipeite. On vähän valoisampaa nyt.


Toin lapsuudenkotoa muutaman pikkujutun tänne. Komerosta löytyi vanhat verhot, jotka ajattelin ensin myydä, mutta kotona huomasin, että niitä onkin neljä samanlaista – saman verran mitä omaan olohuoneeseeni tarvitaan, ja huollettuani ne, ripustin väripläjäykset ikkunoihini. Ovat kyllä todella hurjan väriset, pinkki-purppurat ja mustat, siis lempiväriseni, mutta valitettavasti ikkunaan ripustettuna taittavat jopa vähän ruskehtavaan ja pinkki näyttää kirkkaanpunaiselta. Oli kuitenkin niin iso työ niiden silittämisessä ja ripustamisessa, että saavat olla jonkin aikaa, vaikka eivät oikein sovikaan sen 40-50-lukulaisen maton kanssa yhteen. Tasapainoinen sisustaminen on kyllä laji, jota en hallitse ollenkaan. Luultavasti viimeistään kesällä kaipaan taas valkoista tai ainakin jotain vaaleampaa.

Verhot ovat suomalaista työtä, käsinpainettu E. Helenius Oy:ssä ja suunnittelija on Mirja Vänni. Olisivatkohan 70-lukua vai jopa 60-lukua, en osaa sanoa? En muista, että nämä olisivat olleet meillä lapsuudenkodissa ikkunassa. Luultavasti ovat vanhemmat kuin minä tai sitten olen ollut ihan pieni kun nämä ovat koristaneet kotiamme. Tein vähän galluppia kaveripiirissäni verhoista, ja jakavat mielipiteitä kovasti. Itsekään en osaa sanoa tykkäänkö vai kammoanko. Tuovat kyllä ihan eri tavalla kotoisuutta ja särmää olkkariin kuin valkoiset verhot, mutta ovathan nämä ihan hiiskatin tummat. No, katsotaan kauanko jaksan näitä katsella. Googlen kuvahaun avulla löysin muuten hienon juhlamekon, joka oli tehty tästä samasta kankaasta.


Sain luettua loppuun Hella Wuolijoen muistelmakirjan Koulutyttönä Tartossa, jonka Wuolijoki kirjoitti Katajanokan lääninvankilassa kärsiessään siellä maanpetostuomiota jatkosodan aikaan. Kiinnostava kirja, olenhan itsekin ollut jos en koulutyttönä, niin yliopisto-opiskelijana Tartossa. Mutta jotain tosi ärsyttävää Wuolijoen tyylissä tai persoonassa oli. Minusta tuntuu, että jos olisin tuntenut hänet, emme olisi tulleet lainkaan toimeen keskenämme! Jotkut kirjailijat taas päinvastoin tuntuvat sukulaissieluilta kirjojensa perusteella. Nyt pitäisi valita seuraava luettava kirja. On lievästi sanottuna runsaudenpulaa.

tiistai 2. tammikuuta 2018

Raivausta

Onnellista uutta vuotta kaikille! Tulin pudistelemaan tomuja blogistani. Pölyn keskellä ollaan täällä muutenkin oltu, sillä lapsuuden kodin tavararaivaus on käynnissä ja isäni muutto pienempään asuntoon edessä. Sitä tavaraa on nimittäin ihan tolkuttomasti. Äidin motto taisi olla "mitään ei kannata heittää pois" ja tämän periaatteen takia meille on säästynyt kyllä monenlaisia aarteita, joista osan esittelin viime postauksessa, mutta myös paljon poisheittävää roskaa. Muun muassa minun kouluterveydenhoitajani antamat lappuset vuodelta 1984. Ja niin edelleen... Yksi mahtava löytö äidin lipastonlaatikosta oli isäni vuonna 1958 eli 18-vuotiaana tekemät lehdet, joissa hän kertoi kuulumiset pääkaupungista kotiväelle. Mieletöntä huumoria ja ajankuvaa! Mutta yhtä aarrelöytöä vastaa varmaan kuutio lippulappusia, joilla ei ole enää mitään hyötyä kenellekään.

Kävimme viikonloppuna läpi lapsuudenkodin kirjahyllyä. Ajattelin, että valitsen itselleni kolme kirjaa, mutta mopo karkasi ja rohmusin lopulta vinon pinon kaikkea. J. C. Bachin jouluoratorion olen antanut  joskus lahjaksi äidille, siinä on kirjan mukana neljä CD-levyä. Harmikseni huomasin, että CD-soittimeni on sanonut sopimuksensa irti. 


Olohuoneeseen sain myös ison vanhan maton (40-50-lukua?), jonka väri vaihtelee katsomiskulmasta ja valaistuksesta riippuen vaaleanpunaisesta punaruskeaan.


Raivaaminen on hiukan uuvuttavaa, mutta jatkoin sitä kotonakin, sillä vuoden vaihteessa on kiva saada työpöytä puhtaaksi ihan konkreettisesti. Kevätkaudelle on jo joitakin suunnitelmia: maaliskuussa menen Valamoon kirjansidontakurssille ja toukokuussa Sarjakuvakeskuksen dokumentaarisen sarjakuvan lyhytkurssille. Ajattelin kokeilla myös paineettomasti Helmet-lukuhaastetta. Tulostin jo täytettävän listan jääkaapin oveen. Alla on kuva meidän pienestä lähikirjastosta, jonka maskotti on Myyrä. Huomasin muuten, että J. R. R. Tolkienin klassikosta Silmarillion ilmestyy tänä vuonna kuvitettu painos suomeksi. Josko nyt saisin opuksen luettua? 9-15-vuotiaana Tolkien oli minulle melkein puolijumala. Kuitenkin Silmarillion oli sen verran raskasta luettevaa, että kirja jäi aina kesken, vaikka kuinka yritin.


Viimeisimpiä luettuja kirjoja ovat Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe sekä Johanna Venhon Saaren runot, joka mielestäni on tekijänsä ehkä vaikuttavin kokoelma tähän asti. Pidän paljon siitä, miten Venhon runot puhelevat suomalaisen kansanrunouden kanssa. Ja miten kaunis kieli!