Luostarikesä 15 vuotta sitten

Blogin ja oman elämän kanssa on olleet vähän palikat levällään, joten muistellaanpa hetki vanhoja. Olen ollut kolmessa luostarissa talkoolaisena. Lintulan naisluostarissa Heinävedellä useita kertoja, Uudessa Valamossa niin ikään Heinävedellä viikon verran ja samoin viikon Laatokalla Konevitsan munkkiluostarissa syksyisessä perunannostossa. Jossain vaiheessa luostarielämä, jota myös enkelielämäksi kutsutaan, kiehtoi minua kovasti. Ainoa tapa päästä selvyyteen omasta kutsumuksesta on kokeilla luostarielämää, joten 15 vuotta sitten lähdin pitkäaikaistalkoolaiseksi Lintulan luostariin. Sain igumenialta, luostarin johtajattarelta, siunauksen olla luostarissa "niin kauan kuin haluan". Vuotta ajattelin, mutta lopulta olin talkoolaisena vain kesän. 

Sain oman pienen keljan eli huoneen nunnien "asuntolan" puolelta. Muut talkoolaiset, jotka olivat vapaaehtoistöissä luostarissa ehkä parisen viikkoa kerrallaan, asuivat erillisessä talkoolaisten talossa. Minä sain osallistua myös sisariston ruokailuihin ja käyttää sisariston saunaa. Myös säännöt olivat minun kohdallani ehkä aavistuksen tiukemmat kuin muilla talkoolaisilla. Luostarialueelta poistumiseen pyysin luvan, siunauksen, äiti igumenialta. Kaikkiin töihin ja toimiin muutenkin pyydettiin siunaus. Luostarissa kuuliaisuus on keskeistä. Mitään ei tehdä ominpäin.

Päivät olivat työntäyteisiä. Herätys oli puoli kuuden maissa. Joku sisaristosta kulki keljakäytävällä ja soitti kelloa. Kirkkoon aamupalvelukseen pääsi keljoista sisäkautta. Matkaa ei ollut monta metriä, mutta myöhästyin silti palveluksesta melkein joka aamu! Lauloin muistaakseni kuorossa, vaikka oikeasti en ole kovin hyvä laulamaan. Aamupalveluksen jälkeen oli aamupala ja sitten kukin lähti päivän töihin. Minä autoin puutarhassa, siivosin ja tein keittiötöitä. Vähän aikaa olin myös matkamuistomyymälässä apuna. Lisäksi maalasin puisia koristemunia ja leipälautoja matkamuistomyymälään myyntiin. Töitä oli kuutena päivänä viikossa. Illalla oli ehtoopalvelus kirkossa. Juhlina ja sunnuntaisin toimitettiin liturgia, ehtoollisjumalanpalvelus.

Olin sairastunut masennukseen vuosi-pari aiemmin. Ajattelin, että asia oli jo hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Ruumiillinen työnteko yhdistettynä uudestaan alkaviin univaikeuksiin sai minut kuitenkin aika nopeasti huonoon kuntoon, minkä sisaristokin pisti merkille. Ruokailut, joissa syötiin hiljaisuudessa, yhden sisaren lukiessa ääneen pyhien ihmisten elämäkertoja, alkoivat ahdistaa. Muistan, että sain aterialla alas puolikkaan perunan ja vähän salaattia. Kun palasin kotiin (ja jouduin melko pian sairaalaan), painoin vain 44 kiloa. 

Niinpä oli sitten todettava, ettei minusta mitään nunnaa tule. Osalle sisarista äkkilähtöni kotiin oli yllätys. En tiedä, olisinko jaksanut olla luostarissa pitempään, jos olisin mennyt sinne talvella, jolloin Lintula on suljettu turisteilta. Oli yllättävän raskasta olla luostarialueella kulkiessa jatkuvien uteliaiden katseiden kohde. Aluksi ihmisten tuijotus huvitti – luulevat nunnaksi! – mutta sitten se alkoi tuntua kiusalliselta. Kärsivällisesti piti jaksaa vastata kysymyksiin "millaista on olla nunna?" (en ole nunna, olen talkoolainen) ja "kuinka kauan olet ollut luostarissa" (no, pari kuukautta). Talvella Lintulassa työskennellään kynttilätehtaassa, jossa tuotetaan kaikki kirkkokunnan tuohukset. Kuitenkin ennemmin tai myöhemmin olisin päätynyt samaan ratkaisuun – ei ole nunnaksi minusta.

Ennen kaikkea vaaditaan kutsumusta. Halua kilvoitella pelastaakseen oman sielunsa ja rukoilla koko maailman puolesta. Jos sitä ei ole, muulla ei ole paljon merkitystä. Kuuliaisuuteen, köyhyyteen ja naimattomuuteen on sitouduttava, ja näistä vaikein on varmasti kuuliaisuus! Ja vielä eliniäksi – ei kovin muodikasta nykyaikana. Psyyken on oltava raudanluja ja mielen joustava. Täytyy sietää kaikenlaisia ihmisiä. Yhteisössä elämisen taidot tulee olla hallussa, samoin kyky kestää yksinoloa.

Olen todella kiitollinen, että sain viettää kesän luostarissa. Joulukorttiystävyys erään nunnan kanssa on säilynyt vuosien ajan, vaikka nyt on ollut pitkä tauko edellisestä luostarivierailustani. Jos haluaa tutustua enkelielämään ja auttaa samalla luostaria, kannattaa hakea Lintulaan kesätalkoolaiseksi kirjeellä. Ottavat parin viikon jaksoiksi työntekijöitä. Kotieläimiä Lintulassa ei enää ole, mutta suuri puutarha vaatii kesällä paljon huolenpitoa.

Postauksen kuvitus on kirjasta Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi – Vuoden kierto Lintulan luostarissa. Kirjassa on Petter Martikaisen mustavalkokuvia ja lyhyitä kuvatekstejä. Mukavasti Lintulan tunnelmaa välittävä kirja.

Viikonloppuna koluttuja paikkoja

Niputan samaan postaukseen kaksi erilaista käyntikohdetta, joissa tuli piipahdettua viime viikonloppuna. Lauantaina suunnattiin pikkusiukun ja hänen melkein 5-vuotiaitten lastensa kanssa Haltialan kotieläintilalle. Helsingissä, Vantaanjoen varrella sijaitseva Haltiala on pala kaunista eteläsuomalaista maaseutua. Tilalla on erilaisia kotieläimiä lehmistä kanoihin. Kouluikäisille lapsille järjestetään myös eläintenhoitoleirejä. Mahtava tilaisuus kaupunkilaislapsille päästä tutustumaan tilan töihin! Poniratsastusta shettiksellä olisi ollut tarjolla 5 € hintaan. 

"Possujen peput" huvittivat lapsia.

Possuaitauksen vieressä oli leikkipuisto, josta lapset taisivat eniten nauttia. Kiitosta naksuilta tuli myös kauniista maisemista. Kävimme tilan talojen takana joen puolella jo syksyisen ränsistyvässä puutarhassa. Näkymä Vantaanjoelle oli hieno. Jossain lähistöllä olisi ollut myös auringonkukkapelto, jolta olisi saanut poimia kukkia mukaan, mutta emme onnistuneet löytämään kohdetta. Haltialan tila on auki talvellakin, silloin pääsee eläimiä katsomaan sisätiloissa.

Sunnuntaina kävin tässä kotisaarella tutustumassa Naisasialiitto Unionin 1900-luvun alun huvilaan Villa Saliniin. Olen kävellyt talon ohitse lukemattomia kertoja parinkymmenen vuoden aikana, mutta nyt näin myös kauniit sisätilat. Villa Salinissa oli siis avointen ovien päivä kera kakkukahvien. Talon rakennuttaja Ida Salin (1865-1952) oli varhainen naisasianainen, joka valmistui 18-vuotiaana ensimmäisten naisten joukossa puutarhuriksi. Taloa ympäröikin ennen suuri puutarha, josta on enää jäljellä murto-osa entisestä. Leskeksi jäätyään Ida Salin toimi menestyksekkäästi mieheltään jääneen nyöripunomon johtajana. Merenrantahuvilan Salin testamenttasi itselleen tärkeksi tulleelle naisliikeelle.

Villa Salinia vuokrataan juhlatilaksi, jossa pystyy myös yöpymään. Tämä yläkerran vihreä pieni makuuhuone oli ehkä suosikkini.

Avoimet ovet ja kakkukahvit aiotaan pitää huvilassa vuosittain syksyisenä sunnuntaina lähellä Idan nimipäivää, sillä Ida Salin juhlisti kuulemma mielellään nimipäiviään. Juuri tänään näyttääkin olevan Idan päivä! Paljon onnea sinne pilven päälle!

Lepakkoretkellä

Maanantai-iltana osallistuin Pro Lapinlahti ry:n järjestämälle lepakkoretkelle. Sain tietää retkestä vasta samana päivänä ja iltasella väsymys oli kova. Voitin kuitenkin väsyn, onneksi, ja lähdin retkelle pimenevään iltaan. Aurinko oli jo laskenut, kun klo 21 kokoonnuimme Lapinlahden Lähteellä. Oli kuitenkin kirkas tähtitaivas ja vielä liian valoisaa lepakoille, joten pääsimme kurkkaamaan Aleksis Kiven huonetta entisessä sairaalarakennuksessa pimeän tuloa odotellessamme. 

Lapinlahden entisen sairaalan portaikko.

Retken johtajana ja oppaana toimi Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen puheenjohtaja, tietokirjailija Jarmo Nieminen. Meitä retkeläisiä oli parhaimmillaan parikymmentä. Aluksi lähdimme Hietaniemen hautausmaan vanhalle puolelle lepakkojahtiin. Lepakoita en itse onnistunut näkemään, vaikka joku sanoi äkänneensä nopean vilauksen taivaalla, mutta taajuusmuuntimien avulla saimme muutettua pohjanlepakoiden kaikuluotausääntä ihmiskorville kuuluvaksi maiskutussarjaksi. Nieminen kertoili lepakoista yhtä jos toista mielenkiintoista. Lepakot ovat yllättävän pitkäikäisiä ja niitä on maapallolla yli 1200 lajia jättimäisistä hedelmälepakoista vampyyreihin. Suomessa on tavattu 13 eri lepakkolajia, joista yleisin, pohjanlepakko, siis kierteli jossain yllämme hyönteisiä pyydystämässä. Tai Niemisen mukaan illan aikana paikalla oli ehkä viisi pohjanlepakkoa. Hautausmaan portit sulkeutuvat klo 22, joten meille tuli hiukan kiire siirtyä Hietaniemen rantapolulle. Myöhemmin vielä kolusimme Lapinlahden alueen rantoja yrittäen bongata vesisiippaa, mutta ilmeisesti oli liian valoisaa, joten emme nähneet tai kuulleet sitä.

Suomessa toimii lepakkotieteellinen yhdistys, jonka nettisivuilta saa tietoa sekä lepakoista että lepakkoharrastuksesta. Uskoisin, että paikalliset luonnonsuojeluyhdistykset ympäri maan järjestävät myös lepakkoretkiä. Kannattaa lähteä mukaan, jos on tilaisuus. Vuosia sitten meidän lapsuudenkotiin tuli keskellä päivää sisälle lepakko. Se raukka lensi päin ikkunaa ja putosi patterin taakse. Jotenkin se saatiin sitten kiikutettua ulos. Mökillä Etelä-Savossa oli myös paljon lepakoita. Minusta ne ovat kovin sympaattisia eläimiä. Nahkhiir viroksi, muuten.

Sarjakuvafestarien saalis

Viikonloppuna Helsingissä oli taas syksyiset sarjakuvafestivaalit. Kampin sijaan teltat oli pystytetty tällä kertaa Kansalaistorille. Jotenkin koen paikan edelleen syrjäiseksi omiin reitteihini nähden, saa nähdä muuttuuko asia Keskustakirjaston avautuessa? Sarjakuvafestivaaleilla on aina mukava rento tunnelma. Telttoja taisi olla nelisen – isommat kustantajat ja nimet isommissa teltoissa ja pienemmissä teltoissa sitten omakustanteita ja pienpainatteita. Flickr-kuvasivuston kautta vuosia sitten tutuksi tullut kaverini oli paikalla sarjakuvapiirtäjämiehensä kanssa. Oli mukava taas tavata, eri kaupungeissa kun asumme, niin live-kohtaamisia ei ole koskaan liikaa. 

Festareilla on mielestäni parasta kohtaamiset sarjakuvantekijöiden kanssa. Palautetta, positiivista sellaista, pääsin antamaan sekä Ilpo Koskelalle että Kaisa Lekalle. Muutaman albuminkin ostin... saatoin jopa ylittää budjettini *huokaus*. Ilpo Koskela piirsi minulle Lusia-kirjaan omistuskirjoituksen viereen hienon korpin kuvan. Milla Paloniemen uutukainen 112 osumaa on omaelämäkerrallista kerrontaa, sarjakuvataiteilijan päiväkirja. Hassua, etten yhtään tykkää Paloniemen Kiroilevasta siilistä, mutta tuo omaelämäkerrallinen juttu kolahtaa. En oikein ole lyhyen strippisarjakuvan ystävä. Fingerpori saattaa huvittaa, mutta muuten en vaan tykkää. Toki nuorempana muistan mm. Jasso-kissan miellyttäneen. Taisi ilmestyä Hesarissa? Nykyään pidän pitemmistä tarinoista, joissa toki saa olla huumoriakin. Dokumentaariset sarjakuvat ovat mielestäni erityisen mielenkiintoisia.

Festareilta olisi löytynyt varmasti mielenkiintoisia omakustanteita, mutta nyt päädyin kantamaan kotiin melkein pelkästään tunnettujen tekijöiden sarjakuvaa. Ostosläjän musta hevonen on tällä kertaa varsin mielenkiintoiselta vaikuttava albumi Rikki – Taidetta mielenterveydestä. Se on projektin saaman apurahoituksen vuoksi kovin edullinen kirja. Albumissa on sarjakuvaa 31 eri tekijältä, jota mielenterveyden häiriöt tavalla tai toisella koskettavat. "Onko ahdistava?", kysyin myyjältä. Saa nähdä kuinka iholle teos tulee, olen vasta selailuvaiheessa.

Yksi juttu, mikä pitää ehdottomasti nostaa esille näiltä festareilta, on mahdollisuus hankkia originaalitaidetta edullisesti taitavilta tekijöiltä. Viime vuonna ostin pari linopainettua korttia, joista toisen aion laittaa seinälleni, kunhan löydän korttiin sopivat kehykset. Tänä vuonna löysin lahjakkaan taiteilijan, Seija Lappalaisen, tekemiä kirjanmerkkejä. Arvatkaa oliko vaikea valita kaikista myyttisistä aiheista ihanimmat! Päädyin vedenneitoon ja seuraavana päivänä festareille palatessani vielä enttimäiseen puuhahmoon.

Olen itse pelkkä wannabe-sarjakuvapiirtäjä. Lukija ennemminkin. Piirtelen silloin tällöin pöytälaatikkoon, ja into taitaa korvata puuttuvat taidot... Peukut pystyyn, että lokakuussa kotikonnuilla alkava sarjakuvakurssi kerää tarpeeksi ilmoittautujia, jotta se järjestetään. Olisi mukava päästä sarjakuvaoppiin. Kerran olin Katja Tukiaisen yksipäiväisessä sarjakuvapajassa Ateneumissa. Nyt haluaisin hioa sarjakuvan käsikirjoittamista ja tietysti niitä piirustustaitojakin.