Glimsin talomuseossa

Tein tänään pienen retken Espoon puolelle. Jorvin sairaalan vieressä on Espoon kaupunginmuseoon kuuluva Glimsin talomuseo, jossa olen käynyt aiemmin vain pikkulapsena. Nyt tuli verestettyä (olemattomia) muistoja. Aivan huikean hieno sää retkelle, aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Kaunista maaseutua. Glimsin museo on entinen maatila; nimi Glims esiintyy asiakirjoissa ensimmäisen kerran jo 1500-luvulla. Nykyinen museotila koostuu yhdestätoista rakennuksesta, jotka ovat alkuperäsillä paikoillaan. Mielenkiintoisin oli minusta tupa. Allaolevan kuvan huoneen sinikuvioinen tapetti on ikuistettu päärakennuksen museopuodissa myytävän mukin kylkeen. 

Satuin sopivasti Glimsiin työnäytöksen aikaan. Raudantaontaa pihamaalla siis, tässä syntyy pieni seinäkoukku.

Näistä kuvista on illuusion säilyttämisen vuoksi rajattu pois miljoona koululaista. Arvasin, että museossa saattaisi olla jonkin verran luokkaretkeläisiä, mutta paikassa olikin varsinainen hulina. 

Vaunuvajassa oli esillä monenlaisia vanhoja kärryjä ja rekiä.

Glimsissä on myös 4H-kotieläinpiha, joten aidan takaa sai tapittaa paria lammasta ja vuohta. Olipa pihamaalla kanahäkkikin. Tuvan lisäksi pidin erityisesti metsän laidassa vähän kauempana muista rakennuksista sijaitsevasta riihestä, jonne ei kyllä päässyt kuin oviaukosta sisään kurkistelemaan. Rakennuksessa on kuulemma asunut riihitonttu.

Museokorttini kausi alkaa olla lopuillaan ja sen uusiminen on ajankohtaista. Olen ollut todella tyytyväinen korttiin. Vuoden aikana vastaan on tullut vain yksi museo, jossa kortti ei käynyt, se oli muuten loistava Amurin työläismuseokortteli. Ainut keksimäni miinus on se, etteivät kaikki museokäyntini ole kirjautuneet museokorttisivustolle. Johtunee lipunmyyjän fibasta. Olisi kiva seurata sivustolta missä kaikissa museoissa on tullut käytyä. No, kirjoitan kyllä melkein kaikista museokäynneistäni tänne blogiinkin. Seuraava museokäyntini on luultavasti Taidehallin Tom of Finland -näyttely.

Keramiikan kauneutta

Seuraa kaksi erittäin suttuista kuvaa valtavan hienosta näyttelystä. Espoon modernin taiteen museossa eli EMMAssa on esillä Rut Brykin (1916-1999) keramiikkaa. Kävin katsomassa Taikalaatikko-näyttelyn eilen. Aion mennä uudestaankin, sen verran paljon tykkäsin. Rut Bryk oli – noloa kyllä – minulle aiemmin tuntematon (tai sitten unohtunut?) nimi, modernin suomalaisen keramiikkataiteen uudistaja, joka aloitti värikkäillä esittävillä töillä, kaloilla, linnuilla, perhosilla, ihmisillä, ja siirtyi tuotantonsa loppuvaiheessa abstraktimpaan ilmaisuun.

Siis nämä kuvat eivät todellakaan tuo esiin töiden kauneutta ja vaikuttavuutta tai värikkäiden lasitteiden kiiltoa. Melkein olisi varmaan parempi jättää julkaisematta kokonaan. Brykin varhainen tuotanto, joka oli erityisen värikästä ja josta pidin melkeinpä eniten, ei tule näissä räpsyissä esille. Nämä ovat myöhempää tuotantoa, jolloin taiteilijan ilmaisu muuttui tosiaankin abstraktimmaksi ja tummemmaksi – ja aivan lopuksi taas lähes kokovalkoiseksi. Näyttely antaa hyvän kuvan siitä, miten Brykin tyyli muuttui vuosikymmenten aikana. 

Täytyy sanoa, että tämä isokokoinen tumma työ, Kirkonseinä, oli minusta ensin lähes ahdistava, mutta jotain kiehtovaa siinä kuitenkin oli, kun kuvankin kerran nappasin. Tummien sävyjen keskellä piileskeli pieniä värikkäitä laattoja.

No, mitä tästä opimme. Älä kuvaa museossa (vaikka se olisikin sallittua), varsinkaan jos kamerasi on mallia kökkö pinkki pokkari. Ensi kerralla, kyllä, luultavasti jo viikon päästä, tallennan Brykin työt vain omalle verkkokalvolleni. Menkää katsomaan! Brykin näyttely on avoinna koko kesän, syyskuun alkupäiviin. WeeGeessä on tällä hetkellä neljä museota, sillä Helinä Rautavaaran museo on muuttamassa pois. EMMA laajenee kuulemma sen tiloihin, mukavaa.

WeeGeen pihamaalla oleva ufon näköinen Futuro-talo on myös avoinna kesäaikaan. Tämä hurmaava muovikauhistus on suunniteltu alunperin hiihtomajaksi. Siellä oli pikkuinen vessakin!

Kesä aivan käsillä, kertokaa mitä kaikkea (edullista) voisi tehdä! Kesäkuussa on tiedossa Postcrossing-miitti Tuusulanjärven maisemissa. Heinäkuussa kenties Turun matka. Vallisaari, vastikään avattu retkikohde Helsingin edustalla, pitää ainakin käydä katsomassa. Kommentoikaa, jos tulee mieleen jotain koettavaa pääkaupunkiseudun tuntumassa.

Ikoninäyttely seurakuntasalilla

Kävin katsomassa ortodoksisella seurakuntasalilla Helsingissä ikonipiirien näyttelyn. Helsingin iso ortodoksinen seurakuntahan ulottuu aina Porvoosta Hankoon. Esillä oli siis useamman paikkakunnan tekijöiden maalaamia ikoneita. Meillä on juhlistettu tällä viikolla seurakunnan ikonimaalauksen opetuksen 50-vuotista taivalta, ja siihen liittyen seurakuntasalilla pidetään tänään myös luentopäivä aihepiiriin liittyen. Näyttelyssä oli esillä useita Kristuksen ja Jumalanäidin ikoneita – nämä taitavat olla aiheita, joista myös aloittelijat lähtevät yleensä liikkeelle – mutta myös tapahtumaikoneita ja pyhien henkilöiden ikoneita oli maalattu monipuolisesti. Tekijöiden taso vaihteli; osa oli vasta aloittanut ikonimaalauksen, osa selvästi harjoitellut jo vuosikausia. Tapiolasta, kotikirkoltani, oli mukana myös nuorten (13-20-vuotiaiden) ikonimaalareiden töitä.

Kuvat ovat hiukan suttuisia, pokkarikamerallani otettuja, mutta ne voi klikata isommiksi.

Näyttelyn kiinnostavin ikoni itselleni oli allaolevassa kuvassa oikealla ylhäällä näkyvä punasävyinen Jumalanäidin ikoni. Tällaiseen ikonityyppiin en ole ennen törmännytkään. Siinä on paljon pieniä yksityiskohtia ja se on erittäin taitavasti maalattu. Olisi mielenkiintoista kuulla siitä lisää.

Tässä kuvassa on Tapiolan ikonimaalareiden töitä.

Välillä olen miettinyt ikonimaalauksen alkeisryhmään menemistä. Olen kuitenkin käynyt vuosia sitten (melko kehnon) ikoninmaalauskurssin aikuisopistossa ja todennut nopeasti, että kärsivällisyyteni ei taida riittää. Eikä nykyään käsikään ole enää niin vakaa kuin haluaisin. Ikänäkökin vaivaa lähityöskentelyssä. Onneksi taitavia maalareita löytyy seurakunnasta, ja lisää näköjään on kasvamassa.

Remontti – ohiko?

Eilen soi ovikello ja remonttimies – ei vaan -nainen – siellä kyseli tarvitseeko ikkunat pestä vielä toiseen kertaan. Sanoin, ettei niitä ole pesty vielä ensimmäistäkään kertaa. Ei muuta kuin pesemään, siis remonttinainen, en minä. Valmista tulikin sutjakasti, ilo saada kerrankin ammattilaisen pesemät akkunat. Kysyin, joko verhot saa laittaa ikkunoihin, ja sain luvan. En kuitenkaan vielä niitä ripustanut, sillä alakerrasta alkoi kuulua samassa armoton pauke, jota kesti kolmisen tuntia, iltaan asti. Siis eikö tämä remontti ollutkaan vielä tässä? Jos jotain tässä ikkunaremontissa nillitän, niin tiedottamisen ontumista. Minusta olisi kiva tietää milloin työmiehet tulevat, voiko oven laittaa säppiin, pitääkö kissa laittaa lukkojen taakse vai voinko olla täällä yöpaidassa keskellä päivää, jos haluan. Ja ennen kaikkea haluaisin tietää onko kaikki sisätyöt nyt tehty. Ainakin yksi lauta parvekkeen oven alta pitää vielä kiinnittää takaisin paikalleen. 

Mutta valitus sikseen, uudet ikkunat ovat hienot. Harmi, etten dokumentoinut alkutilannetta, joka oli karu. Alkuperäiset 50-luvun ikkunat olivat kyllä tavallaan hienot, mutta kylmää ne eivät pitäneet ollenkaan loitolla. Lisäksi ikkunalasi vääristi jonkin verran. Nyt on kolminkertaiset lasit ja pitävät pokat. Heinä on korvattu nykyaikaisemmalla eristeellä. Ulkotyöt on vielä tekemättä, kuten tästä kuvasta ehkä näkee. Eristeet tursuavat tuolta ikkunan välistä pihalle.

Ikkunoissa on aika tyylikkäät kahvat.

Parvekkeen oven kahvan modernimmasta muotoilusta en niin tykkää, mutta ajaa kyllä asiansa, onhan siihen miellyttävä tarttua.

Kun tämä remppa on ohi, alammekin hiljalleen valmistautua seuraavaan koitokseen eli sähköremonttiin.

Mystinen Sudenmorsian

Yöpöydällä ja työpöydällä on viipyillyt tällä kertaa Aino Kallas, pieni ihana kirja Sudenmorsian, joka ilmestyi ensimmäistä kertaa 1928. Symbolistinen, taianomainen balladi naisesta, joka kuulee susien ja metsänhenkien kutsun, perustuu hiidenmaalaiseen tarinaan.

"Niin tänä valkiana Juhannusyönä Aalo, Priidik metsävahdin vihitty vaimo, ensimmäistä kertaa ihmissutena juoksi." 

Tapanani on silloin tällöin käydä Krohnien ja Kallasten sukuhaudalla Hietaniemen hautausmaan vanhalla puolella. Hauta on melko vaatimaton enkä löydä sitä aina. Viimeksi vein virolaisen runoilijaystäväni sinne huhtikuussa. (Ja sen jälkeen Lapinlahden entiseen sairaalaan kahvilaan – noh, elämän eri puolet...)

Sudenmorsian ilmestyi tänä maanantaina espanjaksi. Halusin laittaa tähän blogiin espanjankielisen laitoksen kirjatrailerin, mutta sitä ei voi julkaista näköjään Bloggerissa tekijänoikeussyistä. Käykää siis katsomassa pariminuuttinen video Youtubessa, tässä linkki, Sudenmorsiamen tarina on upeasti kuvitettu (tekijänä Sara Morante) ja trailerin taustalla soi Sibeliuksen kaunis musiikki.

Olen ostanut kirpulta Aino Kallaksen päiväkirjat vuosilta 1897-1931, nyt niihin pitää ehdottomasti tarttua.

Art journalin lisälehdet

Taiteilin muutaman sivun lisää art journaliin. Työskentelypisteeni on ollut evakossa pikkuisella keittiönpöydällä, sillä varsinainen työpöytä on ollut pressun alla näihin päiviin asti. Ruskeasävyiselle aukeamalle leikkasin pari lehtikuvaa. Siinä on taas pohjalla akvarellia, akryyliä, liituväriä, kaikkea suloisesti sekaisin. Tekstin ja Buddha-kuvan koristelut tein valkoisella maalitussilla, joka harmikseni on hiukan läpikuultava. Saisi olla peittävämpi. Tiedän, olen kauhea, en suojannut pöytää. Mutta en kyllä sotkenutkaan!

Vihkon ensimmäisen sivun koristelin myös. Ensin vetelin öljyliiduilla raitoja erilliselle paperille ja maalasin vesivärillä päältä. Öljyliituhan hylkii vesiväriä, tuttu juttu jo ala-asteen kuviksesta. Leikkasin sitten paperista pilven muotoisia paloja ja liimasin art journaliin. Värit ovat oikeasti syvemmät kuin valokuvassa.

Sitten iski totaalinen jumi – onnistuin tekemään niin epämieluisan aukeaman vihkooni (ei kuvatodistetta), että into koko hommaan hiipui. Mitä enemmän parantelin kuvaa, sitä köpömmäksi se muuttui. Täytyy vain kääntää sivua, ihan konkreettisesti, sillä aina ei voi onnistua. Repimäänkään en halua ryhtyä.

Ikkunaremontti etenee. Ihan oikeasti alkaa tuntua vihdoin siltä, että homma saattaa tulla joskus jopa valmiiksi! Niin odotan, että saan huonekalut paikoilleen, matot lattioille, verhot ikkunoihin ja ennen kaikkea saan tulla ja mennä ilman huolta kissasta, siis siitä, karkaako se ulos työmiesten tullessa (ja jättäessä ikkunat ja ovet auki) vai suljenko sen häkkiin, mikä on kyllä rääkkäystä. Että voi olla yhdestä lemmikistä vaivaa ihan suoraan sanottuna, vaikka on siitä tietysti iloakin. Mutta saa kyllä olla elämäni viimeinen lemmikki, tuo armas kisuliini. Eläinlääkäri onneksi kertoi iloisen uutisen – kissaflunssarokote onkin voimassa kolme vuotta eikä rabies-rokotettakaan sisäkissa tarvitse. Säästämme siis saturaisen muuhun käyttöön, kun rokotekäynti siirtyy vuoteen 2018. Ja ei sitten niitä korvatulehduksiakaan, kiitos.

Käyn kaappeja ja laatikoita läpi, sillä olen menossa myymään kirppistapahtumaan tarpeetonta tavaraa. Pelkään, että tällä kirpulla kiertää lähinnä vaatteet, ja niitä minulla ei ole laittaa myyntiin, kaikenlaista kippoa ja kuppia kyllä. Kirjahyllyäkin voisi hiukan karsia, mutta useimpien opusten jälleenmyyntiarvo on valitettavasti aika nolla. Muuten, tänä vuonna Helsingissä ei järjestetä Kaapelitehtaan Kierrätystehdas-tapahtumaa, vähän harmi. Se on ollut paikka, jonka ilmaistorille olen kipannut ne ylimääräiset kamat, joita en ole kehdannut viedä Emmaukseeen. Ja kaikki on viety aina suoraan käsistä. Se onkin yksi juttu, mitä olen Kierrätystahtaan ilmaistorilla hiukan kammonnut, se korppikotkat haaskalla -meininki. Ryysätään ja revitään käsistä tavaraa yhtään ajattelematta tarvitaanko sitä oikeasti. No, kunhan kama kiertää. Mutta siis 2016 on tapahtuman välivuosi. Seuraava iso kiva tapahtuma täällä päin taitaakin olla Maailma kylässä -festivaali.

Karjakaivon retki ja Luontokeskus Haltia

Remontti repii hermoja, mutta työmiehillä oli helatorstaina vapaata ja pääsin karkaamaan siskon kanssa Nuuksioon. Suuntana Suomen Luontokeskus Haltia ja sen ympäristö, Karjakaivon ulkoilualue. Ensin Helsingistä junalla Espoon keskukseen ja siitä bussilla Haltian pihaan Nuuksioon. Muutama muukin oli keksinyt viettää aurinkoisen päivän luonnon helmassa, sillä bussissa kaikille ei edes riittänyt istumapaikkaa. Haltiassa täytimme vesipullot ja lähdimme metsään.

Kartan tiirailua metsässä.

Mitään ihan erämeininkiä Karjakaivon alueella ei ollut, vaan kävelimme lähinnä pururata-tyyppisiä yllättävän leveitä hiekkapolkuja pitkin. Yksi yksinäinen korvasieni bongattiin polun reunalta. Sinne jäi kasvamaan. En itse kyllä tekisi korvasienestä ruokaa, vaikka muistan syöneeni lapsena äidin tekemää korvasienimuhennosta, ja se oli hyvää. Myrkyt arveluttavat kuitenkin liikaa.

Gyromitra esculenta.

Suunnistajia oli yllättävän paljon. Muutaman kerran sai hypätä penkkaan kaahailevien pyöräilijöiden takia. Mitä kauemmas Haltiasta kuitenkin mentiin, sitä vähemmän väkeä poluilla näkyi. Tässä kuvassa tyypillistä maisemaa alkumatkasta: mäntyjä, kallioita. Poikettiin hiekkapolulta syrjemmälle yhdelle laakealle kalliolle pitämään ensimmäinen tauko. Nähtiin ainakin närhi ja leppälintu, käki kukkui.

Korkeuserot ovat tuolla suuret ja maasto oli todella mäkistä. Hyvää jalkalihastreeniä tuli samalla siis. Matkamme määränpää oli Karjakaivon lampi, ja sitä lähestyttäessä metsä muuttui kuusivaltaisemmaksi ja valkovuokkojakin nähtiin. Lopulta oltiin lammella. Karjakaivon jatkeena on toinen pienempi lampi, jolla on hauska nimi Lehmänämpäri.

Karjakaivo.

Karjakaivon tuntumassa pidettiin toinen tauko. Eväitä olisi saanut olla runsaammin ja ehdottomasti isompi vesipullo mukana! Puolen litran pulloa sai säännöstellä loppumatkasta. Juuri ja juuri riitti vesi, oli nimittäin lämmintä, täysi kesä.

Sammalen itiöemiä.

Sitten paluumatkalle kohti Haltiaa. Käytiin kahvilassa ja katsastamassa Haltian näyttelyt. Luontokeskukseen pääsi Museokortilla, 10 € täysihintaisena olisi ollut mielestäni aika paljon Haltian näyttelyistä. Ihan kivat ne olivat, ei mitenkään tiedolliset, vaan enemmänkin kokemukselliset. Oli paljon multimediaa, sai kömpiä karhunpesään tai istua linnunpöntössä. Kuunneltiin myös eräänlainen kuunnelma, jossa oltiin piilokojussa haaskan äärellä karhua valokuvaamassa. Vaihtuva näyttely Liikutus oli minusta aika hauska, se esittelee erilaisia syitä ja tapoja liikkua luonnossa. Siellä oli useita toiminnallisia juttuja myös.

Osmo Rauhalan installaatio Peliteoria.

Paluubussi Haltiasta oli jonkin verran myöhässä. Olin jo aika naatti reissun lopulla. Käveltyjä kilometrejä Nuuksiossa tuli siskon mukaan vajaat kahdeksan, oma askelmittarini näytti kyllä illalla päivän kokonaiskilometreiksi plus kahtatoista. Kiva reissu! Ovatko Nuuksio ja Haltia tuttuja paikkoja teille?