Blogi nousee haudasta

... tai ainakin parin viikon saikulta. Jos en kirjoita tänne pitkiin aikoihin, syynä on joko tolkuton kiire tai murheet elämässä. Ja nyt on ollut molempia ihan riittävästi. Mutta eteenpäin taas.

Tanja haastoi minut blogissaan - kiitoksia! - mutta koska olen jo tuohon haasteeseen ainakin kerran osallistunut, vastailen tällä kertaa vain Tanjan esittämiin kysymyksiin.

1. Mikä tekee sinut onnelliseksi?
Voi että. Kivojen ihmisten seura, nauraminen ja puhuminen - ja sitten toisaalta yksinolo kaiken sosiaalisen pöhinän jälkeen. Virkkaaminen, värittäminen, siisti koti.

2. Luettele viisi kaunista asiaa.
Kädet, ne ovat kauneinta ihmisessä. Männyt. Arvo Pärtin Spiegel im Spiegel sellolle ja harpulle. Lempeä katse. Linnunmunan muoto.

3. Lempivuodenaikasi ja miksi?
Kevät. Olen syntynyt keväällä. Pitkän talven jälkeen kevät vain yksinkertaisesti merkitsee helpotusta. Valo, vihreys, varsinkin toukokuussa.

4. Minkä asian haluaisit vielä oppia käsitöitten saralla?
Haluaisin oppia neulomaan ihan oikeasti, mutta en toisaalta jaksa opetella. Olen kärsimätön ja laiskakin.

5. Kolme toivettasi.
Keinutuoli kirjanurkkaan, joku uusi käännösprojekti, terveyttä itselle, läheisille ja kissalle.

6. Lempijuomasi.
Pepsi Max, jääkylmä vesi, musta maustamaton tee.

7. Lempieläimesi. Miksi?
Ilves. Kissaeläimet ovat kiehtovia, ilves on notkean letkeä otus. Olen kerran nähnyt ilveksen luonnossa, juoksi auton edestä Liljendalissa.

8. Mikä saa sinut nauramaan?
Tilannekomiikka.

9. Minkä ikäisenä opit neulomaan/virkkaamaan?
Ala-asteella. Ensimmäisiä virkkuutöitä taisi olla sipulipussi. Neulomisen kanssa meni kurjasti. Koulussa tekemästäni lapasesta sain arvosanaksi 6-. En voi sanoa oppineeni varsinaisesti ikinä neulomaan. Ainaoikein-suorakaide saattaisi onnistua. Virkkaaminen on minun juttuni, siitä tykkään.

10. Kuinka monta hyvää ystävää sinulla on?
Tämä on tosi paha. Ei monta, mutta sitäkin tärkeämpiä. Osa asuu kaukana, joten näemme harvoin - jos koskaan. Onneksi on keinoja pitää yhteyttä.

11. Mottosi.
Ei minulla taida olla mottoa. Jotain sen suuntaista olisin ennen vastannut kuin "periksi ei anneta", mutta koska nykyään annan periksi aika useinkin, tuo ei kyllä voi olla mottoni.

Syksyn kauneutta.

Ihan lähipäivinä pitäisi valmistua yksi virkkuutyö, joten postaus ainakin siitä toivottavasti tulossa blogiin. Nyt hoidan vielä hetken hommia ja sitten tutimaan. Miten ihminen voikin olla näin loputtoman uupunut?

Vähän jo jouluiloa

Törmäsin Virkku ry:n eli virolaisen kulttuurin ystävien järjestämään Mummo- ja pappapussikeräykseen Facebookissa. Ajattelin osallistua, vaikka vähän mietinkin, onko tämä paras mahdollinen tapa auttaa virolaisia vanhuksia, ja sekin kävi mielessä, kuten monesti tavarakeräysten kohdalla, että onko tämä enemmänkin antamisen iloa minulle itselleni...? No, toivottavasti ilahtuvat kovasti sekä antajat että saajat! Alla on Virkku ry:n ohjeet keräykseen. Jos osallistutte, noudattakaa ohjeita tarkoin. Martin markkinat, jonne pusseja voi viedä Virkun pisteelle, ovat Suomen suurin Viro-tapahtuma Kaapelitehtaalla Helsingissä. Niille on vapaa pääsy ja tänä vuonna teemana on Raplamaa.

Virolaisen kulttuurin ystävät Virkku ry järjestää tänäkin vuonna jo perinteiseksi käyneen Mummo- ja pappapussikeräyksen 2.–22.11.2015. Keräyksen tavoitteena on toimittaa joulupussin muodossa jouluiloa Tallinnassa asuville vähävaraisille vanhuksille ja pitkäaikaissairaille. Tallinnan kaupungin sosiaalikeskuksen kotipalveluyksiköt jakavat pussit saajilleen joulunalusviikoilla. Jos haluat osallistua Mummo- ja pappapussikeräykseen, luethan ohjeet alta:

Pussiin pakataan kaikkia varten samat lahjat:
• 1 kahvipaketti,
• 1 pakkaus pieniä paperilautasliinoja,
• 1 pieni pöytäkynttilä (max. 200 g) ja
• 1 keksi- tai piparkakku- tai makeispakkaus (max. 200g).

HUOM! Mummo- ja pappapussin sisältö pakataan muovikassiin, jossa on kunnolliset kantokahvat.
Pyydämme huomioimaan, että pitkät kynttilät voivat katketa kuljetuksessa eikä kaikilla vanhuksilla ole kynttilänjalkoja. Paksut kynttilät lisäävät valtavasti kassien painoa ja vievät liikaa tilaa, ja lisäksi niitä on hankala kantaa. Noudatathan siis ohjeita kassia pakatessasi!

Pussit voi toimittaa Mummo- ja pappapussikeräyksen aikana
• 2.–19.11.2015 kello 10–16 Eesti Maja – Viro-keskukseen, Suomen Viro-yhdistysten liittoon (Sörnäisten rantatie 22, 1. talo, C-ovi, Suvilahti, Helsinki) tai
• 21.–22.11.2015 kello 10-17 Virkun myyntipaikalle Martin markkinoilla, Kaapelitehtaalla. 

Keräystä on järjestetty vuodesta 2000 lähtien ja mummo- ja pappapusseissa on viety jouluiloa vuosien varrella vähintään tuhannelle vähävaraiselle tallinnalaisvanhukselle.

Kiitos avustasi – viedään Tallinnaan hyvää joulumieltä!

Virolaisen kulttuurin ystävät Virkku ry.

Leijonaa mä metsästän

Olin kauan sitten yhdessä sosiaalialan yksikössä hetken aikaa töissä. Siellä oli aika kamalaa, sillä henkilökunnan välit olivat todella tulehtuneet, eikä niitä saatu kuntoon edes piinaringiksi nimitetyssä ryhmätyönohjauksessakaan. Yksikössä oli eräs asiakas, joka oireili haastavasti, kuten ammattikielellä sanotaan. Kun aistin räjähdysvaaran ilmassa, aloin laulaa hänelle leijonanmetsästyslaulua. Vähä vähältä kasvojen kireys lievittyi ja asiakkaani alkoi tapailla laulun sanoja kanssani. En tiedä, mutta luulen laulun rauhoittaneen minua tilanteessa ainakin yhtä paljon: "enkä pelkää ollenkaan..." Kun päästiin lopussa "hui, leijona!" -kohtaan, nauroimme jo molemmat kippurassa. 

Syyskuinen amiraali tuoksuvassa pensaassa.

Muistin laulun tänään, kun tajusin, että olen aikamoisessa "sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa" -tilanteessa. Ihan useammallakin rintamalla. Tahtomattonani, kyllä, vahingossa, luisuin tänä vuonna yhdistysaktiiviksi yhdistykseen, jonka ajama asia ei ole mikään intohimoni. Työtä on loputtomasti ja palaute välillä ei-niin-mukavaa.

Syyskuulta tämäkin. Lempipaikka.

Ja sitten on kaikennäköistä kremppaa tomumajassa - ikäviä ja vähän kivuliaitakin (ei se satu!) tutkimuksia on tiedossa ensi viikolla. Kovalevy vaan alkaa olla täynnä.

Raitapolvisukat ostin Huutiksesta, itsehän en osaa neuloa kuin ainaoikein-suorakaidetta.

Olen tyhjentänyt päätä virkkaamalla lättyjä. Edellinen malli ei ollutkaan niin kiva tehdä, se vaatii keskittymistä ja laskemista sen verran, ettei esimerkiksi radiota voi kuunnella samalla. Kuuntelen virolaista Vikerraadiota netin kautta, puheohjelmia. Nämä lätyt ovat isoäidinneliön muunnelmia. Vähemmän reikäisiä vaan. Teen neliöt yhdellä värillä ja koetan tällä kertaa pyrkiä jonkinlaiseen värien harmoniaan... katsotaan onnistunko vai räväytänkö taas koko paletin käyttöön.

Lättyi!

Olen ilmoittautunut yhteen yhteisötaideprojektiin mukaan. Siinä valokuvataan ja pidetään lopuksi näyttely. En tiedä onko ihan hullua ottaa vielä yksi proggis tähän syksyyn. Ehkä siitä saa jotain iloa ja uutta oppiakin? (Vaikka valokuvaaminen nyt syksyllä, päivien lyhetessä vähän arveluttaa - millaisia kuvia saa aikaan, tuleeko vain suttua?)

Mutta: "Täytyy mennä lävitse."

Kaupunkilainen lukee maalaisista ja etelänvaris opiskelee saamea

Tulipa luettua suomalaisista ekoyhteisöistä kertova kirja, Kirsi Haapamatin kirjoittama ja Suvi Elon valokuvittama Unelmien ekokylät - Kurkistuksia suomalaiseen ekoyhteisöasumiseen (Basam Books, 2015). Kirja esittelee kahdeksan keskenään aika erilaista ekoyhteisöä. Toisia yhdistää enemmän tai vähemmän sama elämänkatsomus, joissakin eletään hyvinkin tiiviisti ja mahdollisimman omavaraisesti, joissakin ekoyhteisöissä taas yhteisöllisyyttä on vähemmän ja pääpaino on ehkä sillä ekologisella asumisella. Kaikki nämä ekokylät tai -yhteisöt sijaitsevat maalla. Jäin miettimään, millaisia ekoyhteisöjä kaupungeissa on - vai onko? Onko ekologisuus sidottu vain maaseutuasumiseen? Itsehän olen aivan ehdottomasti kaupunki-ihminen, ja vaikka välillä olen miettinyt yhteisöasumista (ja viettänyt muutaman kuukauden luostarissakin), maalle minua ei saisi kirveelläkään. Näin se vain on. Kirjan luettuani tunsin itse asiassa kierolla tavalla helpotusta siitä, että asun tässä missä nyt asun.

Kirjan kansikuva on kyllä idyllinen: yhteisruokailu isossa tuvassa meneillään, paljon lapsia mukana. Kuva on Kurjen tilalta Vesilahdelta. Katselin sitä kauan. Kirjan parasta antia ovat mielestäni asukkaiden omat kertomukset siitä, miten he päätyivät ekoyhteisöön asumaan. Ääni on annettu myös yhteisöelämän ainakin toistaiseksi jättäneelle henkilölle. Unelmien ekokylät antaa realistisen kuvan ekoyhteisöistä - ongelmiakin voi syntyä, kun iso joukko ihmisiä asuu saman katon alla tai ainakin tiiviissä vuorovaikutuksessa keskenään. Kirja ei saa siis minua muuttamaan maalle eikä ainakaan vähään aikaan myöskään yhteisöön, mutta on aina mielenkiintoista lukea erilaisista tavoista elää. 

Pohjoissaamen opiskelut etenevät. Emmin pari päivää siirtymistä ykköskirjan kappaleeseen numero neljä, mutta tänään päätin, että hallitsen kolmoskappaleen jo sen verran hyvin, että voin opiskella jo vähän uutta päälle. Neloskappaleessa tuleekin hurjasti uutta, lukusanat kymmeneen asti ja kehonosia. Sanat taipuvat saamessakin, on astevaihtelua ja muuta hiuksia harmaannuttavaa, mutta kun motivaatio opiskeluun lähtee omasta kiinnostuksesta, oppikin tuntuu menevän perille. Pahinta oli, kun jouduin yläasteella ja lukiossa lukemaan ranskaa viisi vuotta ilman mitään kiinnostusta aiheeseen. Tulos: osaan jo nyt, parin viikon opintojen jälkeen, saamea luultavasti paremmin kuin ranskaa. Eli ranskan taitoni on nykyään valitettavasti lähes pyöreä nolla. 

Itseopiskelussa on kyllä se kurja puoli, ettei ole opettajaa antamassa palautetta esimerkiksi ääntämyksestä. Kirjassa on tehtävien oikeat vastaukset takana, ja Gulahalan-nettisivustolta voi kuunnella kappaleet saameksi luettuna. Toistan niitä perässä kuin papukaija. Tosin nettisivusto pohjautuu Ruotsissa puhuttavaan pohjoissaameen. Murre-erojen paljous ääntämyksessä olikin aikamoinen yllätys. 

Meniköhän oikein? 

Oletteko te opiskelleet jotain vähän erikoisempaa, jolla ei ehkä ole suurta käyttöä - ihan silkasta kiinnostuksesta tai intohimosta? 

Buorre beaivi!

Terveiset Turusta, kirjamessuilta. Kaksi päivää kului siellä. Tuttuja ja uusia tuttavuuksia tavattu, niin, ja kirjoja ostettu... Saamenmaahan on yksi tämänvuotisten Turun kirjamessujen teemoista, mikä sopi minulle oikein mainiosti. Aloin nimittäin opiskella pohjoissaamea äskettäin Gulahalan-nettisivuston kautta. Netissä opetus on ruotsiksi, mutta nyt messuilta ostamissani saman sarjan oppikirjoissa opiskellaan saamea suomen pohjalta. Olen ensimmäisessä kirjassa noin kolmannessa kappaleessa menossa. Eräs kirjamessujen iltavastaanotolla tapaamani kolttasaamelainen kysyi minulta, miksi valitsin juuri pohjoissaamen. Onhan saamen eri kieliä yhdeksän, osa niistä hyvin uhanalaisia. Suurimmasta saamen kielestä on kuitenkin helppo aloittaa, sillä oppimateriaaleja on helposti saatavilla. Meillä on kuitenkin seurakunnassa "city-kolttia", kai jumalanpalveluskin suunnilleen kerran vuodessa koltansaameksi Helsingissä. Siksi olisi ollut luonnollista valita ensimmäiseksi opiskeltavaksi kieleksi koltansaame. Mutta miksi sitten ylipäätään opiskella saamea? Minulla ei ole saamelaisia sukujuuria enkä ole käynyt vaellusrippikoulun jälkeen edes Lapissa. Kiinnostukseni saamen kieleen on ihan kielitieteellinen, suomen sukukielet kun vetävät puoleensa kovasti. Toisekseen saame on kauniin kuuloista!

Oppikirjojen lisäksi messuilta tarttui mukaan saamelaiskirjailija-elokuvantekijä Inger-Mari Aikion runomusiikkiteos Beaivváš čuohká gaba - Aurinko juo kermaa. (Arvatkaa kauanko etsin noita saamen erikoismerkkejä tietokoneeltani. Löysin lopulta.) Aikion soma, lähes kämmenelle mahtuva neliskanttinen kirja on esineenäkin kaunis. Se sisältää pieniä runoja suomeksi ja saameksi jaoteltuna kahdeksan Saamenmaan vuodenajan mukaan osastoihin. Kirjan luontokuvat ovat tekijän ottamia. Lisäksi kirjan mukana tulee CD-levy, jonka musiikista vastaa Miro Mantere. Teoksen on julkaissut DAT (2014). 

Turun kirjamessuilla ei voinut olla huomaamatta Sofi Oksasen uuden romaanin Norman mainosta, sen verran kohtuullisen kokoisen plakaatin kustantaja Like oli hilannut pääsalin katonrajaan. Lankesin, tuin kotimaista kirjallisuutta ostamalla sekä Oksasen uutukaisteoksen että Puhdistuksen. Kirjaston lainakappaleeni Puhdistuksesta on niin tahmea, etten voi koskea siihen ilman kylmiä väreitä. Jokohan saan klassikon luettua nyt?

Muitakin näkökulmia messuihin olisi, mutta päätän tähän. Buorre beaivi otsikossa tarkoittaa suomeksi 'hyvää päivää', ja se on Gulahalan-oppikirjan ensimmäinen lause. Kakkoskirjan lopussa pitäisi jo osata puhua sujuvasti pohjoissaameksi alkuperäiskansa-asioista ja politiikasta. Huh! Siihen on matkaa.

Lastenkirjasuosikit

Nimimerkki TTosi esitti viime postauksen kommenttilaatikossa kysymyksen, joka ansaitsee mielestäni ihan oman kirjoituksensa - suosikkilastenkirjat siis! Täytyy sanoa, että lapsena moni kirja teki syystä tai toisesta lähtemättömän vaikutuksen, mutta aikuisena luettuna entinen rakas kirja onkin tarinaltaan kovin ohut ja kömpelö. Sellainen lapsena rakas kirja oli vaikkapa Enkelin hiukset, joka kai nimenomaan kuvituksensa (Gisela Gottschlich) takia vaikutuksen. Mutta petyin aika paljon, kun luin kuvakirjan tarinan myöhemmin uudelleen!

Lastenkirja, jonka luin vasta aikuisiässä ja josta pidin paljon - ykkössijaa pitää Rose Lagercrantzin kirjoittama ja Ilon Wiklandin kuvittama Pitkä, pitkä matka, joka pohjautuu Wiklandin omiin kokemuksiin. Kirjassa pieni virolaistyttö pakenee sotaa Ruotsiin. On koiran kuolemaa, sotaa, sairautta ja muuta ikävää - en lukisi kirjaa ihan pienille lapsille, vaikka loppu onkin onnellinen ja vaikka kyseessä on (ihanasti kuvitettu) kuvakirja. Luin tämän aikoinaan eka-tokaluokkalaisille ja se taisi olla joillekin liian rankka kertomus. Vaatii ehdottomasti käsittelyä tai keskustelua tavalla tai toisella lukemisen jälkeen.

Omassa lapsuuteni suosikkikuvakirjoihin kuuluivat mm. Anthony Burgessin ja Fulvio Testan Siellä missä jäätelö kasvaa. Sitä ei ollut meillä omana, vaan se lainattiin ilmeisesti useastikin kirjastosta. Mielikuvitusta kutkutteleva kirja kertoo maasta, jossa kaikki on jäätelöä, lumi ja puut ja muut. Tämän innoittamana - ja paprikan suurena ystävänä - kuvittelin maan, jossa kaikki on paprikaa, heh. Kirjastosta lainattiin myös kuvakirja, jonka kuvissa oli paljon etanoita tai kotiloita. Hieman salapoliisityötä tehtyäni voisin vannoa, että se oli Astrid Lindgrenin Kultasiskoni Hans Arnoldin kuvittamana. 

Oman hyllyn kirjoista suosikkeja olivat mm. tämä Bodil Hagbrinkin Kautokeinon lapset. Kävin 5-vuotiaana Suomen, Ruostin ja Norjan Lapissa automatkalla vanhempieni kanssa, ja Lapin luonto teki minuun huikean vaikutuksen.

Lempikuvani Kautokeinon lapsissa oli tämä tirkistys kotoisan kodan sisään. Ajattelin aina, miten mukavaa kodassa oli olla lumimyrskyn ulvoessa ulkona.

Meillä oli hyllyssä pari kivaa kirjaa, joissa oli venäläisiä kansanrunoja: "Jyrin järisi jyrisi ukkonen / tammen oksalta putosi hyttynen." Me lapset tosin muutimme runon muotoon "tammen oksalta putosi Kekkonen" - Kekkosen aikaa kun elettiin. Tästä ukrainalaisesta kansansadusta Vaarin kinnas tykkäsin tosi paljon. Sen erikoisuus on kintaan muotoiset kannet. Äiti lähetti kirjan minulle nimipäivälahjaksi Ilomantsiin, jossa olin isosiskon kanssa maatilalomalla.

Kun kuvakirjavaihe oli ohitse, pidin C.S. Lewisin Narnian tarinoista, varsinkin Velhosta ja leijonasta. Ja Onnelista ja Annelista pidin myös, samoin Vaahteramäen Eemelistä - jopa enemmän kuin Peppi Pitkätossusta! Koulussa opettaja luki ääneen Aili Somersalon Mestaritontun seikkailuja. Luin paljon, mutta pari inhokkiakin oli: vaikka pidin Astrid Lindgrenin koko muusta tuotannosta, Katto-Kassista en voinut yhtään sietää. Saman onnettoman kohtalon koki Hannu Mäkelän Herra Huu.

Oliko tässä yhtään teille tuttua kirjaa? Mistä kirjoista te piditte lapsena?