tiistai 12. kesäkuuta 2018

Kukista ja yksinäisyydestä

Kävin viime viikolla lempipaikassani, yhdessä niistä, Helsingin yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa. Kasvihuoneet olivat kiinni maanantaina, mutta kiertelin ulkopuutarhaa kameran kanssa tunnin verran. Oli tuulinen päivä, heiluvia kasveja oli vähän hankala kuvata. Aurinkoista kuitenkin. Liljat kukkivat komeasti. Lokki pesi yhdessä kukkapenkissä, mitenköhän pesintä mahtaa onnistua? Suosikkini oli aistipuutarha, jossa sai nuuhkia tuoksuvia kasveja ja kosketella pörröisiä lehtiä. Olisi ollut jopa paljasjalkapolku, mutta sitä en testannut.

Kultapäivänlilja

Kukkaruukku-ukko

Amurinlilja

Kaunis kasvihuone

Koristelaukka
Olin kasvitieteellisessä meidän seurakunnan diakoniatyöntekijän kanssa, käytiin teellä kahvila Violassa. Tapaan diakoniatyöntekijää aina silloin tällöin, koska olen aika yksinäinen. Niin, olen kirjoittanut tästä muistaakseni aiemminkin. Minulla on Helsingissä pari ystävää, mutta heitä näen vain muutaman kerran vuodessa. Ja kauempana Suomessa pari ystävää, joita näen olosuhteiden pakosta vielä harvemmin. Onneksi on mese ja muut viestintäkanavat (kuka soittaa enää nykyisin puhelimella?). Ja onneksi on kivat siskot! Hyvänpäiväntutut, kirkkotutut, blogin lukijat. Oltiin juuri siskojen kanssa Tampereella viikonloppuna, laitan ehkä raporttia siitä myöhemmin.

Kannattaako kertoa, että on yksinäinen? Yksinäisyys haisee, se on kuin tartuntatauti, kartettava asia. Olen miettinyt tätä paljon. Eniten harmittaa yhden ystävän menettäminen. Olimme läheisiä, mutta kun ystäväni koki kohtukuoleman enkä osannut häntä tukea oikein mitenkään, välit hiipuivat enkä enää tiedä hänestä yhtään mitään, en yhteystietojakaan, jotta voisin kysyä mitä kuuluu. Olen miettinyt myös paljon muodissa olevaa kaveripiirien "konmaritusta". Että siivotaan rasittavat ja energiasyöpöt kaverit pois. Tietysti jos joku kaveri on täysi hyväksikäyttäjä, on varmasti paras katkaista välit. Mutta jos ihmisellä on vain pari ystävää, on parempi sietää toisen heikkouksia ja epätäydellisyyttä. Ja ehkä miettiä myös sitä, millainen ystävä itse on. Mitä mieltä te olette?

7 kommenttia:

  1. Minusta yksinäisyydestä pitää puhua. Se on asia, joka vieläkin kuplii pinnan alla, mutta niin moni kärsii siitä. Huomaan sen päivittäin varsinkin somekeskusteluissa. Se pitää tuoda esille, jotta osaamme alkaa rakentaa parempaa yhteisöllisyyttä.
    Juuri eilen kirjoitin erääseen ryhmään tuosta kavereiden konmarituksesta, se on kurja ilmiö. Ja kyllä, olen itsekin karsinut yhteydenpitoa hyväksikäyttäjiin ja sellaisiin ihmisiin, jotka varastavat energiaa. Mutta se ei koske ihmisiä, joilla on vaikeuksia tai vaikka masennus. Kaikkien kanssa ei tarvitse tulla toimeen ja jos jonkun ihmisen seurasta jää aina raskas olo, on ihan ok vältellä seuraa. Mutta se ei saa tarkoittaa sitä, ettei vastoinkäymisiä voisi jakaa. Olemme kaikki vastuussa ihmissuhteistamme ja energiasta, joka kantaa elämäämme. Yhdessä ja jakamalla asiat kevenevät jollain tapaa, siksi mielestäni vastoinkäymisiäkin pitää saada jakaa. Eihän ne sellaiset ihmissuhteet, jotka pyörii vaan hutun ja vaaleanpunaisen pinnallisen hattaran ympärillä, ole pitkälle kannattelevia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Yhteisöllisyys on tärkeää, mulla on onneksi seurakunta, jossa voi kokea kuuluvansa joukkoon. Tietenkin myös siellä voi itse säädellä sitä, kuinka yhteisöllinen ja mukana kaikessa haluaa olla. Ja toki sielläkin voi kokea joukkoon kuulumattomuutta ja yksinäisyyttä. Ei täydellisiä yhteisöjä olekaan. Tässä lähellä on tuo Lapinlahden Lähde, joka voisi olla yhteisöllinen keidas monenlaisille ihmisille. Olen siitä paikasta kirjoittanut blogissakin. Olen kaksi kertaa tarjoutunut sinne vapaaehtoiseksi, mutta en ole saanut vastauksia viesteihini. Ehkä jatkan oman porukan ja yhteisöllisyyden sekä vapaaehtoistyön etsimistä sieltä oman srk:n piiristä sitten.

      Vastoinkäymisten jakaminen on tärkeää, ja se on aikamoista tasapainottelua - kuinka paljon voin kertoa rasittamatta muita? Mutta jos aina puhuu vain naminamijuttuja, ei ystävyys syvene, kuten sanotkin.

      Poista
  2. Minäkin kirjoittelin vähän aika sitten kotiäitien yksinäisyydestä, mutta asia on paljon laajempi ja kattaa toki muutkin kuin kotiäidit. Se on vaikea asia ja siitä pitäisi puhua lisää, paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, minustakin yksinäisyydestä pitää puhua enemmän, mutta silti minua hirvittää tehdä se ottamalla oma itseni esimerkiksi. Paljastaa itsensä! Mutta silti teen niin, tuli stigmaa tai ei.

      Poista
  3. Itse olen vielä niin hektisessä työssä jossa ihan kuormitun sosiaalisuudesta joten nautin kun saan olla oman itseni kanssa hiljaisuudessa. Olen kyllä monesti miettinyt eläkepäiviä kun monet ystäväni ovat nuorempia ja vielä työelämässä että koen varmasti sitten yksinäisyyttä...hyvä on näistä asioista puhua. Aurinkoisia päiviä sinulle🍓🍓

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Silloin, kun vielä olin työelämässä mukana, 7-8 vuotta sitten, olin sosiaalisen työpäivän jälkeen ihan uupunut ja nautin yksinolosta. Tunnistan siis tuon! Sosiaalinen verkosto kitistyi olemattiin jäätyäni kotiin ja lähinnä "leikkimään" työntekoa. On joskus vaikea muistaa, että ystäväni käyvät töissä ja eivät ehkä jaksa nähdä työpäivän jälkeen enää ketään. Aurinkoa sinullekin! <3

      Poista
  4. Heippa! Minusta yksinäisyydestä pitäisi puhua nykyistä enemmän ja kiitos, että otit asian esille. :) Yksinäisyys on nykyään niin yleistä ja todella moniulotteinen asia. Kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät työpäivän jälkeen jaksa enää useinkaan nähdä ihmisiä. Töissä tulee usein sosialisoitua sen verran, että työpäivän jälkeen mielelläni vetäydyn kotiin suljettujen seinien sisälle. Voin hyvin kuvitella, että jos olisin työtön, kaipaisin varmasti huomattavasti enemmän ihmisten seuraa. Sitten kun työssä käyvillä ystävillä ei olisi aikaa nähdä, saattaisin kokea itseni yksinäiseksi. Yksinäisyys teemassa on hyvä erottaa yksinäisyys ja yksin olo, jotka ovat eri asioita. Ihminen, joka on toisten ihmisten ympäröimä, voi kokea olonsa yksinäiseksi, esim. juuri siellä seurakunnassa tai muussa yhteisössä, jossa kokee, ettei ole hyväksytty omana itsenään.

    Olen myös päättänyt viime vuosien aikana pari ystävyyssuhdetta. Toinen niistä ei ollut terve ja koin jatkuvaa ahdistusta ihmisen kanssa kommunikoidessani. Toisessa ystävyyssuhteessa jouduin väärinkäytöksen kohteeksi ja menetin luottamukseni. Nämä ovat tilanteita, joissa ystävyyssuhteen päättäminen on ollut hyvä asia. Olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että täysin erilainen on tilanne, jossa ystävällä on vaikea elämäntilanne. Silloin ilman muuta olen tukena ja vierellä kulkemassa. Ystävyys ei ole tosiaan aina vain iloisten asioiden jakamista, mutta jatkuvia väärinkäytöksiä tai epäterveitä ystävyyssuhteita ei tarvitse kestää.

    Valoa ja aurinkoa kesääsi <3

    VastaaPoista