tiistai 12. kesäkuuta 2018

Kukista ja yksinäisyydestä

Kävin viime viikolla lempipaikassani, yhdessä niistä, Helsingin yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa. Kasvihuoneet olivat kiinni maanantaina, mutta kiertelin ulkopuutarhaa kameran kanssa tunnin verran. Oli tuulinen päivä, heiluvia kasveja oli vähän hankala kuvata. Aurinkoista kuitenkin. Liljat kukkivat komeasti. Lokki pesi yhdessä kukkapenkissä, mitenköhän pesintä mahtaa onnistua? Suosikkini oli aistipuutarha, jossa sai nuuhkia tuoksuvia kasveja ja kosketella pörröisiä lehtiä. Olisi ollut jopa paljasjalkapolku, mutta sitä en testannut.

Kultapäivänlilja

Kukkaruukku-ukko

Amurinlilja

Kaunis kasvihuone

Koristelaukka
Olin kasvitieteellisessä meidän seurakunnan diakoniatyöntekijän kanssa, käytiin teellä kahvila Violassa. Tapaan diakoniatyöntekijää aina silloin tällöin, koska olen aika yksinäinen. Niin, olen kirjoittanut tästä muistaakseni aiemminkin. Minulla on Helsingissä pari ystävää, mutta heitä näen vain muutaman kerran vuodessa. Ja kauempana Suomessa pari ystävää, joita näen olosuhteiden pakosta vielä harvemmin. Onneksi on mese ja muut viestintäkanavat (kuka soittaa enää nykyisin puhelimella?). Ja onneksi on kivat siskot! Hyvänpäiväntutut, kirkkotutut, blogin lukijat. Oltiin juuri siskojen kanssa Tampereella viikonloppuna, laitan ehkä raporttia siitä myöhemmin.

Kannattaako kertoa, että on yksinäinen? Yksinäisyys haisee, se on kuin tartuntatauti, kartettava asia. Olen miettinyt tätä paljon. Eniten harmittaa yhden ystävän menettäminen. Olimme läheisiä, mutta kun ystäväni koki kohtukuoleman enkä osannut häntä tukea oikein mitenkään, välit hiipuivat enkä enää tiedä hänestä yhtään mitään, en yhteystietojakaan, jotta voisin kysyä mitä kuuluu. Olen miettinyt myös paljon muodissa olevaa kaveripiirien "konmaritusta". Että siivotaan rasittavat ja energiasyöpöt kaverit pois. Tietysti jos joku kaveri on täysi hyväksikäyttäjä, on varmasti paras katkaista välit. Mutta jos ihmisellä on vain pari ystävää, on parempi sietää toisen heikkouksia ja epätäydellisyyttä. Ja ehkä miettiä myös sitä, millainen ystävä itse on. Mitä mieltä te olette?

14 kommenttia:

  1. Minusta yksinäisyydestä pitää puhua. Se on asia, joka vieläkin kuplii pinnan alla, mutta niin moni kärsii siitä. Huomaan sen päivittäin varsinkin somekeskusteluissa. Se pitää tuoda esille, jotta osaamme alkaa rakentaa parempaa yhteisöllisyyttä.
    Juuri eilen kirjoitin erääseen ryhmään tuosta kavereiden konmarituksesta, se on kurja ilmiö. Ja kyllä, olen itsekin karsinut yhteydenpitoa hyväksikäyttäjiin ja sellaisiin ihmisiin, jotka varastavat energiaa. Mutta se ei koske ihmisiä, joilla on vaikeuksia tai vaikka masennus. Kaikkien kanssa ei tarvitse tulla toimeen ja jos jonkun ihmisen seurasta jää aina raskas olo, on ihan ok vältellä seuraa. Mutta se ei saa tarkoittaa sitä, ettei vastoinkäymisiä voisi jakaa. Olemme kaikki vastuussa ihmissuhteistamme ja energiasta, joka kantaa elämäämme. Yhdessä ja jakamalla asiat kevenevät jollain tapaa, siksi mielestäni vastoinkäymisiäkin pitää saada jakaa. Eihän ne sellaiset ihmissuhteet, jotka pyörii vaan hutun ja vaaleanpunaisen pinnallisen hattaran ympärillä, ole pitkälle kannattelevia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Yhteisöllisyys on tärkeää, mulla on onneksi seurakunta, jossa voi kokea kuuluvansa joukkoon. Tietenkin myös siellä voi itse säädellä sitä, kuinka yhteisöllinen ja mukana kaikessa haluaa olla. Ja toki sielläkin voi kokea joukkoon kuulumattomuutta ja yksinäisyyttä. Ei täydellisiä yhteisöjä olekaan. Tässä lähellä on tuo Lapinlahden Lähde, joka voisi olla yhteisöllinen keidas monenlaisille ihmisille. Olen siitä paikasta kirjoittanut blogissakin. Olen kaksi kertaa tarjoutunut sinne vapaaehtoiseksi, mutta en ole saanut vastauksia viesteihini. Ehkä jatkan oman porukan ja yhteisöllisyyden sekä vapaaehtoistyön etsimistä sieltä oman srk:n piiristä sitten.

      Vastoinkäymisten jakaminen on tärkeää, ja se on aikamoista tasapainottelua - kuinka paljon voin kertoa rasittamatta muita? Mutta jos aina puhuu vain naminamijuttuja, ei ystävyys syvene, kuten sanotkin.

      Poista
  2. Minäkin kirjoittelin vähän aika sitten kotiäitien yksinäisyydestä, mutta asia on paljon laajempi ja kattaa toki muutkin kuin kotiäidit. Se on vaikea asia ja siitä pitäisi puhua lisää, paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, minustakin yksinäisyydestä pitää puhua enemmän, mutta silti minua hirvittää tehdä se ottamalla oma itseni esimerkiksi. Paljastaa itsensä! Mutta silti teen niin, tuli stigmaa tai ei.

      Poista
  3. Itse olen vielä niin hektisessä työssä jossa ihan kuormitun sosiaalisuudesta joten nautin kun saan olla oman itseni kanssa hiljaisuudessa. Olen kyllä monesti miettinyt eläkepäiviä kun monet ystäväni ovat nuorempia ja vielä työelämässä että koen varmasti sitten yksinäisyyttä...hyvä on näistä asioista puhua. Aurinkoisia päiviä sinulle🍓🍓

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Silloin, kun vielä olin työelämässä mukana, 7-8 vuotta sitten, olin sosiaalisen työpäivän jälkeen ihan uupunut ja nautin yksinolosta. Tunnistan siis tuon! Sosiaalinen verkosto kitistyi olemattiin jäätyäni kotiin ja lähinnä "leikkimään" työntekoa. On joskus vaikea muistaa, että ystäväni käyvät töissä ja eivät ehkä jaksa nähdä työpäivän jälkeen enää ketään. Aurinkoa sinullekin! <3

      Poista
  4. Heippa! Minusta yksinäisyydestä pitäisi puhua nykyistä enemmän ja kiitos, että otit asian esille. :) Yksinäisyys on nykyään niin yleistä ja todella moniulotteinen asia. Kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät työpäivän jälkeen jaksa enää useinkaan nähdä ihmisiä. Töissä tulee usein sosialisoitua sen verran, että työpäivän jälkeen mielelläni vetäydyn kotiin suljettujen seinien sisälle. Voin hyvin kuvitella, että jos olisin työtön, kaipaisin varmasti huomattavasti enemmän ihmisten seuraa. Sitten kun työssä käyvillä ystävillä ei olisi aikaa nähdä, saattaisin kokea itseni yksinäiseksi. Yksinäisyys teemassa on hyvä erottaa yksinäisyys ja yksin olo, jotka ovat eri asioita. Ihminen, joka on toisten ihmisten ympäröimä, voi kokea olonsa yksinäiseksi, esim. juuri siellä seurakunnassa tai muussa yhteisössä, jossa kokee, ettei ole hyväksytty omana itsenään.

    Olen myös päättänyt viime vuosien aikana pari ystävyyssuhdetta. Toinen niistä ei ollut terve ja koin jatkuvaa ahdistusta ihmisen kanssa kommunikoidessani. Toisessa ystävyyssuhteessa jouduin väärinkäytöksen kohteeksi ja menetin luottamukseni. Nämä ovat tilanteita, joissa ystävyyssuhteen päättäminen on ollut hyvä asia. Olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että täysin erilainen on tilanne, jossa ystävällä on vaikea elämäntilanne. Silloin ilman muuta olen tukena ja vierellä kulkemassa. Ystävyys ei ole tosiaan aina vain iloisten asioiden jakamista, mutta jatkuvia väärinkäytöksiä tai epäterveitä ystävyyssuhteita ei tarvitse kestää.

    Valoa ja aurinkoa kesääsi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pohdiskelevasta kommentista ja anteeksi taas jäätävän myöhäinen vastaus. Itse en myöskään jaksanut ihmisseuraa töissä ollessani työpäivän jälkeen. Työ oli ihmisten parissa ja työmatkat pitkiä. Halusin vain huilata ja kuunnella hiljaisuutta illalla.

      Seurakuntani liepeillä on yksi yhteisö, jossa olen käynyt nyt silloin tällöin parin vuoden ajan. Siellä käy hyvin rikkinäisiä ihmisiä ja se on kuluttavaa henkisesti. Olen miettinyt, ottaisinko etäisyyttä tuohon yhteisöön, vaikka sitten saatan jäädä taas vielä enemmän yksin. Mutta keskustelunaiheet siellä pyörivät melkein aina rankoissa aiheissa. Se on raskasta. En tiedä onko minusta sanomaan asiasta, että vaihdetaanko puheenaihetta, tämä ahdistaa minua. Ymmärrän kyllä, että uskonnolliset yhteisöt vetävät rikkinäisiä ihmisiä puoleensa, niinhän pitää ollakin, mutta jos aina vatvotaan niitä ahdistavia asioita... En tiedä mitä tehdä! :o

      Poista
    2. Hmm. En osaa sanoa. Olisin varmaan myös ahdistunut, jos yhteisössä puhuttaisiin aina raskaista aiheista. Pystyisikö keskustelun aihetta suuntaamaan jotenkin huomaamatta ihan niitä näitä jutusteluun tai johonkin toiseen aiheeseen?

      Poista
    3. Joo, näin olen yrittänyt tehdä. Olen hiljaa, kun puhutaan milloin mistäkin ahdistavasta tai jos jutut ovat kovin ahdasmielisiä. Aikani kuunneltuani nousen, haen kupin teetä ja se tavallaan katkaisee ahdistavan tunnelman ja tilanteen (en tiedä onko se tunnelma muista ahdistava, ehkä ei?) ja pystyn vaihtamaan puheenaihetta kevyempään. Torstaina on kesäkahvila omalla rakkalla Tapiolan ort.kirkolla, siellä on varmasti rennompi tunnelma.

      Poista
  5. Minä en halua nykyisin "konmarittaa" edes rasittavia tai "energiaa vieviä" ystäviä. Olen nimittäin pitkän elämäni aikana huomannut, että rasittavaksi kokemani ihminen ei välttämättä kymmenen vuoden kuluttua olekaan yhtään rasittava. Joko hän on muuttunut, tilanne on muuttunut tai minä olen muuttunut. Ja vanha ystävyys on joka tapauksessa rikkaus, koska aika yksinkertaisesti jo tuo arvoa ystävyyteen. Olen kyllä itse aika vahva ja ahdistumaton ihminen.

    Sitä tosin olen miettinyt, valehtelenko vaikenemalla, kun minulla on monia ystäviä, joiden mielipiteitä en tippaakaan jaa, mutta en koskaan rupea väittelemään heidän kanssaan - en yleensä sano näihin mielipiteisiin mitään, vaan kuuntelen ainoastaan. He ovat sellaista ihmistyyppiä, joilla on hirveän vahvat mielipiteet ja asenteet. Itse asiassa minullakin on :) mutta sen lisäksi minusta on mukava tuntea erilaisia ihmisiä eikä minua haittaa, vaikka he ajattelevat toisin kuin minä. En minä toki sano olevani samaakaan mieltä, mutta en tuo omaa mielipidettänikään ainakaan niin vahvana julki, ehkä joillain lievillä lauseilla. Nämä ystävät ovat sellaisia, että veikkaan ystävyyden loppuvan, jos olen ääneen eri mieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä kommentista! Minulla on pienissä piireissäni hyvin erilaisia ihmisiä työttömästä duunarista tohtoriin, mutta arvomaailma on melko samankaltainen kaikilla. Isoin ero tuttavapiirini ihmisten välillä on ehkä suhtautumisessa uskontoon. Löytyy ihan kaikkea nunnasta satanistiin (kyllä!). Joskus on vaiettava, ettei saisi kuraa niskaan. Olen kokeillut kutsua kylään yhtä aikaa kavereitani eri kuppikunnista, ennestään tuntemattomia toisilleen, mutta siitä tuli ehkä hieman kiusallista, kun väki oli niin erilaista keskenään.

      Minulle tulee mieleen ihmisten "konmarittamisesta" aina Leena Krohnin Tainaron-romaanin luku Vaippayökkönen. Että sen, minkä hylkää arvottomana, tajuaa vasta myöhemmin olleenkin harvinaista ja tärkeää. Laitan lainauksen Krohnilta:

      "Maa kantaa tänä yönä kaupunkia vakaasti harteillaan. Taivaskaan ei kulje ja taloilla on pitkät juuret. Minä tunnustan: Lukemattomia kertoja olen joutunut palaamaan ja noutamaan kotiin sen, minkä hylkäsin ja heitin pois arvottomana. Suojavärin alta kuultavat toiset värit, ja kuka tietää, mikä niistä on oikea."

      Poista
  6. Minä olen kai konmarittanut kavereita aina, jo ennen koko konmarikäsitteen olemassaoloa. Ihmisten seura on aina ollut mulle raskasta, myös niiden, joista tykkään.

    Sitten ne "energiasyöpöt" tai ne, jotka muuten vaan onnistuvat saamaan minut tuntemaan itseni paskaksi, olen jättänyt taakseni. Aika pahasti on nuorempana tullut siltoja polteltua joidenkin kanssa.

    Muutama ystävä on kulkenut mukana vuosien ajan, mutta ne ovatkin niitä, joihin on maantieteellisesti paljon etäisyyttä. Eivät ole ruvenneet rasitteeksi minulle. Mutta nyt kun olen menettänyt sen parhaimman, rakkaimman ystäväni, niin olen ensimmäistä kertaa ehkä ikinä elämässäni tuntenut itseni yksinäiseksi. Yksin oleminen on aina ollut mulle luontevaa, mutta nyt kaipaan seuraa. Vaikka seura yhä on mulle raskasta, se on silti helpompaa kuin tämä yksinäisyys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Hyvä että huomasin kommenttisi! Itse olen poistanut kyllä myös ihmisiä elämästäni, mutta se on ollut yleensä turhaa ja olen katunut sitä jälkeenpäin. Yksi manipuloiva ihminen sai minut sotkemaan omat asiani niin pahasti, että hänelle jätin heipat enkä ole katunut. Ihan hirvittää ajatella, mihin pulaan jouduin hänen siivellään. :/ Kyse ei ollut edes "energiasyöpöstä", vaan ihmisestä joka vei minua kuin pääsiä narussa. En osannut sanoa ei muuta kuin katkaisemalla välit.

      Tällä hetkellä mun yksinäisyysindeksini on aika pieni. Kaiken maailman tapahtumat (syksyn tulon paras puoli) ja aktivoituminen mm. harrastusrintamalla pitävät mut ainakin näennäisen toimeliaana ja aina jossain välissä näen ihmisiäkin. Se on aika kivaa. Katsotaan millä fiiliksillä sitä ollaan marraskuussa sitten...

      Poista