lauantai 30. syyskuuta 2017

Haluaisin oppia vielä...

...soittamaan kannelta. Kansallissoittimessa on vaan niin lumoava ääni. Ja se on myös kauniin näköinen soitin! Luulisin, että kannelta voisi soitella täällä huonosti äänieristetyssä kerrostaloasunnossakin ilman, että naapurit hermostuisivat. Alttonokkahuilua en ole soittanut sen jälkeen kun muutin lapsuudenkodista omilleni. Melkein ostin savisen okariinon kesällä. Sellossa on myös kaunis ääni, tumma ja puhutteleva. Onnellisia ne, jotka osaavat soittaa jotain soitinta!

...lisää kieliä. Ja mieluusti sukukieliä, jopa kuolleita tai kuolemassa olevia, erikoisia, läheisiä, kiehtovia. Pienet kielet ovat aina kiinnostaneet minua enemmän kuin isot maailmankielet. Viroa haluaisin oppia niin täydellisesti kuin mahdollista. Vatjan lukemistoa (kuva alla) tavaan huvikseni. Pohjoissaamea opiskelen myös ominpäin. (Etenee kuin etana.) Harmi, että Gulahalan-sivusto on lopettanut netissä, sieltä pystyi kuuntelemaan näppärästi sanojen oikean ääntämyksen. Nyt olen pelkän saamen oppikirjan varassa. Kuuntelen ja luen YLE Sápmia myös.



...kalligrafiaa. Olen ajatellut mennä joskus kansalaisopiston tekstauskurssille. Olisi kivaa osata kirjoittaa kaunista käsialaa. Oma käsialani on ihan kohtuusiisti, mutta nykyisin käsin kirjoittamaan tottumattomana räpylä väsyy nopeasti ja käsiala muuttuu rumaksi ja epäselväksi. Kortteja ja muita olisi hauskaa ja hyödyllistäkin oppia tekstaamaan eri fonteilla käyttäen musteita tai kalligrafiakyniä.

...kirjansidontaa. Osaan periaatteessa sitoa kirjasen pitkäpistosidoksella. Ainakin joskus olen osannut, kaksi sidottua kirjaa ja kaksi aiheeseen liittyvää lyhytkurssia on takana. Itse sidottu muistikirja on kyllä jotain niin hienoa, varsinkin, jos kirjaan laittaa vaikka itse marmoroidusta paperista kannet. Oi!

...neulomaan. Totuushan on, että virkattu pinta ei ole yhtä sileää, kaunista eikä monikäyttöistä kuin neulottu. Virkkaus syö myös lankaa neulontaa enemmän. Olisi ihana osata tehdä sukkia ja lapasia. Koulukässästä jäi sellaiset traumat, etten ole muistaakseni edes yrittänyt enää neuloa. Tuntuu, että neulonnassa on "liikaa liikkuvia osia" eli putoilevia puikkoja ja silmukoita. Tämä taito jäänee haaveeksi, sillä olen ehkä liian laiska haastamaan itseäni puikkojen pariin. Koukku pysyy kädessä kyllä.

Toki tarpeellisia ja kehitettäviä taitoja olisi muitakin, aina talouden- ja mielenhallinnasta parempiin kasviskokkaustaitoihin. Aikaa on, joten jos vain halua ja motivaatioita riittäisi, niin periaatteessa kaikki yllä luetellut taidot olisivat varmasti otettavissa haltuun. Vaatii pientä heittäytymistä poiketa totutusta ja kokeilla jotain uutta. Tänään aamulla olin Paints and Friends -kollektiivin kuvataidetyöpajassa. Vaikka taiteilut sinänsä eivät ole minulle vieraita, uusien tekniikoiden kokeilu oli kivaa ja vähän jännittävääkin. Tehtiin mm. rentoja sokkomuotokuvia, ja yllättäen tykästyin hiilipiirtämiseen, joka kouluaikoina tuntui lähinnä tylsältä sottaamiselta. Hiileen en olisi siis tarttunut ilman työpajaa, mutta opittua tekniikkaa ajattelin kokeilla uudelleen täällä kotonakin.

Olisi kiva kuulla mitä taitoja sinä haluaisit oppia. Kirjoita vaikka kommentteihin! 

perjantai 29. syyskuuta 2017

Aikainen lintu nappaa pari kuvaa

Olen harmitellut laiskuuttani lähteä kuvaamaan aikaisin aamulla tai illalla auringon laskiessa. Keskipäivän ja iltapäivän kuvissa valo on aika kova ja raaka. Viime lauantaina oli ihana ja kirkas aamu. Lähdin kahdeksan aikaan rantaan kuvaamaan. Matalalta paistavan auringon valo oli mukavan pehmeä ja lämmin. Tuuli kyllä jonkin verran, ja kylmästi. Noloa, mutta löysin nämä kotisaaren eteläkärjen parhaat rantapaikat vasta jokin aika sitten. Sisä-Hatun lähellä on ulkoilupuisto, jossa on kallioiset ja kivikkoiset rannat. Toki mistään erämaasta ei ole kyse. Asukkaita on saarella paljon, kai noin 22 000 henkeä, mutta ainakaan aamulla väkeä ei ollut ruuhkaksi asti rannalla. 


Tätä alla olevaa kuvaa ottaessani paikalle tuli kuvaaja, jolla oli paljon pitempi kameran putki kuin minulla. Haha, kamerakateus iski! Tunsin itseni ihan säälittäväksi aloittelijaksi (mitä olenkin), mutta miehen katsellessa sivusta touhujani kyykistyin, yritin keskittyä ja otin tämän kuvan sileistä kallioista, lampareesta ja auringon valaisemasta heinikosta. Vähän matkan päässä tästä paikasta taas säpsähdin, kun lähes törmäsin pikku aukiolla hiljaa istuksivaan lintumieheen. Muitakin aamuvirkkuja siis liikkeellä.





Edellinen päivä, viime viikon perjantai, oli kurjan pilvinen ja sateinen. Kävin kuitenkin pikkupokkarin kanssa kuvaamassa, sillä oli DILO-päivä, "A Day in the life of...". Ideana tässä Flickr-kuvasivuston yhteisöllisessä haasteessa on kuvata omaa arkea neljä kertaa vuodessa, aina kevät- ja syyspäiväntasauksena sekä kesä- ja talvipäivänseisauksena. Otetut kuvat jaetaan ryhmässä ja toisten kuvia mieluusti kommentoidaan hyvässä hengessä. Ah, sellaista vanhaa kunnon yhteisöllisyyttä, jota Flickrissä (ja koko somessa?) ennen oli enemmänkin. Nyt löytämäni toimiva DILO-ryhmä on melko pikkuinen, ennen tällaiset haastekuvaukset ja -ryhmät olivat tosi suosittuja.

Otin DILO-päivänä vain muutaman hassun kuvan, yhden jopa likaisista tiskeistäni, mutta alla oleva varisräpsy sai yllättäen suuren suosion siihen nähtynä, että kuva on otettu sateessa pokkarilla ja ihan tuosta noin vaan hutaisten. Mutta joskus kai onnistuu sattumalta. Värit olivat ihan hirveät, joten muutin kesäkahvilan viimeisestä asiakkaasta ottamani kuvan mustavalkoiseksi. Kuva on Flickrin tilastojen mukaan noussut viikossa yhdeksi suosituimmista otoksistani. Kiva juttu.


Eveliina jakoi juuri blogissaan omaa arkeaan valokuvien kautta kuuden päivän ajan, kannattaa vilkaista. Jos olette Flickrissä, seuraava DILO-päivä on siis joulukuussa, talvipäivänseisauksena. Toki muillakin foorumeilla voi jakaa kuviaan, tai sitten tallettaa vain itselleen. Joulukuinen kuvauspäivä on haastava, koska valoahan ei juuri ole, mutta aion osallistua taas. Ensimmäinen DILO-projektini, johon osallistuin, oli näköjään jo vuonna 2012.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Miltä syyskuu näyttää?

Entä miltä se tuoksuu, kuulostaa? Ainakin se maistuu kirpeiltä pihlajanmarjoilta. Niitä on nyt paljon. Tuoksuu mätänevältä rannalta, märältä maalta ja välillä yllättäen ruusuilta. Kuulostaa aika hiljaiselta, sateelta ja variksilta. Olen tehnyt joitakin kuvausretkiä pienen tauon jälkeen. Ruska tulee Helsinkiin vasta lokakuussa, mutta heinikossa ja vähän puissakin, ainakin koivuissa, on jo syksyn sävyjä. Alla olevassa kuvassa näkyvä kelo ja kuihtuneet maitohorsmat ovat tästä läheltä kirkonmäeltä. Sää muuttui nopeasti pilviseksi ja alkoi rankkasade, kun ehdin kotiin.


Kesän viimeisiä perhosia. Neitoperhonen oli jo vähän kohmeinen, joten sain kuvata sitä hyvän tovin. Se kohtasi kimalaisen pietaryrtin kukinnossa. Keskityin kuvaamiseen intensiivisesti (perhoset tekevät sen aina), pyyhin valuvaa nokkaa huoletta hihaan ja jatkoin räpsimistä. Ohikulkija kommentoi vähän edempää: "Täällä olis joku jännä rantakaali, ota siitä kuva."


Sunnuntairetki saaren eteläkärkeen. Oli melkein tyyntä. Joutsenia näkyy kuvassakin pieninä pisteinä, minun vaatimattomalla kuvauskalustolla niitä ei saa ikuistettua. Vesi oli korkealla. Olisin mielinyt Sisä-Hattuun, jossa kävin vuosi sitten, mutta ilman pitkävartisia kumi- tai ehkä jopa kahluusaappaita sinne ei ole nyt mitään asiaa.


Lätäkkö jos toinenkin katkaisi polun. Oli lämpimämpi päivä, perhosia enemmänkin liikkeellä, ainakin kaaliperhosia ja yksi amiraali, mutta en saanut niistä kuvaa.


Eilen kuvausretki jäi lyhyeksi. Aina ei tarvitse mennä omaa pihaa edemmäs sieneen... Tosin näitä kärpässieniä en toki poiminut, ihailin ja kuvailin vaan, ennen kuin huoltoyhtiö ajaa niiden yli ruohonleikkurilla.


Tulevat kirjastonäyttelyt pitävät minut jos ei kiireisenä niin ainakin osa-aikaisesti työllistettynä. Villa-allergiaan taipuvaiset käpälät ovat toistaiseksi kestäneet märkähuovutuksen ihan hyvin. Pitää vaan pestä ja rasvata kädet aina työskentelyn jälkeen. Olen opetellut uusia kirjontapistoja, joita olen sitten pistellyt huovutettuihin kiviin. Uusin oppimani pisto on ranskalainen solmupisto. Sillä saa luotua mukavasti struktuuria. Laitan kuvia kivistä tänne lähempänä ensimmäistä näyttelyä.

Joskus kauan sitten aloitetulle elämäntaparemontille kuuluu hyvää. Olen käynyt lenkkeilemässä ja onnistunut pudottamaan painoa noin 17 kg ja vyötäröltäkin on lähtenyt 22 cm. Hitaassa tahdissa toki. Kävin tänään labrassa ja nyt jännään tuloksia: onko esimerkiksi kolesterolin laskusuunta pysynyt. Sydänterveys ennen kaikkea, ulkonäköseikat ovat toissijaisia.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Helsingin sarjakuvafestivaalit 2017

Helsingin sarjakuvafestivaalit pidettiin viime viikonloppuna. Paikka vaihtui jälleen, tällä kertaa sarjiskansa kokoontui Suvilahdessa. Kattilahallissa olivat isompien kustantajien ja tekijöiden myyntipöydät, Oranssi ry:n tiloissa ison kentän takana taas Helsinki Zine Fest eli pienlehtien ja muiden vähän marginaalisempien painatteiden myyjät. Pienlehtipuoli oli hiukan syrjässä, mutta onneksi sinnekin saatiin lopulta jonkinlainen viitoitus. Väkeä tuntui riittävän ihan mukavasti. Kävin festareilla sekä lauantaina että sunnuntaina. Lauantaina lyhyehkö täsmäisku ostoaikeissa, sunnuntaina olin jopa hetken itse myymässä Zine Festillä: tuurasin kaveriani ruokatauon ajan.


Ostoslistalla oli juuri festareiden alla ilmestynyt Apila Pepita Miettisen toimittama Rikkinäisen mielen kuvat -albumi. Viime vuoden festareilta ostin ensimmäisen Rikki-albumin ja pidin siitä kovasti. Nyt albumi, joka kokoaa mielenterveysongelmien kanssa kamppailevien ihmisten tekemiä sarjakuvia (sekä joitakin tekstejä), on julkaistu "ihan oikean" kustantajan, Suuren Kurpitsan, kautta. Hinta oli noussut viime vuoden viidestä eurosta, mutta myös sarjakuvien taso on uutukaisessa albumissa entistä korkeampaa. Viime vuoden albumin suosikkitekijöistäni mukana on jälleen mm. Siiri Viljakka vainoharhoista kertovalla sarjakuvallaan. Piri Huhtasen niukalla, tummalla väripaletilla toteutettu Läski-sarjakuva on yksi suosikeistani. Silmääni miellyttää kovasti myös Juliana Hyrrin Kai mä hengitän -sarjakuvan ilmaisu. Mukana on myös Sarjakuva-Finlandian 2015 voittanut alan ammattilainen, Tiitu Takalo. Monet teoksen sarjakuvista käsittelevät hoitoon pääsyn hankaluutta. Kysyin albumin toimittaneelta Miettiseltä saammeko nähdä vielä kolmannen Rikki-albumin, ja kuulemma ainakin kiinnostusta olisi. Käsittääkseni Rikkinäisen mielen kuvat oli sarjakuvafestivaaleilla oikea myyntimenestys.


Muihin festariostoksiini kuului Miia Vistilän Rakkaat kämppikset (2013) -strippisarjakuva-albumi, joka käsittelee masennusta ja ihmissuhdekiemuroita. Yleensä ihmissuhteiden kipupisteistä kertovat sarjakuvat, kirjat ja muut vastaavat hengentuotteet ovat itselleni aika vierasta aluetta. Omassa elämässäni on (onneksi) aika niukasti ihmissuhdedraamaa. Ihastumiset, riidat ja erot tuntuvat tosi kaukaisilta. Helpompi olikin samastua Ina Majaniemen pieneen lempeään tarinaan koiransa kanssa asuvasta Ilonasta, joka päättää kerran elämässään repäistä ja lähteä yksin ulkomaanmatkalle. Majaniemen Huone yhdelle – Pieni matkakertomus (2017) on tosi sympaattinen ja humoristinen mustavalkoinen sarjakuvatarina. Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä ostoksena oli Kaisa Lekan I am not these feet (2004), kirja jota en uskonut saavani koskaan omaksi, sillä painoksen piti olla loppuunmyyty. Lempisarjakuvataiteilijoihini kuuluva Leka oli kuitenkin onnekseni löytänyt muutaman kappaleen klassikkosarjistaan varastosta, ja sain ostettua kirjan mukavaan markkinahintaan. Ei sen enempää Lekasta vielä, tarkoituksenani on edelleen julkaista hänen tuotannostaan erillinen postaus.

Festareiden näyttelyistä tutustuin ainoastaan Suomeen tulleiden pakolaisten tekemiin sarjakuviin, joita oli esillä ulkona aitaan kiinnitettyinä.