tiistai 19. syyskuuta 2017

Miltä syyskuu näyttää?

Entä miltä se tuoksuu, kuulostaa? Ainakin se maistuu kirpeiltä pihlajanmarjoilta. Niitä on nyt paljon. Tuoksuu mätänevältä rannalta, märältä maalta ja välillä yllättäen ruusuilta. Kuulostaa aika hiljaiselta, sateelta ja variksilta. Olen tehnyt joitakin kuvausretkiä pienen tauon jälkeen. Ruska tulee Helsinkiin vasta lokakuussa, mutta heinikossa ja vähän puissakin, ainakin koivuissa, on jo syksyn sävyjä. Alla olevassa kuvassa näkyvä kelo ja kuihtuneet maitohorsmat ovat tästä läheltä kirkonmäeltä. Sää muuttui nopeasti pilviseksi ja alkoi rankkasade, kun ehdin kotiin.


Kesän viimeisiä perhosia. Neitoperhonen oli jo vähän kohmeinen, joten sain kuvata sitä hyvän tovin. Se kohtasi kimalaisen pietaryrtin kukinnossa. Keskityin kuvaamiseen intensiivisesti (perhoset tekevät sen aina), pyyhin valuvaa nokkaa huoletta hihaan ja jatkoin räpsimistä. Ohikulkija kommentoi vähän edempää: "Täällä olis joku jännä rantakaali, ota siitä kuva."


Sunnuntairetki saaren eteläkärkeen. Oli melkein tyyntä. Joutsenia näkyy kuvassakin pieninä pisteinä, minun vaatimattomalla kuvauskalustolla niitä ei saa ikuistettua. Vesi oli korkealla. Olisin mielinyt Sisä-Hattuun, jossa kävin vuosi sitten, mutta ilman pitkävartisia kumi- tai ehkä jopa kahluusaappaita sinne ei ole nyt mitään asiaa.


Lätäkkö jos toinenkin katkaisi polun. Oli lämpimämpi päivä, perhosia enemmänkin liikkeellä, ainakin kaaliperhosia ja yksi amiraali, mutta en saanut niistä kuvaa.


Eilen kuvausretki jäi lyhyeksi. Aina ei tarvitse mennä omaa pihaa edemmäs sieneen... Tosin näitä kärpässieniä en toki poiminut, ihailin ja kuvailin vaan, ennen kuin huoltoyhtiö ajaa niiden yli ruohonleikkurilla.


Tulevat kirjastonäyttelyt pitävät minut jos ei kiireisenä niin ainakin osa-aikaisesti työllistettynä. Villa-allergiaan taipuvaiset käpälät ovat toistaiseksi kestäneet märkähuovutuksen ihan hyvin. Pitää vaan pestä ja rasvata kädet aina työskentelyn jälkeen. Olen opetellut uusia kirjontapistoja, joita olen sitten pistellyt huovutettuihin kiviin. Uusin oppimani pisto on ranskalainen solmupisto. Sillä saa luotua mukavasti struktuuria. Laitan kuvia kivistä tänne lähempänä ensimmäistä näyttelyä.

Joskus kauan sitten aloitetulle elämäntaparemontille kuuluu hyvää. Olen käynyt lenkkeilemässä ja onnistunut pudottamaan painoa noin 17 kg ja vyötäröltäkin on lähtenyt 22 cm. Hitaassa tahdissa toki. Kävin tänään labrassa ja nyt jännään tuloksia: onko esimerkiksi kolesterolin laskusuunta pysynyt. Sydänterveys ennen kaikkea, ulkonäköseikat ovat toissijaisia.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Helsingin sarjakuvafestivaalit 2017

Helsingin sarjakuvafestivaalit pidettiin viime viikonloppuna. Paikka vaihtui jälleen, tällä kertaa sarjiskansa kokoontui Suvilahdessa. Kattilahallissa olivat isompien kustantajien ja tekijöiden myyntipöydät, Oranssi ry:n tiloissa ison kentän takana taas Helsinki Zine Fest eli pienlehtien ja muiden vähän marginaalisempien painatteiden myyjät. Pienlehtipuoli oli hiukan syrjässä, mutta onneksi sinnekin saatiin lopulta jonkinlainen viitoitus. Väkeä tuntui riittävän ihan mukavasti. Kävin festareilla sekä lauantaina että sunnuntaina. Lauantaina lyhyehkö täsmäisku ostoaikeissa, sunnuntaina olin jopa hetken itse myymässä Zine Festillä: tuurasin kaveriani ruokatauon ajan.


Ostoslistalla oli juuri festareiden alla ilmestynyt Apila Pepita Miettisen toimittama Rikkinäisen mielen kuvat -albumi. Viime vuoden festareilta ostin ensimmäisen Rikki-albumin ja pidin siitä kovasti. Nyt albumi, joka kokoaa mielenterveysongelmien kanssa kamppailevien ihmisten tekemiä sarjakuvia (sekä joitakin tekstejä), on julkaistu "ihan oikean" kustantajan, Suuren Kurpitsan, kautta. Hinta oli noussut viime vuoden viidestä eurosta, mutta myös sarjakuvien taso on uutukaisessa albumissa entistä korkeampaa. Viime vuoden albumin suosikkitekijöistäni mukana on jälleen mm. Siiri Viljakka vainoharhoista kertovalla sarjakuvallaan. Piri Huhtasen niukalla, tummalla väripaletilla toteutettu Läski-sarjakuva on yksi suosikeistani. Silmääni miellyttää kovasti myös Juliana Hyrrin Kai mä hengitän -sarjakuvan ilmaisu. Mukana on myös Sarjakuva-Finlandian 2015 voittanut alan ammattilainen, Tiitu Takalo. Monet teoksen sarjakuvista käsittelevät hoitoon pääsyn hankaluutta. Kysyin albumin toimittaneelta Miettiseltä saammeko nähdä vielä kolmannen Rikki-albumin, ja kuulemma ainakin kiinnostusta olisi. Käsittääkseni Rikkinäisen mielen kuvat oli sarjakuvafestivaaleilla oikea myyntimenestys.


Muihin festariostoksiini kuului Miia Vistilän Rakkaat kämppikset (2013) -strippisarjakuva-albumi, joka käsittelee masennusta ja ihmissuhdekiemuroita. Yleensä ihmissuhteiden kipupisteistä kertovat sarjakuvat, kirjat ja muut vastaavat hengentuotteet ovat itselleni aika vierasta aluetta. Omassa elämässäni on (onneksi) aika niukasti ihmissuhdedraamaa. Ihastumiset, riidat ja erot tuntuvat tosi kaukaisilta. Helpompi olikin samastua Ina Majaniemen pieneen lempeään tarinaan koiransa kanssa asuvasta Ilonasta, joka päättää kerran elämässään repäistä ja lähteä yksin ulkomaanmatkalle. Majaniemen Huone yhdelle – Pieni matkakertomus (2017) on tosi sympaattinen ja humoristinen mustavalkoinen sarjakuvatarina. Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä ostoksena oli Kaisa Lekan I am not these feet (2004), kirja jota en uskonut saavani koskaan omaksi, sillä painoksen piti olla loppuunmyyty. Lempisarjakuvataiteilijoihini kuuluva Leka oli kuitenkin onnekseni löytänyt muutaman kappaleen klassikkosarjistaan varastosta, ja sain ostettua kirjan mukavaan markkinahintaan. Ei sen enempää Lekasta vielä, tarkoituksenani on edelleen julkaista hänen tuotannostaan erillinen postaus.

Festareiden näyttelyistä tutustuin ainoastaan Suomeen tulleiden pakolaisten tekemiin sarjakuviin, joita oli esillä ulkona aitaan kiinnitettyinä.