maanantai 29. toukokuuta 2017

Vallisaaressa lintuja äänittämässä

Perjantaina käytiin Heidin kanssa Vallisaaressa tarkoituksena nauhoittaa linnunlauluja. Heidillä ja ystävällään Siljalla on projektina äänittää sata eri lintulajia tämän vuoden aikana. Kaverusten linturetkiin ja kertyneisiin äänityksiin voi tutustua Satakielenlaulu-blogissa. Vallisaari avattiin vuosi sitten yleisölle. Viime kesän retkirapsani voi lukea täältä. Tällä kertaa en ottanut kovin monta kuvaa, sillä pääasiassa olivat maisemien sijaan linnut... jotka olivat harmittavan vaisulla päällä. Johtui varmasti siitä, että ensimmäinen laiva saarelle lähtee Kauppatorilta melko myöhään. Useimmat linnuthan laulavat innokkaimmin heti auringon noustua. Satakieliä kyllä oli, samoin Heidi tunnisti punavarpusen ja minä etsin tuloksetta näköhavaintoa kivitaskusta. Minusta kallioiset paikat, joita oli siellä täällä, olivat selvää kivitaskumaastoa. Yksi sekopäävaris raakkui taukoamatta eväspaikalla, äänitimme sitäkin.

Vanhaa lehtimetsää polun molemmin puolin.

Näkymä Suomenlinnaan Vallisaarelta.

Heidillä on kuvassa paraboloidimikrofoni, jonka ristin tuttavallisesti kuupaksi.

Kuninkaansaaren kallioita. Tuolla pesii huuhkajia.
Keskipäivää kohden lämpötila nousi lähes tukalaksi. Kävelimme aallonmurtajaa pitkin vielä Kuninkaansaarellekin. Merituuli vilvoitti rannan tuntumassa ihanasti. Sitten Vallisaareen rantautui – kuten vähän odotin ja pelkäsinkin – luokkaretkiryhmä, joten linnunlaulun sijaan kuulimme lopulta enemmän kovaäänistä huutoa ja v-sanaa. No juu. Vallisaaressa kun kuljetaan vain merkittyä reittiä pitkin, kohtaa väistämättä vähän väliä muita ihmisiä. Siksi oli hiukan hankala äänittää. Monesti, kun joku lintu alkoi laulaa, paikalle sattui heti pulisevia retkeilijöitä. Mikään erämaakokemus Vallisaari ei ole. Vähän niin kuin Nuuksio Luontokeskus Haltian tuntumassa: jos on kaunis ilma, siellä tuppaa todella olemaan väkeä. Pitää kuitenkin kehua sitä, että Vallisaari on pysynyt nyt parin kerran käyntikokemuksella siistinä: roskat ovat roskiksissa eikä mitään tageja ole spreijattu valleihin.

Viime kesäisestä vesibussin meno-paluulipun hinta oli noussut euron, nyt se on siis 8 €. Onko Vallisaari jo koluttu, mitä mieltä olette paikasta?

tiistai 23. toukokuuta 2017

Onks kukka hyvin?

Jatkan vielä muutaman sanasen kasvikunnan kuvaamisesta. Kävin nimittäin taas lähimetsikössä kameran kanssa tarkastamassa mitä uutta vihreää maasta on puskenut. Retken onnistunut kuvasaalis oli harmittavan niukka siihen nähden, mitä kaikkea löysin, kun tarkkaan katsoin. Esimerkiksi ihan huomaamaton violettikukkainen kasvi jäi mitättömäksi kuvissakin. Delete. En olisi huomannut kasvia ollenkaan, ellen olisi juuri ollut siinä vieressä kontillani räpsimässä kuvaa voikukista. Säikytin pari pikkukoiraa hurjaan räkytykseen omituisella römyämiselläni pusikossa. 

Voikukat, nuo pienet auringot. 
Saniaisen kippuratkin ikuistuivat kuvaan vähän tylsästi, enemmän ympäristöä ehkä mukaan ensi kerralla?

Vähän on valotuskin sinne päin... Otamme opiksi.

Sommittelultaan tykkään eniten tästä viimeisestä kuvasta. Löysin tulevan mansikkapaikan kalliolta!


Tein lähimetsässä aikamoiset kierrokset etsiessäni ketunleipiä eli käenkaaleja. Paljaalla kalliollahan ne eivät kasva. Mäen alta rehevämmästä metsästä löysin niitä lopulta. Kuvasin ja kuvasin – kotona koneelta katson, että ne kuvat, joissa kukat ovat esillä hyvin, ovat kaikki epätarkkoja! Tarkoissa kuvissa taas kukat ovat epäedustavasti sommiteltu. Plaah. Jatkamme harjoituksia siis.

Tästä saisin muuten hyvän klikkiotsikon: "Blogini suosio romahti yhdessä yössä – ja olen siitä enemmän kuin iloissani".

Näyttää nimittäin siltä, että yhdysvaltalaiset (?) robottikävijät (?) ovat hylänneet vihdoin blogini. Kuukausia kestänyt tasainen kävijävirta loppui 19.5. jälkeen kuin seinään. En tiedä, oliko roboteista haittaa blogille, mutta ainakin tilastot puhdistuivat nyt. 

Vein juuri pari järkyttävässä kunnossa olevaa ikivanhaa patjaa ullakkokomerosta roskalavalle. Meillä on taloyhtiön pihatalkoot tänään ja lavalle saa viedä roiniaan. Myönnän itselleni kunniamerkin, kun sain heivattua patjat vihdoin pois. Se on ollut nimittäin vakaa aikomukseni varmasti yli 15 vuotta. Ullakolle on helppo unohtaa tavaroita. Pois silmistä, pois mielestä. 

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Luovan Lauantain haaste #212: Kylmä

Löysin Luovan Lauantain taidehaasteblogin vasta äsken, vaikka blogi on ollut pystyssä jo vuodesta 2006. Sivustolla julkaistaan uusi teema joka toinen lauantai. Osallistun siis ensimmäistä kertaa. Kevätpäivä on (vihdoin!) lämmin, mutta teeman mukaisesti olen vielä kylmissä tunnelmissa. Tein A4-kokoisen akvarellin märkää märälle -tekniikalla. Kokonaisuus ei oikein miellyttänyt, mutta muistin parin kesän takaisen märkämaalauskurssin opettajan vinkin: leikkaa valkoisesta paperista raamillinen "ikkuna", jonka läpi kuvaa katsomalla rajaa työstäsi pieni alue, jossa on kiinnostavia yksityiskohtia. Innostuin vielä lisäämään kuvankäsittelyllä joitakin elementtejä työhön. Yleensä en ole kuvanmuokkausta harrastanut. 


Edit. 24.5. Olen rohkea ja laitan alkuteoksenkin. Käänsin sen vielä kokonaan ylösalaisin. Itse asiassa pidän siitä enemmän kuin muokatusta nyt.


perjantai 19. toukokuuta 2017

Kukat eivät juokse karkuun

"Kasvitiede sopii tutkimuskohteeksi toimettomalle, joutilaalle ja yksinäiselle --- "
 – Jean-Jacques Rousseau (1782)

Järkkärikameran mukana tullut kittiobjektiivi ei oikein mahdollista lintukuvausta. Tirppa saisi tulla suunnilleen metrin päähän istumaan, jotta siitä saisi kelpo otoksen. Liikkuvaisiakin ovat, mokomat siivekkäät. Toistaiseksi parempia tuloksia kuvausrintamalla olen saanut kasvien parista. Pysyvät ainakin paikallaan. Valkovuokot kuvasin äitienpäivän aamuna. Kevään ensimmäiset leskenlehdet löysin tänään. Missä lie piileksivät tähän asti? Nyt ne ovat jo vähän ylikukkineita.




Sakuran aika, kirsikka kukkii. "Mitä toi tyyppi puuhaa?!" kuului huuto tätä kuvaa ottaessani. Enää minua ei (melkein yhtään) nolota julkisilla paikoilla kuvatessani, vaikka olisin kontillani rämeessä. Kun katson kameran etsimen läpi, unohdan kaiken muun ja keskityn vain siihen mitä näen.


Isäni on siirtänyt vanhoja paperi- ja diakuvia digimuotoon. Kiinnostavimpia vanhoja otoksia ovat ne, joissa on sukulaisia tai vaihtoehtoisesti paikkoja, kuten entistä Helsinkiä. Vanhempien 60–70-luvun matkakuvien joukossa on myös muutama kukkakuva. Ne eivät kiinnosta näin vuosikymmeniä jälkeenpäin, eivät kerro mitään erityistä. Kukka on kukka on kukka. Ehkä kukkien kuvaaminen on kuvaajalle merkityksellisempää, siinä kuvaushetkessä. Säilöttyä kauneutta.

Omat kuvani talletan Instagramiin ja Flickriin. Flickr oli ennen yhteisöllisempi, sain sitä kautta pari-kolme "tosielämän" kaveriakin, kuten olen muistaakseni kertonut. Osallistuin erilaisiin kuvaushaasteisiin. Flickrissä ei ole mielestäni juurikaan Instagramista tuttua seuraajien kalastelua. Ei tallinnalaisia lääkärikeskuksia ja venäjänkarjalaisia matkailuyrityksiä, jotka alkavat seurata tiliäsi, jotta sinä seuraisit heitä. Instagramilla on kuitenkin paikkansa. Olen tykästynyt siihen vasta viime aikoina. 

Mutta kasveista vielä. Talvella ostin tosi hyvän määritysoppaan: Pertti Rannan Villit vihreät kaupungit – Suomen kaupunkikasvio. Innostuin kasveista sen verran, että kun kirjakaupassa tuli vastaan herbaariontekopaketti, ostin senkin. Nyt ajatus kasvien keräämisestä ja kuivattamisesta tuntuu vähän överiltä. Tein sitä kyllä lapsena huvikseni, sain aika ison kasvion koottuakin. Enköhän keskity kasvikuvauksen opetteluun nyt. 

tiistai 16. toukokuuta 2017

Aamuretki Vanhankaupunginlahdelle

Tein tänään aamusella retken Helsingin Vanhankaupunginlahdelle. Nyt ihmetyttää, miksi en ole siellä aiemmin käynyt. Aivan mahtava paikka! Ihan toista kuin siinä lähistöllä olevat Viikin pellot, joille aktiivisempina lintuharrastaja-aikoina retket aina suuntautuivat. 

Karttaa ja Reittiopasta tutkailemalla selvisi, että Vanhankaupunginlahden alueelle pääsee parhaiten bussilla 68 tai 71 Rautatientorilta ja jäämällä Annalantien pysäkillä pois. Sitten vaan Pornaistenniemeen vievän kävelysillan yli kohti luonnonsuojelualuetta.

Vanhankaupunginkoski ja Voimalamuseo Pornaistenniemen kävelysillalta nähtynä.
Ensin kuljin polkua kaislikon reunalla ja kuvasin kosteikossa runsaina kukkivia rentukoita. On muuten yksi lempikukistani. Satakielet lauloivat. Lintuharrastajia oli aika paljon liikkeellä, samoin ainakin yksi päiväkotiryhmä. Kuitenkin lääniä oli sen verran, että omassa rauhassakin sai olla.

Rentukka kukkii.
Pitkospuita pitkin kävelin tiheään kaislikkoon. Pääskysiä lenteli kaislikon yllä, kesän pitäisi siis olla täällä? Olikin ihan lämmintä ja riisuin villapaidan pois.


Kaislikon suhina on ehkä ihanin ääni ikinä!

Pitkospuut kääntyvät piilokojulle.
Pornaistenniemen lintutorniin kannatti kavuta, sillä näkymä laajan kaislikon yli oli tosi hieno. Kuulin tornissa olleelta lintumieheltä, että alueella on mm. mustatiira. Minulla ei ollut kiikaria tällä reissulla mukana, pelkkä kamera, joten lintuhavainnot jäivät aika vähiin. Enemmän tällainen fiilistelyretki. Tornilta poistuessani näin kuitenkin pusikossa mustapääkertun, naaraan.

Näkymä Pornaistenniemen lintutornista. Kuvassa näkyy piilokoju.
Seuraavaksi lähdin kohti Lammassaarta. Sinnekin vei pitkospuut kaislikon halki. Jonkin matkaa sai talsia, reitin varrella olisi ollut matala lintujenkatselulava, mutta staijarit olivat "miehittäneet" sen. Lammassaaressa oli pikku kesämökkejä ja lintutorni, johon kiipesin. Torni oli täynnä miehiä kaukoputkineen, eturiviin en päässyt, mutta komean maiseman ehdin nähdä kuten myös sen, että kaukana ruovikon vesirajassa oli ihan hurjasti "jotain" eli kai hanhia.

Lammassaaren lintutorni.
Tässä välissä nautin hiukan eväitä. Lähdin sitten lompsimaan takaisin päin. Sivistyksen pariin palattuani kävin vielä katsomassa Vanhankaupunginkoskea ja kiertelin Voimalamuseon ja Tekniikan museon aluetta.

Vanhankaupunginkoski.
Kompakti kolmen tunnin reissu. Aina vaan löytyy näköjään uusia itselle ennestään tuntemattomia paikkoja kotikaupungista. Innoituksen lähteä tälle reissulle sain Satakielenlaulu -blogista. Käykää kuuntelemassa sieltä, miltä Vanhankaupunginlahden äänimaailma kuulostaa.

torstai 11. toukokuuta 2017

Maailma tulee taas kylään

Helsingin ellei Suomen värikkäin festivaali, Maailma kylässä, on pian taas täällä. 27.–28.5. Kaisaniemen valtaa kansainvälinen tunnelma. Itse olen osallistunut kävijänä ainakin kymmenille festareille ja pari vuotta sitten olin mukana talkoolaisena päivystämässä ortodoksisen Filantropia-järjestön pöydän takana. Maailma kylässä -festivaaleilla onkin mielestäni parasta Mahdollisuuksien tori, iso teltta, jossa voi tutustua lukuisiin eri kansalaisjärjestöihin. Tänä vuonna olen myös vapaaehtoishommissa, tällä kertaa päivystän Uskontojen kylässä, siellä Mahdollisuuksien torilla, Helsingin ortodoksisen seurakunnan pisteellä. Olen paikalla pari tuntia iltapäivästä näillä näkymin kumpanakin festaripäivänä vastaamassa kysymyksiin ja esittelemässä ortodoksisuutta ja seurakunnan toimintaa.

Paperihelmiä myynnissä vuoden 2011 festivaaleilla.
Pari tärppiä runsaasta ohjelmasta. Turvapaikanhakijoiden piirtämiä sarjakuvia on näytteillä Maailman kirjat -teltan seinillä. Sivuvalo-projektin runoilijat käänsivät ja julkaisivat Inger-Mari Aikion ja Niillas Holmbergin saamenkielisiä runoja espanjaksi, lauantai-illassa Amazon-lavalla kuullaan hankkeesta. Sunnuntaiaamusta Mekong-lavalla esiintyy suomalaista musiikkiperinettä ja beatboxia ennakkoluulottomasti yhdistelevä Tuuletar.

Toivotaan lämmintä ja ennen kaikkea kuivaa kevätsäätä tapahtuma-aikaan. Festivaalikentällä kun on pahana tapana muuttua mutaiseksi, jos sataa. No, aitoa festaritunnelmaa sekin!

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Jos opettaja kiusaa

YLE:n nettisivuilla on tänään julkaistu kolmen koulukiusatun nuoren tarinat. Olen maininnut täällä blogissa sivulauseessa, että minuakin kiusattiin yläasteelta lähtien. Luokan pojat eivät kestäneet sitä, että olin erilainen kuin muut, en suostunut menemään silloisen nuorisokulttuurin muottiin ja harrastin liian outoja asioita lintujen tarkkailusta roolipeleihin. Kiusaamiseen auttoi vähän, kun fiksu köksänmaikka laittoi minut erään tarkkailuluokan kovan kundin tukioppilaaksi. Kiusaaminen loppui, kun menin lukioon. Pojat jatkoivat peruskoulun jälkeen ammattikouluun enkä heitä enää nähnyt.

Lukiossa kuitenkin englanninopettajani otti minut heti alusta alkaen silmätikuksi. En tiedä syytä siihen, paitsi että olin aika surkea englannissa. Opettajan irviminen ei kuitenkaan ainakaan parantanut opiskelumotivaatiotani. Opettaja ei toki huudellut haukkumasanoja, kuten yläasteen pojat, kiusaaminen oli hienovaraisempaa ja siksi siihen oli oikeastaan mahdoton puuttua. Äänensävy, kulmakarvan kohotus, pilkallinen naurahdus... Kuvittelinko vaan? Tukiopetuksessa, ollessamme kahden, opettaja sanoi minun olevan perheeni musta lammas. Jos olisin kertonut rehtorille, olisin luultavasti vain saanut kuulla, että se on tämän opettajan tyyli, hänen omaperäistä huumoriaan, kestä kuten muutkin. Kärsin kolme vuotta ja sain lopulta viitosen englannista päästötodistukseen. Myöhemmin kerroin (kirjoitin) yliopiston englanninopettajalleni kokemuksistani ja miksi englannin oppiminen on vähintäänkin ohdakkeista. Tunsin, että tämä opettaja ymmärsi minua. Itse asiassa hän olisi halunnut kuulla kokemuksistani heti englanninkurssin alussa.

Yliopiston Aleksandria-kirjaston portaikko.

Kummallisin ja ikävin case koko kiusaamishistoriassani oli se, kun vaihdoin yliopistossa pääainetta ja uuden opiskelualani lehtori alkoi kiusata minua. Kyllä. Taas. Se oli jälleen hyvin hienovaraista, kehumatta jättämistä kun muita kehuttiin vastaavista suorituksista, äkeää äänensävyä, syrjään jättämistä... Luulin, ettei tällaista voisi tapahtua yliopistossa. Koitin pitää matalaa profiilia ja opiskella parhaani mukaan. Lehtorille pointsit siitä, että antoi kuitenkin oikeudenmukaisia arvosanoja. Luulin jo kuvitelleeni kaiken, kunnes sitten valmistujaisjuhlassa, jonka laitos järjesti, lehtori tuli halaamaan ja pyytämään anteeksi tökeröä käytöstään. Toki olen iloinen, että hän pyysi anteeksi, mutta toisaalta, olisin ehkä halunnut jäädä siihen luuloon, että olin vain kuvitellut kaiken. En siis ollut. 

YLE:n jutussa kiusatut antavat ohjeeksi kertoa kiusaamisesta jollekin aikuiselle. Opettajalle. Mutta mitä jos itse jo olet (melkein) aikuinen ja kiusaaja on opettaja? Kerrotko rehtorille, professorille? Koulu- tai opiskelijaterveydenhuoltoon? Yläasteella toivoin, että joku opettaja olisi puuttunut luokan sisäiseen kiusaamiseen. Toki he tilanteen varmasti huomasivat, mutta eivät puuttuneet. Lukio-opettajan ivallisuus vaikutti itsetuntooni, siitä olisi varmasti pitänyt puhua jollekin jo varhain. Yliopistolehtorin suhtaumisesta ei jäänyt varsinaisia traumoja, jäi vain hämmästys: miksi ihmeessä? Mikä minussa ärsytti taas niin paljon, että sain toistuvasti kuraa niskaani?

Ja sitten viimeiseksi: mihin vetää raja siihen, mikä tosiaan on kiusaamista ja mikä opettajan persoonallista tyyliä tai huumoria (jota sinä tylsimys et vain tajua)? Itse olen sitä mieltä, että jos opettajan tai kenen tahansa käytöksestä tulee toistuvasti tukala ja paha olo, sitä ei pidä sietää. Kuulisin mielelläni, onko muilla ollut vastaavia kokemuksia. Oikeasti toivon, ettei niitä löydy!

lauantai 6. toukokuuta 2017

Kuluneen viikon retkiä

Taidan laittaa sittenkin kirjablogini puolella lapun luukulle. Lukemisesta tuli kirjapäiväkirjan pitämisen myötä ikävä kyllä suorittamista. Olisi kyllä pitänyt arvata, sillä sama juttu oli liikkumisen kanssa, silloin kun kirjasin treenit vielä HeiaHeiaan. Viime kuussa luin sitä paitsi vain kaksi kirjaa, molemmat kepeän höpsöjä tyttökirjoja 1930–40-luvulta. Ostin kirjat parilla eurolla Lapinlahden Lähteen kirppikseltä oikeastaan vain kansien takia. Taitaa muuten olla Martta Wendelinin piirtämät kannet? Nopealukuisia kirjoja, tunnin per opus meni. Toinen kirjoista, K. Ruovalan Myrskytuuli (1937) oli oikeastaan ihan vetävä ja hauska koululaiskohellus. Menneen ajan (ja vanhan Helsingin) kuvaus on tietysti näissä herkullista. Lähetetään sähkösanomia, puhelimen olemassaolo jonkun kotona ei ole itsestäänselvyys. Yksinkertaisempaa ja hitaampaa elämää, tosin ihmissuhdesotkut ovat kai yhtä monimutkaisia aina, ajasta riippumatta.

Lapinlahden Lähteellä olen käynyt viime aikoina useammankin kerran, yläkerran Galleria Lapinlahdessa ja alakerran kahvilassa teellä. Vanha sairaalarakennus on maalattu valkoisesta takaisin alkuperäiseen Engelin tarkoittamaan keltaiseen. Pihalta on juuri kuorittu asvaltti pois ja sen alta on paljastunut kauniit mukulakivet.

Jennin kanssa käytiin valokuvaamassa Hietaniemen vanhalla hautausmaalla ja rannassa. Hietaniemessä pitää aina käydä kirjailija Aino Kallaksen haudalla. Kallaksen perheellä on aika vaatimaton, kulunut ja oikeastaan melkein ruma hautakivi.

Lähteen kahvilassa on kauniit sinivalkoiset kupit.

Lapinlahden Lähteen portti.

Näkymä kohti Lapinlahtea lepänoksien lomasta.

Tänään olin muutaman tunnin kotisaaren eteläkärjessä kameran kanssa. Ihana aurinkoinen ja lämmin päivä. Istuin sileillä kallioilla. Väkeä oli kyllä aika paljon liikkeellä, mutta välillä sai olla omissa oloissakin. Otin yli sata kuvaa, joista kymmenisen miellytti omaa silmää sitten kotona koneelta tarkasteltuna. Kevään valo on aika terävä ja armoton. Vielä ei ole paljon vihreää puissakaan pehmentämässä. Viikko sitten saadun järkkärikameran säätöjen opiskelu on myös vasta ihan alussa. En halua kuvata automaattiasetuksilla, mutta manuaaliasetukset ovat vielä hakusessa. Onneksi on hyviä kuvausblogeja ja -sivustoja. Kameran opaskirja on jo nyt luettu koirankorville.


Paljon neitoperhosia lenteli rannassa. Kun yksi perhonen laskeutui kivelle, hiivin kameran kanssa lähemmäksi, rymysin polvillani maassa ja otin kuvia sarjatulituksena. Pari onnistuikin ihan kivasti.


Mukavaa viikonloppua kaikille!