sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Musiikkielämäkertani

Helmet-kirjaston nettisivuilla on kiinnostava artikkeli musiikkielämäkerran kirjoittamisesta. Nyt on aika tarttua tähän. Musiikin ja minun suhde on jonkin verran kimurantti. Jopa etäinen, ajoittain kylmäkin. Hakaniemessä on sillan alle maalattu graffiti: "Kuvittele että heräät huomenna ja kaikki musiikki on kadonnut". Minua ei musiikin katoaminen maailmasta kauheasti hetkauttaisi. Voisin aika hyvin elää kuuronakin. Ehkä.


Varhaisimpiin musiikkikokemuksiini kuului varmasti äidin laulu kotona. Äiti lauloi aika paljon ja kaikenlaista. Meillä oli levysoitin ja M.A. Nummisen lastenlaululevyjä. En kyllä muista kuunneltiinko niitä. Päiväkerhossa tutuksi tuli Leipuri hiiva, joka oli minusta hauska, ja monet hengelliset lastenlaulut ja virretkin. Virsiä laulettiin (veisattiin?) myös ala-asteen alussa aika paljon uskonnontunneilla. TV:stä katsottiin lasten kansainvälisiä laulukilpailuja. Tokaluokalla pyrin muiden tavoin musiikkiluokalle, mutta en (onneksi) päässyt. Soitin kokeessa nokkahuilulla jotain alkeellista ja lauloin vaikean Lemminkäisen äidin

Jonna Tervomaa oli ensimmäinen artisti, jota oikeasti kuuntelin. Lapsitähti Jonnan Minttu ja Ville oli lainassa c-kasettina naapurintytöltä. Luultavasti kopioin sen omallekin kasetille. Pian se kävi kuitenkin liian lapselliseksi. Isosisko diggasi Dingoa ja itse yritin monta kertaa päästä samaan huumaan, mutta en onnistunut. Nik Kershaw'lla oli yksi hyvä kappale, jota kuuntelin ja ostin jopa Nik Kershaw-rintanapin. Fanityttöä minusta ei koskaan tullut.

Luin 9-vuotiaana Tolkienin Sormusten Herran, joka vaikutti aika ratkaisevasti elämääni ja myöhemmin jopa opiskelualan valintaani. Kiinnostuin nimittäin kaikesta fantasiasta, kansanrunoudesta, mytologiasta ja keskiajasta. Aloin tulla teini-ikään, mutta kuuntelin gregoriaanista kirkkomusiikkia, Clannadia ja Korkkijalkaa. Ei ole jälkeenpäin ajateltuna ihme, että olin aika friikin maineessa koko yläasteen. Kun isosisko toi kielikurssilta Englannista The British Museumin tuottaman kasetillisen rekonstruoitua esihistoriallisen ajan musiikkia, vein kasetin kouluun ja pidin siitä esitelmän. Muistan, että luokka oli tyrmistynyt kuullessaan nauhalta linnunluupilleillä soitettua musiikkia ja koulukiusaamiseni vain kiihtyi. Mutta itse suhtauduin kaikkeen tuollaiseen intohimoisesti.

Keskiaika-irkku-kansanmusiikkihuumassani ostin yläasteella tinapillin, jota yritin opetella soittamaan. Kävin myös nokkahuilukerhossa, jossa soitettiin alttohuilua. Lopetin sen, kun olisi pitänyt esiintyä koulun juhlissa. Seurakunnan vanhassa pappilassa laulettiin nuorten illoissa Tilkkutäkkiä ja muita hengellisiä lauluja punaisesta laulukirjasta. 

18-vuotispäivänä olin irkkubaarissa jonkun irkkubändin keikalla. Myöhemmin minuun ihastunut heppu vei minut The Dublinersin keikalle Vanhalle ylioppilastalolle. Vielä myöhemmin kävin Nightwishin keikalla, juuri ennen Tarja Turusen erottamista bändistä. Se oli musiikkielämäni ehkä mainstreamein hetki.

Yliopistossa aloitin opinnot folkloristiikalla. Lauloin kansanlauluja alan opiskelijoiden Pähee trokee -yhtyeessä. Olikohan meillä kaksi keikkaa, proffan synttäreillä ja ainejärjestön vuosijuhlassa. Ortodoksiksi käännyttyäni löysin tietysti ortodoksisen kirkkomusiikin ja opin, että sitäkin on kovin erilaista ja että en pidä kaikesta – Vanhan Valamon sävelmät hivelevät korviani, mutta mitä pateettisempaa, sitä tuskaisempaa on kuuntelu. 

Arvo Pärt, Sara Bareilles, Norah Jones, J.S. Bach, von Hertzen Brothers, Pink Floyd, Värttinä, Pekka Streng, Naised köögis, Mari Pokinen... Siinä joitakin artisteja, säveltäjiä ja yhtyeitä, jotka ovat koskettaneet ja joita myös yhä kuuntelen. Monella artistilla on vain yksi kappale, josta pidän. Kuuntelen musiikkia hyvin harvoin ja silloin en tee mitään muuta, taustamusiikkia en voi sietää. Viimeksi kuuntelin musiikkia ehkä puoli vuotta sitten? Yleensä valitsen hiljaisuuden. Luultavasti olen jopa yliherkkä äänille. Niin, jos kaikki musiikki katoaisi maailmasta, minulla voisi kestää hetken ennen kuin edes huomaisin. 

14 kommenttia:

  1. Voi tuota Minttua ja Villeä minäkin kuuntelin. Yläasteella tuli New Kids on the Block ja Lahteen pääsin oikein katsomaan heitä. Pitkän, pitkän väännön kautta. Vanhemmat ei heti syttyneet ajatukselle. Olin ihan varma, että menen naimisiin Josephin kanssa. Hän varmasti bongaisi minut sieltä tuhansien fanien joukosta. Onneksi ei bongannut, vaan ihan toinen vei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonnan Minttu ja Ville edusti sellaista lapsekasta viattomuutta. Se vaihe meni kyllä nopeasti ohitse. Meidän luokallakin fanitettiin New Kids on the Blockia, mutta itselleni se jäi vieraaksi. En jotenkin ikinä päässyt niihin fanituskulttuureihin sisälle.

      Poista
  2. Tämähän oli mielenkiintoinen juttu. En ole koskaan ennen kuullutkaan musiikkielämäkerran kirjoittamisesta. Ihan pistää miettimään, millainen olisi oma versioni siitä:) Hauskaa vappuaikaa sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi kiinnostava lukea muidenkin musiikkielämäkertoja, joten kirjoita omasi, jos yhtään siltä tuntuu. Hauskaa vappua sinullekin!

      Poista
  3. Minullekaan musiikki ei ole sellainen aivan ehdoton juttu. Välillä on hauskaa kuunnella hyvää musiikkia mutta myös hiljaisuudessa on hyvät puolensa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koen olevani huomattavasti enemmän kuvaihminen kuin ääni-ihminen. Ajattelin pitkään olevani epämusikaalinen, mutta vaikka laulan itse aika keskinkertaisesti, erotan kyllä hyvin herkästi epävireiset sävelet. Nytkin kuuntelen hiljaisuutta.

      Poista
  4. Mielenkiintoista!:D Tässä olisi kirjahyllypostauksen lisäksi jotain, mitä voisin kirjoittaa omaan blogiini, kunhan taas ehdin...

    Minttu ja Ville kuului omaankin lapsuuteeni. Clannad ja Värttinä on suosikkibändejä.:) En lukenut Sormusten herraa, mutta katsoin Robin of Sherwoodia, mikä herätti kiinnostuksen sekä fantasiaan että (myöhemmin) Clannadiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Robin Hood -sarja telkkarista oli tosi hyvä ja jännä silloin joskus! Oliko siinä muuten just Clannadin tekemä tunnusmusiikki? Tein pienenä vihreän viitan itselleni jostain kangaspalasta ja juoksin pitkin mökkimetsiä robinhoodina. Kirjoita toki blogiisi oma musiikkielämäkerta, olenkin odotellut, että se päivittyisi taas. :)

      Poista
    2. Kunhan saan voimia kerättyä riittävästi.;) Opinnot on olleet rankka urakka, mutta nyt loppumassa.

      Kyllä, Clannad teki koko sarjan musiikin.:) Soundtrack on nimeltään Legend, ja se löytyy esim. Spotifysta. Robin The Hooded Man

      Poista
    3. Kiitos linkistä, kävin kuuntelemassa ja fiilistelemässä. "Roooobin... the Hooded Man!"

      Poista
  5. Mielenkiintoista! Minulle musiikki on niin tärkeää, että jos kuuroutuisin, varmasti pään sisällä soisi yhä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinulta olen saanut paljon hyviä musiikkivinkkejä, kuten juuri tuo Mari Pokinen.

      Poista
  6. Olipa kiva lukea musiikkielämäkertasi! Minullekin kuvat ja toisaalta myös lukeminen eli kirjat ovat se iso juttu, joten sokeus olisi pahempi kuin kuurous. Mutta onhan paljon ihanaa musiikkiakin, kun sitä vain tulisi kuunneltua. Nimittäin kun luen melkein koko ajan, en voi kuunnella musiikkia, koska silloin en pysty keskittymään lukemiseen.

    Minttua ja Villeä minunkin koulukaverini kuuntelivat. Minä en oikein sille lämmennyt, koska itseäni jotkut sanoivat Mintuksi. Ja se laulu ei vain kolahtanut... Dingoakin kuuntelin itse vasta 90-luvulla. Melko monenlaista on tullut elämäni aikana kuunneltua. Voisihan niistä elämäkerrankin tehdä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en pysty keskittymään lukemiseen, jos kuuntelen samalla musiikkia. Mutta nyt on jokin lukujumi, eikä lukeminen oikein suju muutenkaan. Harmittaa, kun pitää palauttaa yksi romaani maanantaina kirjastoon lukemattomana, enkä voi uusia sitä, sillä siinä on varaus. Olisi kiva lukea muidenkin musiikkielämäkertoja. Kirjoita toki! :)

      Poista