sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Musiikkielämäkertani

Helmet-kirjaston nettisivuilla on kiinnostava artikkeli musiikkielämäkerran kirjoittamisesta. Nyt on aika tarttua tähän. Musiikin ja minun suhde on jonkin verran kimurantti. Jopa etäinen, ajoittain kylmäkin. Hakaniemessä on sillan alle maalattu graffiti: "Kuvittele että heräät huomenna ja kaikki musiikki on kadonnut". Minua ei musiikin katoaminen maailmasta kauheasti hetkauttaisi. Voisin aika hyvin elää kuuronakin. Ehkä.


Varhaisimpiin musiikkikokemuksiini kuului varmasti äidin laulu kotona. Äiti lauloi aika paljon ja kaikenlaista. Meillä oli levysoitin ja M.A. Nummisen lastenlaululevyjä. En kyllä muista kuunneltiinko niitä. Päiväkerhossa tutuksi tuli Leipuri hiiva, joka oli minusta hauska, ja monet hengelliset lastenlaulut ja virretkin. Virsiä laulettiin (veisattiin?) myös ala-asteen alussa aika paljon uskonnontunneilla. TV:stä katsottiin lasten kansainvälisiä laulukilpailuja. Tokaluokalla pyrin muiden tavoin musiikkiluokalle, mutta en (onneksi) päässyt. Soitin kokeessa nokkahuilulla jotain alkeellista ja lauloin vaikean Lemminkäisen äidin

Jonna Tervomaa oli ensimmäinen artisti, jota oikeasti kuuntelin. Lapsitähti Jonnan Minttu ja Ville oli lainassa c-kasettina naapurintytöltä. Luultavasti kopioin sen omallekin kasetille. Pian se kävi kuitenkin liian lapselliseksi. Isosisko diggasi Dingoa ja itse yritin monta kertaa päästä samaan huumaan, mutta en onnistunut. Nik Kershaw'lla oli yksi hyvä kappale, jota kuuntelin ja ostin jopa Nik Kershaw-rintanapin. Fanityttöä minusta ei koskaan tullut.

Luin 9-vuotiaana Tolkienin Sormusten Herran, joka vaikutti aika ratkaisevasti elämääni ja myöhemmin jopa opiskelualan valintaani. Kiinnostuin nimittäin kaikesta fantasiasta, kansanrunoudesta, mytologiasta ja keskiajasta. Aloin tulla teini-ikään, mutta kuuntelin gregoriaanista kirkkomusiikkia, Clannadia ja Korkkijalkaa. Ei ole jälkeenpäin ajateltuna ihme, että olin aika friikin maineessa koko yläasteen. Kun isosisko toi kielikurssilta Englannista The British Museumin tuottaman kasetillisen rekonstruoitua esihistoriallisen ajan musiikkia, vein kasetin kouluun ja pidin siitä esitelmän. Muistan, että luokka oli tyrmistynyt kuullessaan nauhalta linnunluupilleillä soitettua musiikkia ja koulukiusaamiseni vain kiihtyi. Mutta itse suhtauduin kaikkeen tuollaiseen intohimoisesti.

Keskiaika-irkku-kansanmusiikkihuumassani ostin yläasteella tinapillin, jota yritin opetella soittamaan. Kävin myös nokkahuilukerhossa, jossa soitettiin alttohuilua. Lopetin sen, kun olisi pitänyt esiintyä koulun juhlissa. Seurakunnan vanhassa pappilassa laulettiin nuorten illoissa Tilkkutäkkiä ja muita hengellisiä lauluja punaisesta laulukirjasta. 

18-vuotispäivänä olin irkkubaarissa jonkun irkkubändin keikalla. Myöhemmin minuun ihastunut heppu vei minut The Dublinersin keikalle Vanhalle ylioppilastalolle. Vielä myöhemmin kävin Nightwishin keikalla, juuri ennen Tarja Turusen erottamista bändistä. Se oli musiikkielämäni ehkä mainstreamein hetki.

Yliopistossa aloitin opinnot folkloristiikalla. Lauloin kansanlauluja alan opiskelijoiden Pähee trokee -yhtyeessä. Olikohan meillä kaksi keikkaa, proffan synttäreillä ja ainejärjestön vuosijuhlassa. Ortodoksiksi käännyttyäni löysin tietysti ortodoksisen kirkkomusiikin ja opin, että sitäkin on kovin erilaista ja että en pidä kaikesta – Vanhan Valamon sävelmät hivelevät korviani, mutta mitä pateettisempaa, sitä tuskaisempaa on kuuntelu. 

Arvo Pärt, Sara Bareilles, Norah Jones, J.S. Bach, von Hertzen Brothers, Pink Floyd, Värttinä, Pekka Streng, Naised köögis, Mari Pokinen... Siinä joitakin artisteja, säveltäjiä ja yhtyeitä, jotka ovat koskettaneet ja joita myös yhä kuuntelen. Monella artistilla on vain yksi kappale, josta pidän. Kuuntelen musiikkia hyvin harvoin ja silloin en tee mitään muuta, taustamusiikkia en voi sietää. Viimeksi kuuntelin musiikkia ehkä puoli vuotta sitten? Yleensä valitsen hiljaisuuden. Luultavasti olen jopa yliherkkä äänille. Niin, jos kaikki musiikki katoaisi maailmasta, minulla voisi kestää hetken ennen kuin edes huomaisin. 

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Kasvitieteelliseen puutarhaan Museokortilla

Kaisaniemessä sijaitseva Helsingin yliopiston kasvitieteellinen puutarha on yksi lempipaikoistani kotikaupungissa. Kasvihuoneisiin pääsee nyt tutustumaan myös Museokorttia näyttämällä. Mahtavaa! Tämä kakkosvuoteni Museokortin omistajana on ollut aika paljonkin ensimmäistä vuotta hiljaisempi, mutta aavistelen aktivoitumista museokäyntirintamalla. Vielä on nimittäin näkemättä Kansallismuseon uusi esihistoria-näyttely ja vaikka mitä muuta mielenkiintoista. 

Kasvitieteellisessä puutarhassa suosikkejani ovat kosteankuuma ja avara palmusali sekä viileä aavikkohuone mehikasveineen. Useimmiten vierailuni kasvitieteelliseen on ajoittunut juuri kevääseen tai kevättalveen. Ulkopuutarha, johon on vapaa pääsy, on tällä hetkellä muutostöiden kohteena. 




Lummehuoneessa kasvaa isolehtisiä jättilumpeita, jotka tosin vielä olivat aika vaatimattomia. Kasvavat kesää kohden. Huomioni kiinnitti lummesalin reunalla kasvava lähes luonnottoman värinen kasvi. Kyseessä oli jadeliaani, uhanalainen kasvi Filippiinien trooppisista sademetsistä. Sen kukkavanan ärhäkän vihreä sävy on harvoin luonnossa nähty. Jadeliaani kukki Kaisaniemen puutarhassa ensimmäistä kertaa keväällä 2014.

Jadeliaani.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Kirjontalangat järjestykseen

Olen aika huono pitämään yllä hyvää järjestystä pitempiä aikoja. Nyt kun kirjontaa on tullut harrastettua enemmän, varsinkin pienillä vyyhdeillä olevat muliinilangat olivat päässeet hurjaan takkuun. Hankin siis pienen muovirasian ja puolia kirjontalankoja varten. Niin, ja aika kasan uusia lankoja, säästöpakkauksen sateenkaaren väreissä. Tämä on jotain unkarilaista lankaa, ei DMC-laatua, mutta välttää tarpeisiini. Vyyhtien puolaamisessa meni useampi päivä. Ehkä nyt järjestys pysyy? Muita tapoja säilyttää kirjontalangat on esimerkiksi Strömsö-ohjelmassa esitelty keino keriä lanka pyykkipojan ympärille. Kaunis väripalettihan tästä tuli. Vielä on jäljellä muutama tyhjä puola samoin kuin pikkupätkä vanhoja lankoja kieputtamatta. Kerissä on ikivanhoja DMC:n helmilankoja, yksisäikeisiä siis.


Tässä kuvassa on takkukasa, josta ennen nypin tarvitsemani langanpätkän. Saa pyöritellä silmiä ihan vapaasti...


Olen jatkanut kivien huovuttamista ja kirjontaa. Välillä puran tekeleeni ja aloitan alusta. Pieni kivinäyttely on suunnitteilla, mutta siihen on vielä niin kauan aikaa, että yksityiskohdat ovat täysin auki. Kerron lisää myöhemmin, jos näyttelyn toteutuminen varmistuu. Joka tapauksessa suunnitteilla ja tekeillä on viisi erilaista kivisarjaa, joiden teemat pohjaavat suomalaiseen kansanrunouteen ja mytologiaan.

Sarjasta: Itäneet ja versoneet.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Rastat päähän ja muita huovutuksia

Huovutus on jatkunut tässä torpassa. Uutuutena kokeilin huoparastojen tekoa. Ostin askartelukaupasta merinovillaa ja vasta kotona googlailtuani selvisi, että varsinkin merinovillan tuotannossa on epäkohtia. Vegaani en ole, vaikka lihaa en syökään, mutta en halua enää hankkia merinovillaa. Toki se on ihanan pehmeää ja pitkäkuituista. Jatkossa aion selvittää ostamani villan taustat eli käytännössä hankkia vain kotimaista huovutusvillaa. Säkillinen vanhoja ties mistä peräisin olevia villoja kuitenkin odottaa täällä, ne aion joka tapauksessa käyttää loppuun. Laitoin kyllä toissapäivänä sähköpostia eräälle villaa myyvälle nettikaupalle ja kysyin, onko heidän merinovillansa mulesing-freetä, mutta en ole saanut vastausta vielä. Tässä rastanipussa pinkit ja vaaleamman violetit pötköt ovat merinoa, tummanpurppura rasta on karheampaa lyhytkuituista villaa. Rastapötkylän siitäkin sai ihan hyvin aikaiseksi. Pujottelin rastojen päihin lopuksi isoreikäisiä lasihelmiä.


Toinen asia jota olen miettinyt, liittyy ikäkriiseilyyn ja ulkonäköön. Tyyliin, siis. Kun sisäisesti tuntee olevansa kaksikymppinen eteerinen hippityttö, mutta peilistä katsoo nelikymppinen täti. Hippitytön poninhännässä villarastat näyttävät päheiltä, nelikymppinen täti rastat päässä ehkä hiukan homssuiselta tai pahimmillaan hassahtaneelta? Niin, toisille vähän vanhemmillekin sopii värikäs rastatyyli aivan varmasti, jos asenne on kohdallaan. Itse mallailin pötköjä eilen peilin edessä tukkaan ja ajattelin, että saattavat jäädä vain kotikäyttöön. Katsotaan. Toisaalta en ole mikään jakkupukunainen ikinä ollutkaan. 

Tässä kuvassa ovat uusimmat kivihuovutukseni. Pienin kivipallero on Konevitsan tuominen, Laatokalta siis, kivi on niin pikkuinen, että siihen en leikannut kurkistusaukkoa. Valkoiseen huopakiveen ompelin aluksi myös helmiä, mutta purin ne pois. Vihreä liukuvärjätty lanka riittää, pidän siitä, että on yksinkertaista.


Olen käyttänyt märkähuovutuksissani Fairya. Kun on vielä pientä villa-allergiaa, kädet ovat todella kovilla. Niitä saa rasvata alituiseen. Ostoslistalle laitan siis Marseille-saippuan. Voisin ehkä kokeilla huovuttamista myös suojahanskat kädessä.

Rauhallista hiljaista viikkoa eli suurta viikkoa, kuten ortodoksit sanovat.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Huovutetut ja kirjaillut kivet

R:n kuolinilmoituksen näkeminen hänen kotiseurakuntansa nettisivuilla laittoi ainakin toistaiseksi pisteen suremiselle. Nyt mennään eteenpäin, haikeus jää, ja ikävä. R elää runoissaan. Toivon jonkin tahon julkaisevan hänen laatikkoon jääneen runokäsikirjoituksensa postuumisti.


Olen huovuttanut styrox-pohjaisia pääsiäismunia lisää, mutta aloin etsiä joitain muita ideoita huovutus- ja kirjontatöiksi. Varsinkin sellaisia, jotka tehdään enimmäkseen tai kokonaan luonnonmateriaaleista. Styrox vähän tökkii. Netin syövereistä löysin idean märkähuovuttaa pieniä sileitä kiviä ja kirjailla sitten ne muliinilangoin ja siemenhelmin. Idea ei ole siis omani, mutta jaan parhaat vinkit edelleen eteenpäin.

Näissä huopakivissä on kaikissa pieni tirkistysaukko, josta kivi näkyy. Parhaiten aukon saa työhön niin, että ensin märkähuovuttaa sen verran, että villa on hiukan ehtinyt huopua ja muototua kiven ympärille. Sitten leikataan saksilla pieni aukko villaan ja jatketaan huovuttamista, kunnes villa on huopunut kauttaaltaan tiiviiksi. Aukon ympäryksen kirjailin blanket stitch -pistoilla, mikähän se suomeksi on...? Toinen vinkki: ei kannata olla kärsimätön ja ruveta kirjomaan ennen kuin villa on ihan kuivaa. Muuten kirjontalanka kostuu ja menee lyttyyn ja rumaksi, kokeiltu on. Villahan tuntuu nopeasti käteen kuivalta, vaikka olisi vielä märkää.

Yksi näistä kivistä menee pian lahjaksi tärkeälle ihmiselle, pitäisi vaan päättää mikä. Minulla on kyllä vielä muovipussissa kymmenisen sileää kiveä, jotka aion myös huovuttaa ja kirjailla. Suomesta on yllättävän vaikea löytää sileitä kiviä, edes meren rannoilta ei tahdo löytyä sopivia. Nyt täytyy pitää silmät auki ulkona liikkuessa. Saisihan koristekivipusseja ostaa Biltemasta ym. liikkeistä, mutta jotenkin tahdon käyttää näissä itse luonnosta löydettyjä kiviä. Vaikka huovutetut kivet ovat ihan perusgraniittia, niissä on kaunista kimalletta, joka ei näy valokuvassa. Näissä kivissä yhdistyy minusta jännästi muutama vastakohtainen asia: kova – pehmeä, matta – kimallus, kylmä – lämmin.