keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Uudet viherkasvit ja näköasiaa

"Syklaaminpunainen" on yksi lempiväreistäni. S-marketin minisyklaamit kiinnivät alkuviikosta huomioni. Kävin myös kukkakaupassa ihastelemassa syklaameja, joita oli eri sävyissä, mutta palasin ostamaan edullisemman ja hyväkuntoisemman markettisyklaamin, joka maksoi alle 3 €. Nyt saa sitten lyödä vetoa montako päivää tai viikkoa näyttävä ruukkukasvi selviää varjoisella itäikkunallani. Lukaisin hoito-ohjeet, joista selvisi, että kasvi menestyy viileässä. Asuntoni on kyllä viileä, mutta ei tämä mikään lasitettu parveke ole – se olisi kuulemma suotuisa paikka syklaamille. Syklaamin vieressä keittiön ikkunalla on trendikasvina mainostettu kilpipiilea, joka työntää jo kivasti uusia pieniä pyöreitä lehtiä keskeltä. Ja sitten vielä säkkärä rahapuun alku. Leikkasin isosta ja villiintyneestä rahapuustani pistokkaita ja juurruttamisen jälkeen laitoin multaan. Yksi harvoista huonekasveista, joka 100% varmasti menestyy hoidossani.



Joitakin viimeviikkoisia kuvia rannalta. Aurinko paistoi pitkän sateen jälkeen, joten kiiruhdin ulos ikuistamaan ruskaa. Tämä iso kultalehtinen koivu oli mielestäni tosi näyttävä.




Uimarannan hietikon leikkipaikka oli muuttunut järveksi. Kuvasin heijastuksia lammikon pinnassa.


Kävin näöntarkastuksessa alkukuusta. Edellisestä optikkokäynnistä olikin kulunut hurjat kuusi vuotta. Sain tietysti taas vahvemmat silmälasit. Ensimmäiset monitehoni! Jännitin vähän myös ensimmäistä silmänpaineenmittaustani, mutta ei se niin paha toimenpide ollut, lähinnä hiukan ärsyttävää herkkäsilmäiselle. Koska lasini ovat isoilla plusvahvuuksilla, ne pitää hioa ohuemmaksi, mikä taas maksaa mansikoita. Olkaa onnellisia te, jotka pystytte käyttämään edullisia huoltoasemarillejä. Onneksi sain lasit puoleen hintaan, "vain" 600 €, sillä myymälässä oli yllättäen alkanut juuri tarjousviikko. Valmiit lasit saan ehkä parin viikon päästä. Valitsin pyöreähkön sankamallin optikon avustuksella. Toivottavasti sitten taas näen lähelle hyvin. Moniteholaseihin sopeutuminen voi kyllä viedä jonkin aikaa. Samoin uudistuneeseen peilikuvaan tottuminen.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Behind the scenes – Näyttelyyn alle kolme viikkoa

Työpöydällä on nyt ruuhkaa. Tulevaa Kannelmäen kirjaston vitriininäyttelyä varten huovutettuja kiviä, valmiiksi kirjailtuja ja vielä kuviointia odottavia. Huovuttamattomia kiviä pyörii siellä täällä. Rastapötköjä. Työvälineitä, DMC:n helmilankoja, rakas oppaani kirjonnan maailmaan eli Yvette Stantonin The right-handed embroiderer's companion. Ikkunalaudalla lisää valmiita kiviä, eteisen lipaston päällä "nakuja" kiviä ilman villatakkia vielä. Olohuoneen sohvapöytään olen teipannut washi-teipillä näyttelyvitriinin kokoisen alueen, johon mallailen kiviä ja sommittelen lopullista näytteilleasettelua. Lattialla noin miljoona keltaista pienen pientä siemenhelmeä, onnistuin juuri kippaamaan helmirasian kumoon.




Tykkään tästä vaiheesta, deadline on lähellä, mutta vielä ehtii tehdä jotain. Ja kivet elävät ihan omaa elämäänsä. Osa pienistä kivistä muotoutui yllättäen kaulakoruiksi. En oikein välitä sanasta statement-koru, mutta sellaisia ne ovat, näyttäviä ja aika hulluja riipuksia. Teen näköjään tässä vaiheessa vielä melko radikaaleja ratkaisuja, puran valmiita töitä ja saan innoitusta uusista lähteistä. Juuri nyt on spiraalivaihe. Pidän muutenkin pyöreälinjaisista muodoista, mutta nyt innostun ja löydän vaikutteita muinaisen kalliotaiteen geometrisistä kuvioinneista, jatulintarhoista ja vesieliöistä!

Eilen ensimmäistä kertaa tuntui, että kädet eivät enää kestä villan märkähuovutusta. Huovutin siis taloushanskat kädessä. Se oli hieman kömpelöä, mutta onnistui kyllä. Olen nähnyt millaista jälkeä huovutus voi villa-allergiselle tehdä: kädet nousevat pahimmillaan vesikelloille.

Alle kolme viikkoa pienen näyttelyni alkuun. Täällä tuoksuu saippua ja märkä villa!

lauantai 30. syyskuuta 2017

Haluaisin oppia vielä...

...soittamaan kannelta. Kansallissoittimessa on vaan niin lumoava ääni. Ja se on myös kauniin näköinen soitin! Luulisin, että kannelta voisi soitella täällä huonosti äänieristetyssä kerrostaloasunnossakin ilman, että naapurit hermostuisivat. Alttonokkahuilua en ole soittanut sen jälkeen kun muutin lapsuudenkodista omilleni. Melkein ostin savisen okariinon kesällä. Sellossa on myös kaunis ääni, tumma ja puhutteleva. Onnellisia ne, jotka osaavat soittaa jotain soitinta!

...lisää kieliä. Ja mieluusti sukukieliä, jopa kuolleita tai kuolemassa olevia, erikoisia, läheisiä, kiehtovia. Pienet kielet ovat aina kiinnostaneet minua enemmän kuin isot maailmankielet. Viroa haluaisin oppia niin täydellisesti kuin mahdollista. Vatjan lukemistoa (kuva alla) tavaan huvikseni. Pohjoissaamea opiskelen myös ominpäin. (Etenee kuin etana.) Harmi, että Gulahalan-sivusto on lopettanut netissä, sieltä pystyi kuuntelemaan näppärästi sanojen oikean ääntämyksen. Nyt olen pelkän saamen oppikirjan varassa. Kuuntelen ja luen YLE Sápmia myös.



...kalligrafiaa. Olen ajatellut mennä joskus kansalaisopiston tekstauskurssille. Olisi kivaa osata kirjoittaa kaunista käsialaa. Oma käsialani on ihan kohtuusiisti, mutta nykyisin käsin kirjoittamaan tottumattomana räpylä väsyy nopeasti ja käsiala muuttuu rumaksi ja epäselväksi. Kortteja ja muita olisi hauskaa ja hyödyllistäkin oppia tekstaamaan eri fonteilla käyttäen musteita tai kalligrafiakyniä.

...kirjansidontaa. Osaan periaatteessa sitoa kirjasen pitkäpistosidoksella. Ainakin joskus olen osannut, kaksi sidottua kirjaa ja kaksi aiheeseen liittyvää lyhytkurssia on takana. Itse sidottu muistikirja on kyllä jotain niin hienoa, varsinkin, jos kirjaan laittaa vaikka itse marmoroidusta paperista kannet. Oi!

...neulomaan. Totuushan on, että virkattu pinta ei ole yhtä sileää, kaunista eikä monikäyttöistä kuin neulottu. Virkkaus syö myös lankaa neulontaa enemmän. Olisi ihana osata tehdä sukkia ja lapasia. Koulukässästä jäi sellaiset traumat, etten ole muistaakseni edes yrittänyt enää neuloa. Tuntuu, että neulonnassa on "liikaa liikkuvia osia" eli putoilevia puikkoja ja silmukoita. Tämä taito jäänee haaveeksi, sillä olen ehkä liian laiska haastamaan itseäni puikkojen pariin. Koukku pysyy kädessä kyllä.

Toki tarpeellisia ja kehitettäviä taitoja olisi muitakin, aina talouden- ja mielenhallinnasta parempiin kasviskokkaustaitoihin. Aikaa on, joten jos vain halua ja motivaatioita riittäisi, niin periaatteessa kaikki yllä luetellut taidot olisivat varmasti otettavissa haltuun. Vaatii pientä heittäytymistä poiketa totutusta ja kokeilla jotain uutta. Tänään aamulla olin Paints and Friends -kollektiivin kuvataidetyöpajassa. Vaikka taiteilut sinänsä eivät ole minulle vieraita, uusien tekniikoiden kokeilu oli kivaa ja vähän jännittävääkin. Tehtiin mm. rentoja sokkomuotokuvia, ja yllättäen tykästyin hiilipiirtämiseen, joka kouluaikoina tuntui lähinnä tylsältä sottaamiselta. Hiileen en olisi siis tarttunut ilman työpajaa, mutta opittua tekniikkaa ajattelin kokeilla uudelleen täällä kotonakin.

Olisi kiva kuulla mitä taitoja sinä haluaisit oppia. Kirjoita vaikka kommentteihin! 

perjantai 29. syyskuuta 2017

Aikainen lintu nappaa pari kuvaa

Olen harmitellut laiskuuttani lähteä kuvaamaan aikaisin aamulla tai illalla auringon laskiessa. Keskipäivän ja iltapäivän kuvissa valo on aika kova ja raaka. Viime lauantaina oli ihana ja kirkas aamu. Lähdin kahdeksan aikaan rantaan kuvaamaan. Matalalta paistavan auringon valo oli mukavan pehmeä ja lämmin. Tuuli kyllä jonkin verran, ja kylmästi. Noloa, mutta löysin nämä kotisaaren eteläkärjen parhaat rantapaikat vasta jokin aika sitten. Sisä-Hatun lähellä on ulkoilupuisto, jossa on kallioiset ja kivikkoiset rannat. Toki mistään erämaasta ei ole kyse. Asukkaita on saarella paljon, kai noin 22 000 henkeä, mutta ainakaan aamulla väkeä ei ollut ruuhkaksi asti rannalla. 


Tätä alla olevaa kuvaa ottaessani paikalle tuli kuvaaja, jolla oli paljon pitempi kameran putki kuin minulla. Haha, kamerakateus iski! Tunsin itseni ihan säälittäväksi aloittelijaksi (mitä olenkin), mutta miehen katsellessa sivusta touhujani kyykistyin, yritin keskittyä ja otin tämän kuvan sileistä kallioista, lampareesta ja auringon valaisemasta heinikosta. Vähän matkan päässä tästä paikasta taas säpsähdin, kun lähes törmäsin pikku aukiolla hiljaa istuksivaan lintumieheen. Muitakin aamuvirkkuja siis liikkeellä.





Edellinen päivä, viime viikon perjantai, oli kurjan pilvinen ja sateinen. Kävin kuitenkin pikkupokkarin kanssa kuvaamassa, sillä oli DILO-päivä, "A Day in the life of...". Ideana tässä Flickr-kuvasivuston yhteisöllisessä haasteessa on kuvata omaa arkea neljä kertaa vuodessa, aina kevät- ja syyspäiväntasauksena sekä kesä- ja talvipäivänseisauksena. Otetut kuvat jaetaan ryhmässä ja toisten kuvia mieluusti kommentoidaan hyvässä hengessä. Ah, sellaista vanhaa kunnon yhteisöllisyyttä, jota Flickrissä (ja koko somessa?) ennen oli enemmänkin. Nyt löytämäni toimiva DILO-ryhmä on melko pikkuinen, ennen tällaiset haastekuvaukset ja -ryhmät olivat tosi suosittuja.

Otin DILO-päivänä vain muutaman hassun kuvan, yhden jopa likaisista tiskeistäni, mutta alla oleva varisräpsy sai yllättäen suuren suosion siihen nähtynä, että kuva on otettu sateessa pokkarilla ja ihan tuosta noin vaan hutaisten. Mutta joskus kai onnistuu sattumalta. Värit olivat ihan hirveät, joten muutin kesäkahvilan viimeisestä asiakkaasta ottamani kuvan mustavalkoiseksi. Kuva on Flickrin tilastojen mukaan noussut viikossa yhdeksi suosituimmista otoksistani. Kiva juttu.


Eveliina jakoi juuri blogissaan omaa arkeaan valokuvien kautta kuuden päivän ajan, kannattaa vilkaista. Jos olette Flickrissä, seuraava DILO-päivä on siis joulukuussa, talvipäivänseisauksena. Toki muillakin foorumeilla voi jakaa kuviaan, tai sitten tallettaa vain itselleen. Joulukuinen kuvauspäivä on haastava, koska valoahan ei juuri ole, mutta aion osallistua taas. Ensimmäinen DILO-projektini, johon osallistuin, oli näköjään jo vuonna 2012.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Miltä syyskuu näyttää?

Entä miltä se tuoksuu, kuulostaa? Ainakin se maistuu kirpeiltä pihlajanmarjoilta. Niitä on nyt paljon. Tuoksuu mätänevältä rannalta, märältä maalta ja välillä yllättäen ruusuilta. Kuulostaa aika hiljaiselta, sateelta ja variksilta. Olen tehnyt joitakin kuvausretkiä pienen tauon jälkeen. Ruska tulee Helsinkiin vasta lokakuussa, mutta heinikossa ja vähän puissakin, ainakin koivuissa, on jo syksyn sävyjä. Alla olevassa kuvassa näkyvä kelo ja kuihtuneet maitohorsmat ovat tästä läheltä kirkonmäeltä. Sää muuttui nopeasti pilviseksi ja alkoi rankkasade, kun ehdin kotiin.


Kesän viimeisiä perhosia. Neitoperhonen oli jo vähän kohmeinen, joten sain kuvata sitä hyvän tovin. Se kohtasi kimalaisen pietaryrtin kukinnossa. Keskityin kuvaamiseen intensiivisesti (perhoset tekevät sen aina), pyyhin valuvaa nokkaa huoletta hihaan ja jatkoin räpsimistä. Ohikulkija kommentoi vähän edempää: "Täällä olis joku jännä rantakaali, ota siitä kuva."


Sunnuntairetki saaren eteläkärkeen. Oli melkein tyyntä. Joutsenia näkyy kuvassakin pieninä pisteinä, minun vaatimattomalla kuvauskalustolla niitä ei saa ikuistettua. Vesi oli korkealla. Olisin mielinyt Sisä-Hattuun, jossa kävin vuosi sitten, mutta ilman pitkävartisia kumi- tai ehkä jopa kahluusaappaita sinne ei ole nyt mitään asiaa.


Lätäkkö jos toinenkin katkaisi polun. Oli lämpimämpi päivä, perhosia enemmänkin liikkeellä, ainakin kaaliperhosia ja yksi amiraali, mutta en saanut niistä kuvaa.


Eilen kuvausretki jäi lyhyeksi. Aina ei tarvitse mennä omaa pihaa edemmäs sieneen... Tosin näitä kärpässieniä en toki poiminut, ihailin ja kuvailin vaan, ennen kuin huoltoyhtiö ajaa niiden yli ruohonleikkurilla.


Tulevat kirjastonäyttelyt pitävät minut jos ei kiireisenä niin ainakin osa-aikaisesti työllistettynä. Villa-allergiaan taipuvaiset käpälät ovat toistaiseksi kestäneet märkähuovutuksen ihan hyvin. Pitää vaan pestä ja rasvata kädet aina työskentelyn jälkeen. Olen opetellut uusia kirjontapistoja, joita olen sitten pistellyt huovutettuihin kiviin. Uusin oppimani pisto on ranskalainen solmupisto. Sillä saa luotua mukavasti struktuuria. Laitan kuvia kivistä tänne lähempänä ensimmäistä näyttelyä.

Joskus kauan sitten aloitetulle elämäntaparemontille kuuluu hyvää. Olen käynyt lenkkeilemässä ja onnistunut pudottamaan painoa noin 17 kg ja vyötäröltäkin on lähtenyt 22 cm. Hitaassa tahdissa toki. Kävin tänään labrassa ja nyt jännään tuloksia: onko esimerkiksi kolesterolin laskusuunta pysynyt. Sydänterveys ennen kaikkea, ulkonäköseikat ovat toissijaisia.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Helsingin sarjakuvafestivaalit 2017

Helsingin sarjakuvafestivaalit pidettiin viime viikonloppuna. Paikka vaihtui jälleen, tällä kertaa sarjiskansa kokoontui Suvilahdessa. Kattilahallissa olivat isompien kustantajien ja tekijöiden myyntipöydät, Oranssi ry:n tiloissa ison kentän takana taas Helsinki Zine Fest eli pienlehtien ja muiden vähän marginaalisempien painatteiden myyjät. Pienlehtipuoli oli hiukan syrjässä, mutta onneksi sinnekin saatiin lopulta jonkinlainen viitoitus. Väkeä tuntui riittävän ihan mukavasti. Kävin festareilla sekä lauantaina että sunnuntaina. Lauantaina lyhyehkö täsmäisku ostoaikeissa, sunnuntaina olin jopa hetken itse myymässä Zine Festillä: tuurasin kaveriani ruokatauon ajan.


Ostoslistalla oli juuri festareiden alla ilmestynyt Apila Pepita Miettisen toimittama Rikkinäisen mielen kuvat -albumi. Viime vuoden festareilta ostin ensimmäisen Rikki-albumin ja pidin siitä kovasti. Nyt albumi, joka kokoaa mielenterveysongelmien kanssa kamppailevien ihmisten tekemiä sarjakuvia (sekä joitakin tekstejä), on julkaistu "ihan oikean" kustantajan, Suuren Kurpitsan, kautta. Hinta oli noussut viime vuoden viidestä eurosta, mutta myös sarjakuvien taso on uutukaisessa albumissa entistä korkeampaa. Viime vuoden albumin suosikkitekijöistäni mukana on jälleen mm. Siiri Viljakka vainoharhoista kertovalla sarjakuvallaan. Piri Huhtasen niukalla, tummalla väripaletilla toteutettu Läski-sarjakuva on yksi suosikeistani. Silmääni miellyttää kovasti myös Juliana Hyrrin Kai mä hengitän -sarjakuvan ilmaisu. Mukana on myös Sarjakuva-Finlandian 2015 voittanut alan ammattilainen, Tiitu Takalo. Monet teoksen sarjakuvista käsittelevät hoitoon pääsyn hankaluutta. Kysyin albumin toimittaneelta Miettiseltä saammeko nähdä vielä kolmannen Rikki-albumin, ja kuulemma ainakin kiinnostusta olisi. Käsittääkseni Rikkinäisen mielen kuvat oli sarjakuvafestivaaleilla oikea myyntimenestys.


Muihin festariostoksiini kuului Miia Vistilän Rakkaat kämppikset (2013) -strippisarjakuva-albumi, joka käsittelee masennusta ja ihmissuhdekiemuroita. Yleensä ihmissuhteiden kipupisteistä kertovat sarjakuvat, kirjat ja muut vastaavat hengentuotteet ovat itselleni aika vierasta aluetta. Omassa elämässäni on (onneksi) aika niukasti ihmissuhdedraamaa. Ihastumiset, riidat ja erot tuntuvat tosi kaukaisilta. Helpompi olikin samastua Ina Majaniemen pieneen lempeään tarinaan koiransa kanssa asuvasta Ilonasta, joka päättää kerran elämässään repäistä ja lähteä yksin ulkomaanmatkalle. Majaniemen Huone yhdelle – Pieni matkakertomus (2017) on tosi sympaattinen ja humoristinen mustavalkoinen sarjakuvatarina. Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä ostoksena oli Kaisa Lekan I am not these feet (2004), kirja jota en uskonut saavani koskaan omaksi, sillä painoksen piti olla loppuunmyyty. Lempisarjakuvataiteilijoihini kuuluva Leka oli kuitenkin onnekseni löytänyt muutaman kappaleen klassikkosarjistaan varastosta, ja sain ostettua kirjan mukavaan markkinahintaan. Ei sen enempää Lekasta vielä, tarkoituksenani on edelleen julkaista hänen tuotannostaan erillinen postaus.

Festareiden näyttelyistä tutustuin ainoastaan Suomeen tulleiden pakolaisten tekemiin sarjakuviin, joita oli esillä ulkona aitaan kiinnitettyinä.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Tummanpuhuva nukkenäytelmä aikuisille

Innostuin nukketeatterin mahdollisuuksista neljä vuotta sitten. Isosiskoni ei päässyt tuolloin varaamaansa teatteriesitykseen ja sain hänen pääsylippunsa. Kansallisteatterin Omapohjassa 2013 esitetty Perhosia askelten alla oli hieno kokemus, ranskalaisen Jean Cagnardin nukeille kirjoittama tarina pakolaisuudesta.

Eilen kävin katsomassa niin ikään Kansallisteatterin pikkuisessa Omapohjassa nukketeatteritaiteilija Iida Vanttajan näytelmän Kohtauspaikkoja kadonneille. Talvella en ehtinyt saada lippua tähän esitykseen, mutta onneksi tuli neljä lisänäytöstä! Kohtauspaikkoja kadonneille koostuu pilkahduksista eri tavoilla yksinäisten, eristyneiden ja eristettyjen, ihmisten elämään. Näytelmä on tummasävyinen, surumielinenkin, mutta sisältää myös lempeää huumoria. Koska olen ilmoittautunut sekä nukketeatterinuken valmistamisen että käsittelyn kursseille, kiinnitin huomiota siihen, miten näyttelijät toimivat eri kokoisten ja eri lailla liikuteltavien nukkejen kanssa. 

Näytelmän visuaaliset ulottuvuudet olivat huikeita. Pidin niukasta lavastuksesta ja toimivasta valosuunnittelusta. Suosikkiepisodissani nainen saa paniikkikohtauksen jouluruuhkan hälyssä ja muuttuu kalaksi, vetäytyy ikään kuin pakoon pinnanalaiseen äänettömään maailmaan. Tämä oli toteutettu valoilla ja liikkeellä aivan hurjan kauniisti, en osaa amatöörinä sanoa miten, keskityin vain nauttimaan.

Kuva: Saara Mansikkamäki / Kansallisteatteri.

Kuva: Saara Mansikkamäki / Kansallisteatteri.

Esitys kestää vain tunnin, sopii siis sähköjäniksillekin. Kolme näytöstä on vielä jäljellä lähipäivinä, lippujen saatavuudesta en ole varma. Lämmin suositteluni! Kannattaa yllättää (ylittää?) itsensä, jos nykynukketeatteri on vielä tuntematon alue. Entistä innokkaammin odotan nyt tulevan syksyn nukketeatterikursseja.

Kohtauspaikkoja kadonneille

NÄYTTELIJÄT Iida Vanttaja, Mila Nirhamo ja Maria-Elina Koivula

OHJAUS, SKENOGRAFIA, NUKENRAKENNUS Iida Vanttaja
ÄÄNISUUNNITTELU Tuuli Kyttälä
VALOSUUNNITTELU Harri Kejonen

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Syksyn tapahtumatärpit Helsingissä

Elokuu on ehkä vielä kesäkuukausi, ja joskus syyskuussakin saatetaan saada helteitä, mutta täällä suunnitellaan kuitenkin jo täysillä tulevan syksyn menoja. Jaan suosikkini tässä. 

Olen menossa ensi viikolla alkavalle Runoutta lounasaikaan -kurssille Senaatintorin antikvariaatti Nikulaiseen. Kurssia pitää vanha kaverini, runoilija Tommi Parkko, jonka kanssa olin samassa kirjoittajakoulutuksessa lukiovuosinani. Mielenkiintoista nähdä miten Tommi opettaa, ja saanko itse sanaakaan paperille... Kurssille kuulemma mahtuu vielä, nopeasti ilmoittautumaan, tiedot linkin takana.

Runokuu on aina elokuussa, tällä kertaa ajattelin käydä seuraamassa SUOMI ON RUNO -runomaratonia Lavaklubilla 22.8. jos vaan jaksan ja viitsin. (Olen koko ajan laiskempi lähtemään iltarientoihin.) 

Ilmoittautuminen syksyn opistokursseille alkaa pian. Helsingin työväenopiston ohjelmasta en löytänyt mitään kivaa, mutta Kalliolan kansalaisopistossa olisi Nukketeatterinuken valmistus- ja Nukketeatterinuken käsittely -kurssit, joihin ilmoittautumista harkitsen vakaasti. Eikä pidä unohtaa Kansallisteatterin Kohtauspaikkoja kadonneille -nukketeatterinäytelmää aikuisille, tähän saatiin toivottuja lisänäytöksiä elokuulle. Millään ei kyllä kukkaronnyörit veny kaikkeen kivaan mihin haluaisi. (No, luultavasti itkisin hysteerisesti koko tuon näytelmän ajan, joten...)


Syyskuussa alkaa sitten varsinaisesti tapahtua. 2.–3.9. pidetään Helsingin sarjakuvafestivaalit Suvilahden Kattilahallissa. Olen osallistunut sarjisfestareille kolme tai neljä kertaa. Huippuhyvä mahdollisuus tavata sarjakuvien tekijöitä ja ostaa harvinaisempia sarjakuvia ja pienlehtiä. Pienlehdille ja muille kuriositeeteille on festareiden yhteydessä oma Helsinki Zine Fest Oranssin tiloissa. 

16. syyskuuta Helsingin Tuomiokirkon kryptassa pidetään Helsinki Design Week'n tapahtuma Tyhjä kulho. Tähän en ole aiemmin osallistunut, mutta kiinnostaa ehdottomasti! Tapahtumassa saa rahalahjoitusta (Unicefille) vastaan käsintehdyn kulhon ja mieleisensä soppa-annoksen. Tilaisuudessa on myös elävää musiikkia, kaikki vapaaehtois-/lahjoituspohjalta. Edellisenä viikonloppuna olisi Kaapelitehtaalla Design Market, mutta jätän sen houkutukset luultavasti muille.


Loka-marraskuun vaihteessa minulta tulee huovutettujen ja kirjottujen kivien näyttely Kannelmäen kirjastoon. Kiviä on esillä kirjaston vitriineissä marraskuun kolme ensimmäistä viikkoa. Laitan tästä tarkempaa infoa lähempänä ajankohtaa. 


Marraskuun 11.–12. Wanhassa Satamassa pidetään Lakritsi- ja Salmiakkifestivaalit. Enpä ole ennen osallistunut, mutta salmiakin ystävää kiinnostaa kyllä. Ennakkoliput 10 €.

Saa vinkata lisää kiinnostavia tapahtumia, edullisuus tai ilmaisuus on aina plussaa. Onko muita, jotka tutkivat syksyllä opistojen kurssiesitteitä? Löytyikö mitään kiinnostavaa?

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Kalenteripähkäilyjä

Moniko vielä käyttää taskukalenteria? Olen tällä hetkellä kolmen kalenterin loukussa. Vuosi sitten ostin hetken päähänpistosta lukuvuosikalenterin, pinkkikantisen, vaikken ole opiskelija aikoihin ollutkaan. Mutta syksy, uuden alku, uusi kalenteri... Pinkki kalenteri loppuisi vasta tämän vuoden lopussa, mutta menin kuitenkin hankkimaan jälleen lukuvuosikalenterin, tuon Piste-kalenterin, joka alkaa elokuun alusta. Niinpä sompailen tällä hetkellä vielä jonkin aikaan pinkin ja Pisteen välillä, kun tulevaisuus suunnitellaan jo uuteen kalenteriin, mutta heinäkuuta eli nykyhetkeä eletään vielä vanhassa. 

Ja se kolmas, tuo sininen, on ortodoksinen kirkkokalenteri, josta katson kirkolliset juhlapäivät, kunakin päivänä muisteltavat pyhät ihmiset (ja nimipäivät, pyhien mukaan) sekä päivittäiset raamatunlukukohdat, joskus. Ortodoksisessa kalenterissa viikon ensimmäinen päivä on sunnuntai. Oikeasti haluaisin käyttää tuota kirkkokalenteria päivittäisenä kalenterina, ja vuosia käytinkin, mutta siinä on harmittavan vähän muistiinpanotilaa.


En ole vielä varma, oliko Pisteen ostaminen virhe. Kalenterin pitää olla just eikä melkein, ja keksin lopulta aika nopeasti muutaman miinuksen tästä uudesta kumppanistani. Kuten yläkuvasta huomaa, se on melko iso verrattuna pinkkiin. Mahtuu kyllä käsilaukkuun, siihen pienimpäänkin. Siinä ei myöskään ole läppää, joka kääntyisi sivujen suojaksi, kuten pinkissä. Värejä on käytetty sisäsivuilla paljon, mikä on sekä plussa että miinus. Joka kuukausi on eri värinen. Tykkään kuitenkin koristella itse kalenteriani, ja näin kuviollisessa kalenterissa omat koristelut voivat olla vähän liikaa.


Siksi hankin yksinkertaisia pallotarroja, isommat Tigeristä, pienet pallerot Lidlistä, joilla voi merkitä ja koodata asioita kalenteriin. Ja askartelin kuminauhapatentin pitämään kalenterin aisoissa laukun pohjalla. Käytäntö näyttää meneekö hermo tämän kalenterin kanssa vai sujuuko yhteiselo sopuisasti.


Tässä kalenterissa ei ole onneksi juuri mitään turhaa. Maailmankartasto löytyy lopusta ja pari arkkia merkintätarroja lisää, mutta ei pinkin kalenterin höpöjuttuja (mm. hymiösanakirja) eikä edes lukujärjestyksiä. Eli kalenteri sopii ei-opiskelijalle, joka mieltää uuden vuoden (uuden elämän?) alkavaksi syksystä. Kirkkovuosikin muuten alkaa syyskuun 1. päivä ortodokseilla. Niin, eletään tosiaan vasta heinäkuuta, mutta fiilistelen jo täysillä syksyä ja sen tulevia menoja. Kesähorrostaminen ei ole oikein minun juttuni, syksy kaikkine tapahtumineen on yleensä paljon kivempi. 



Kalenteri löytyy myös kännykästäni ja periaatteessa tietokoneeltakin, mutta ne ovat lähes olemattomalla käytöllä. Olen säästänyt lipastonlaatikossa kaikki elämäni taskukalenterit, mikä alkaa olla tilankäytöllinen ongelma. Niitä on nimittäin ehtinyt kertyä kymmeniä tähän ikään mennessä. Pientä karsimista voisi jo siis tehdä, tosin nostalgisista teinikalentereista ainakin jokin pitää säilyttää muistona.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Ihana Turku – viimeiset neljä päivää

Turun matkan loppupuolesta kertominen venähti hieman, mutta tässä tulee raportti. Neljäntenä Turku-päivänä tein visiitin Luostarinmäen käsityöläismuseoon. Harvoja paikkoja Turussa, jotka olivat ennestään minulle tuttuja. Mutta iso, 18 korttelia käsittävä museoalue, Turun palosta (1827) säästynyt, kestää useammankin käyntikerran. Museokorttikohde tietysti tämäkin. Luostarinmäen taloissa oli useita opas-elävöittäjiä, mm. savenvalaja, koristemaalari ja ompelija, joiden työskentelyä saattoi seurata. 

Tunnelmallinen ikkuna Luostarinmäellä.

Sisäpihanäkymää Luostarinmäeltä.
Seuraavana päivänä kävin mm. Turun kauppahallissa ja tein hieman ostoksia vaatekaupoilla, mm. kivan Fredriksonin mustan lippalakin, ohutta pellavaa. Nappasin torin laidalta bussin ja ajoin sillä Turun linnaan. Bussissa oli tosi selkeä näyttö, josta näki aina kolmen seuraavan pysäkin nimet. Parempi systeemi kuin Helsingissä! En siis eksynyt, vaan löysin helposti linnalle. Ja Museokortilla sisään taas. Turun linna oli kyllä todella hieno käyntikohde. Iso, täynnä kapeita käytäviä ja portaikkoja, joita pitkin tarpoessaan putkahti aina johonkin huoneeseen, kirkkotilaan tai kauniisti holvattuun saliin, vaikkapa tällaiseen kuin alla olevassa kuvassa. Suuntavaisto katosi heti, kun pääsin linnan uumeniin, mutta onneksi nuolet opastivat reitin linnan läpi. Oli keskiaikainen linnan puoli ja renessanssilinnan puoli, kiintoisa reformaationäyttely ja lopuksi vielä esineistönäyttely, jonka tukevan museouupumuksen vallassa lähinnä juoksin läpi.


On se linna vaan komea. Varmasti melko pieni ja vaatimaton verrattuna muun maailman linnoihin, mutta hienoin, missä minä olen käynyt.


Tiistaipäivä olikin sitten viimeinen kokonainen reissupäivä. Tähän asti suosiollinen sää kääntyi sateisen harmaaksi. Ajoin taas bussilla jokivartta Turun linnan tuntumaan ja kävin tutustumassa Forum Marinumiin, joka on merenkulun ja Suomen merivoimien erikoismuseo. Täytyy tunnustaa, ettei kolahtanut kauheasti. Mutta jälleen kerran Museokortti oli käytössä, joten mitään totaalista museopettymystä ei tullut. Yllättäen melkein hauskin juttu museossa oli huone, joka oli katosta lattiaan täynnä erilaisia veneen perämoottoreita. Jotenkin niin absurdi näky, että melkein nauratti. Forum Marinum oli aika "miehinen" museo muutenkin, tai onhan noita veneileviä tai merihenkisiä naisiakin, mutta joo, ei ehkä minun pala kakkua. Jokirannan museolaivoista kävin tutustumassa vain Suomen Joutseneen, isoon purjelaivaan.



Forum Marinumista palattuani kävin keramiikkaa valmistavassa ja myyvässä Terraviivassa. Olen fanittanut ainakin vuoden heidän valmistamiaan laattoja täältä kaukaa Helsingistä käsin. Nyt pääsin lopulta paikan päälle shoppailemaan. Valkoinen pitsikuvioinen lautanen meni pikkusiskolle matkalaukkulainan kiitoslahjaksi. Ostin vihreän kupposen itselleni, mutta rakkain on tuo keraaminen tekstilaatta, joka muistuttaa siitä, että siivet kantavat.


Seitsemäntenä ja viimeisenä matkapäivänä siivosin kimppakämpän huoneeni ja vain möllötin, kunnes lähdin Onnibussilla (äh sitä halpabussin ahtautta) kotiin päin. Kerroinko muuten jo, että vihaan niitä lukuisia tunneleita Turku–Helsinki -motarilla? Se 2,3 km pitkä tunneli on jotain kamalaa suljetun paikan kammoiselle. Suljin silmät, nojauduin taaksepäin ja keskityin kuuntelemaan takana istuvan hepun puhelinkeskustelua. Ja selvisin hengissä. Ja sitten oltiinkin jo perillä. Mukava matka oli. Koto-Suomi tuli tutuksi ihan uudella tavalla. Ehkä ensi kesänä pitempi reissu johonkin toiseen Suomen kaupunkiin?

torstai 6. heinäkuuta 2017

Ihana Turku – ensimmäiset kolme päivää

Viikon kestänyt retkeni Turkuun on nyt takana. Ehdin nähdä ja kokea tosi paljon kaikkenlaista. Vieras kaupunki tuli päivä päivältä tutummaksi ja loppua kohden viihdyin yhä paremmin. Pientä joustavuutta vaati puolin ja toisin kimppakämpässä asuminen vieraan ihmisen kanssa, mutta hyvin meni. Aluksi oli vaikea löytää kaupungista paikkoja, mutta aika äkkiä aloin hahmottaa kaupungin joen ja eri siltojen avulla. Ja tuomiokirkon. Oli ihanaa, että tuomiokirkon kello löi ihan koko ajan, siis vartin välein. Meillä kotisaarella valitetaan paikallisessa Facebook-ryhmässä meluhaitasta, kun kirkon kello lyö lauantai-iltaisin (pyhän alkamisen merkiksi) ja sunnuntaiaamuisin (messuun kutsu), hohhoijakkaa. 

No mutta! Turussa oli nelipäiväiset keskiaikamarkkinat, joilla oli tosi kiva tunnelma. Vapaaehtoiset näyttelijät keskiaikaisissa tamineissaan pitivät tunnelmaa yllä Vanhalla Suurtorilla. Muusikot esiintyivät jokivarressa, samoin narrien hauska esitys oli siellä. Markkinoilla oli myynnissä kaikkea kaunista, kivaa ja ehkä ei niin hyödyllistä. Ihastuin esimerkiksi budapestiläisen myyjän saviokariinoihin, joissa oli miellyttävä, pehmeä ääni. Samaan aikaan joen molemmin puolin oli myös käsityöläisten markkinat, ja kävin joka päivä tapaamassa Työhuoneen Susannaa, joka teki siellä lempiriepukauppaa.


Heti ensimmäisenä Turku-päivänä kävin myös tuomiokirkossa, joka oli kyllä komea. Siellä oli vaan aivan jäätävä häly. Vierailin myöhemmin uudestaan, kun siskoni tulivat Turkuun käymään, ja silloin oli rauhallisempaa. Kävimme tuomiokirkkomuseossa, jonne keskiaikamarkkinoiden ajan oli vapaa pääsy. Museokortillakin pääsee tutustumaan lehterillä olevaan pieneen museoon.



Stålhandsken kappelin kaunis sininen tähtiholvi Turun tuomiokirkossa.
Heti ensimmäisenä päivänä kävin vinguttamassa Museokorttiani myös Apteekkimuseossa ja Qwenselin talossa, joka on kotimuseo. Kiva kohde tämäkin. Ensimmäisen päivän jälkeen sain selkäni tosi jumiin "museokävelystä" eli sellaisesta hitaasta hissuttelukävelystä, mutta jumi laukesi onneksi myöhemmin.

Lääkepurkkeja Apteekkimuseossa.

Qwenselin talon ikkuna.
Toisena Turku-päivänä kävelin joen vartta pitkin Wäinö Aaltosen museoon, jota minulle oli suositeltu. Museossa on parhaillaan yhdysvaltalaisen Jacob Hashimoton näytttely. Käyntipäivänäni oli museon pötköttelyperjantai, joten lojuin säkkituolissa hyvän tovin alakuvassa näkyvän valtavan installaation alla. Hashimoton värikkäät ja osittain liikkuvat teokset on tehty mm. bambusta, paperista ja akryylistä, ja ne muistuttavat leijoja.

Jacob Hashimoto: Gas Giant – Jättiläisplaneetta (2014).
Kolmantena päivänä Turussa kiertelin keskiaika- ja käsityöläismarkkinoita siskojen kanssa. Käytiin pizzalla ja lopuksi vielä isosiskon kanssa Aboa Vetus & Ars Nova -museossa, josta katsottiin arkeologiapuoli. Museo on rakennettu keskiaikaisen kaupungin raunioiden päälle ja ympärille. Esiinkaivetut kaupungin rauniot katuineen ja kellareineen ovat siis museon sisällä nähtävillä alkuperäisillä paikoillaan. Jännittävä ratkaisu.

Ihastuin Turun kirjakahvilaan, jossa kävin joka päivä, kunnes se heinäkuun puolelle tultaessa jäi kesälomille. Markkinoiden takia siellä oli kova tungos, mutta uskoisin, että muuhun aikaan se on hauska hengailupaikka, jossa voisi myös istua kirjoittamassa.

Viimeisistä neljästä Turun päivästä kirjoitan myöhemmin oman postauksen.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Myyttisiä eläinkuvia

Museovinkki Helsingistä Kaapelitehtaalta. Kävin eilen ja toistamiseen vielä tänään Suomen valokuvataiteen museossa, jossa päänäyttelynä on vaikuttava Heikki Willamon Myyttinen matka. Kallio- ja luolataidetta sekä mytologiaa tutkinut Willamo on ottanut eläin- ja maisema-aiheiset kuvansa Suomessa, Norjassa ja Islannissa. Tummanpuhuvat valokuvat pysäyttävät. Eläimistä kuvissa esiintyvät ennen kaikkea isot nisäkkäät: karhut, hirvet, hevoset ja biisonit. Onpa kyykin päässyt kuvaan, se pystyi luikertelemaan aliseen maailmaan. Lyhyet tietotekstit kertovat eläimiin liitetyistä uskomuksista. Uskontotiedettä ja folkloristiikkaa aikoinaan opiskelleelle meikäläiselle tuttua juttua, mutta aiheen lähestyminen taidevalokuvan kautta oli jotain uutta ja tuoretta.

Eilen kävin näyttelyssä ystäväni kanssa, mutta tila oli silloin tosi hälyisä, joten halusin mennä uudestaan tänään – Museokortin etuja, pistäydy museossa silloin kuin huvittaa – ja nyt sattuikin olemaan hyvin hiljainen hetki. Kuvat pääsivät puhumaan hiljaisuudessa paremmin. Näin museossa tänään myös Perttu Saksan lyhytelokuvan Eläimen Kuva (2017), joka eiliskäynnillä jäi kokonaan väliin. Kannattaa pysähtyä vajaaksi puoleksi tunniksi katsomaan filmi, joka täydentää hyvin Willamon kuvia.

Muutamasta Willamon valokuvasta oli tehty postikortti, jotka ostin museokaupasta talteen. Etualalla on Willamon Usvahirvi (2013) ja taka-alalla Norjan Varangissa kuvattu Maailman reunalla (2015). 

Willamon näyttely on Kaapelitehtaalla 13.8. asti. Museon muissa näyttelyissä sivutaan mm. monikulttuurisen Pohjolan teemoja.

Heikki Willamon valokuvista tehtyjä postikortteja.

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Alkukesän herbaario valokuvin

Okei, nyt eletään jo keskikesän juhlaa, mutta esittelen alkukesäisen kukkienkuvausretken saaliin. Lapsena tosiaan ihan huvikseni keräsin ja prässäsin kasveja herbaarioon, josta tuli vuosien kuluessa melko muhkea. Olen sen heittänyt roskiin ajat sitten, vähän harmi. Talvella ostin kirjakaupasta herbaariontekopaketin (kannet, lehdet ja nimilaput), mutta se on jäänyt kuitenkin käyttämättä. Kameralla saa ikuistettua kasveja myös, saapa välillä myös kasvupaikastakin paremman kuvan kuin juurineen maasta nyppäistystä ja paperille liimatusta kukkasesta.

Kielopaikan bongasin jo keväällä kirkonmäeltä. Osasin mennä siis sinne kukka-aikaan kuvaamaan. Kielon kukat piileksivät runsaiden lehtien keskellä, niitä oli vaikea saada kuvaan. Kielopuskassa kyykistellessäni paikalle tuli mies, joka ilmeisesti säikähti touhujani, sillä kääntyi kannoillaan minut nähdessään. Jäi seurailemaan vähän matkan päähän mitä teen. Muutama vastaava hassu tilanne on ollut, kun olen konttaillut tuolla kaupunkimetsiköissä kamerani kanssa. 


Metsätähti on herkkä ja kaunis kukka. Muistatteko muuten Metsätähti-jugurtin jostain 80-luvun alusta? Tulipa vain mieleen. Taisi olla joku äkkimakea kerrosjugurtti.


Tämän etualalla kukkivan kukan nimesi äitini, kun en itse tiennyt. Se on keltamo. Sitä kasvoi sekä metsikössä että rannoilla.


Lisää keltaista. Eikö tämä ole jokin leinikki?


Puna-ailakin tunnistin ihan itse. Sitä kasvoi vähän joka paikassa polkujen varsilla.


Pihlaja kukki myös. Nämä valkoiset kukat ovat kauniita, mutta tuoksuvat tai oikeastaan haisevat aika kamalalta.


Saaressa kun ollaan, rannoilta saattaa löytää villiä ruohosipulia. Nämä nupullaan olevat ruohosipulit kasvoivat yllättäen kuusimetsän laidalla.


Ja lopuksi vielä kaunis sininen lemmikki. Virossa kansanomainen nimitys on ära unusta mind eli älä unohda minua, niin myös monilla muilla kielillä.


Kukkien lisäksi vähän kirja-asiaakin. Luen Leena Virtasen Tulen morsianta, se on pian lopussa. Luulin ostaneeni historiallisen jännitysromaanin, mutta se onkin ihan ehta faktateos noitavainoista Ahvenanmaalla 1600-luvulla. Pienen netinselailun jälkeen selvisi, että joku muukin (kirjabloggaaja) oli langennut samaan ansaan. Mutta ei se mitään! Noitavainot olivat minulle ihan uusi juttu. Karmeaa luettavaa, ei mikään kepein kesäpokkari kyllä. Sarjakuvia on myös luettu, laitoin tuohon oikealle sivupalkkiin listanalun lukemistani sarjiksista. Kaisa Lekan sarjakuvatuotannosta teen myöhemmin koosteen blogiin, se ansaitsee ihan oman postauksensa.

Kaunista juhannusta, mittumaaria, Johannes Kastajan syntymäjuhlaa!