perjantai 30. joulukuuta 2016

Pehmeää taidetta Keravalla

Keravan taidemuseo Sinkassa on parhaillaan menossa erittäin mielenkiintoinen näyttely, Näkyväksi neulottu — Yarn Visions. Kävin sen eilen katsomassa. Odotukseni olivat korkealla, mutta kyllä ne täyttyivätkin. Hienoja töitä, sekä teknisesti taidokkaita että ajatuksia herättäviä. Näyttely on kuitenkin helposti lähestyttävä. Siellä olikin vierailulla eilen monenikäistä väkeä. Välipäivinä, siis vielä huomennakin, museoon on vapaa pääsy. Liput eivät kuitenkaan ole pahan hintaiset ja Museokortilla pääsee tietysti ilmaiseksi sisään. Kerava ei ole kaukana Helsingistä, nopeimmilla junilla sinne matkaa alle puolessa tunnissa. Ja Sinkkaan on Keravan rautatieasemalta vain pieni kävelymatka. Kaikki sinne!

Tiesin, että tässä "pehmeän taiteeen" näyttelyssä on esillä Kaija Papun kuulu virkattu poliisiauto, PI541 (2012). Se olikin heti paraatipaikalla vastaanottamassa vierailijoita museoon. Kova ja ehkä miehiseksi koettu aihe, virkavallan kulkupeli, on ottanut Papun teoksessa pehmeämmän muodon. Auto on luonnollisen kokoinen, ja kuvasta tai kaukaa katsoen sitä voisi luulla ihan oikeaksi.


Pakko siis katsoa lähempää. Kyllä, kiinteitä silmukoita. Aikaa auton virkkaamiseen kului kolmisen vuotta ja villasekoitelankaa meni siihen yli 20 kiloa.


Luonnollisessa koossa ovat myös Liisa Hietasen virkatut ja neulotut ihmishahmot. Pöydän ääressä istuva ja lukeva vanhempi herra, Weijo (2016), näyttää ensisilmäyksellä myös elävältä.


Hieman mahakas lippispäinen mieshahmo, Tapio (2011), istuu museon yläkerrassa. Vieressä on virkattu muovikassi ostoksineen, Hietasen työ Tiistai-ilta (Siwa) vuodelta 2009.


Taidokkaan käsityön lisäksi Hietasen hahmoissa kiinnitti huomioitani niiden herkkyys. Varsinkin vauvaa imettävä Anna (2016) oli koskettava kotoisessa mekko ja villasukat -asussaan. Ehkä suosikkityöni koko näyttelyssä!


Esitellään vielä yksi teos Liisa Hietaselta: Vapaa (2011). Se on virkkaamalla, neulomalla ja kirjomalla toteutettu WC. Seinäkaakelit ovat neulottuja, lavuaari virkattu. Aivan huikea tämäkin!


Kaikki näyttelyn teokset eivät suinkaan ole esittäviä. Kiinnostavia ja omalla tavallaan kauniita ovat Minna Soraluoman Leipäkuu-sarjan (2007-2016) virkatut sykeröt. Arvaatteko mitä materiaalia näissä on käytetty? Tyhjiä leipäpusseja. Teos on myös tutkielma ruoan kulutuksesta ja syntyvistä jätteistä. 


Tanya Akhmetgalievan suuri installaatio The Chrysalis Phase (2009) koostuu kirjonnasta ja punaisista lankakeristä. Vauva syntyy, mutta miksi henkilö keskellä peittää kasvonsa käsillään? Häpeää? Yritin tulkita tätä teosta isän kanssa, joka oli minulla museoseurana.


Viimeiseksi esittelen näyttelyn töistä Sanna Weckmanin suurikokoisen teoksen Hillevi (2016). Kuva on tehty loimeen hieman matonkudonnnan tapaan, mutta tulos on kuin pikselimäinen valokuva. Teos esittää taiteilijan edesmennyttä isoäitiä.


Tämä on vain pintaraapaisu Sinkan näyttelystä. Esillä on myös K18-teemaista kirjontaa, herkkä virkattu kukkaniitty, ryijyjä yhteiskunnallisista aiheista ja vaikka mitä muuta. Osin humoristista, osin herkkää, osin kantaaottavaa. Lämpimät suositteluni siis kaikille. Tämän näyttelyn uskoisin puhuttelevan monia.

Jos haluaa osallistua yhteisöllisen taideteoksen virkkaamiseen, siihen on mahdollisuus Sinkassa keskiviikkoiltaisin tammi-helmikuussa. Metropolia AMK:n tekstiilisuunnittelun opiskelijat ohjaavat museossa Itämeri-teemaista virkkausta. Lisätiedot löytyvät Sinkan nettisivuilta. Saattaa olla, että menen itsekin uudestaan paikanpäälle ja isken koukkuni lankaan!


Näyttelyn on kuratoinut Minna Haveri, jonka kirja Pehmeä taide on minulla kirjastosta varauksessa. Jonossa tosin on kaksitoista lukijaa ennen minua!

torstai 1. joulukuuta 2016

Yllätyspostia & muita kuulumisia

Eilen tuli postissa Kristallihelmen Susannalta ihana yllätys. Kiitos paljon Sussu! Jättimäinen jouluisasti koristeltu palapelinpala – hauska tuo pieni hevoskoriste siinä killumassa. Näitä tuunattuja palapelinpaloja olinkin juuri käynyt Susannan blogissa ihastelemassa. 


Sitten vielä paljon muuta mukavaa. Tuo metallikehyksinen kuva on magneetti. Tuli sellainen tunne, että voisi itsekin tehdä taas jotain käsillä. Materiaalejahan on vaikka muille jakaa (ja on jaettukin), sähköremontti kotona on ilmeisesti nyt ohitse (ainakin sähkömies niin tänään sanoi); ei tarvitsisi kuin istua alas ja ryhtyä tuumasta toimeen. 


Joulukorttini ovat tänä vuonna enimmäkseen "kaupasta", siis ortodoksisen lähetysjärjestö Filantropian julkaisemia, kera häpeämättömän kristillisen joulutervehdyksen ("Kristus syntyy, kiittäkää!"). Korttiaskartelufiilis ei ole nimittäin tänne eksynyt ainakaan vielä, mutta jotain pientä täytyy kyllä omin kätösin räpeltää. Joulukalenterini on Lapinlahden Lähteen tukikalenteri, siitä saikin tänään avata ensimmäisen luukun. (Ja itsenäisyyspäivänä saa avata kaksi luukkua, koska Lapparissa on kaksi lipputankoa, ja arvaatte varmaan, mitä luukusta 6.12. tietenkin paljastuu.)


Luin tässä myös hyvän kirjan, tosi hyvän, Vuokko Sajaniemen viime vuonna ilmestyneen esikoisromaanin Pedot (Tammi). Vuokko on meidän kirkolta tuttu, ja olisi itse asiassa puhunut kirjastaan seurakuntasalilla eilen aamulla, mutta en herännyt ajoissa päästäkseni paikalle, mikä nyt harmittaa vietävästi. Romaanissa on ortodoksinen usko ja kirkko vahvasti läsnä. Yllättäviä käänteitä, kaunista kieltä. En ymmärrä miksi kirja sai Hesarissa nuivan arvion, juuri sellaisen, jonka takia en itse rohkenisi olla kirjailija – kammoaisin niittaavia kritiikkejä ihan liikaa! Minusta Pedot oli vetävä, ei uuvuttava, kuten HS:ssa sanottiin. Tietysti ortodoksisuuteen liittyvät yksityiskohdat olivat minulle tuttuja, joten niiden pureskeluun kirjassa en suinkaan väsynyt. Vaikea sanoa onko kirja sitten raskaampi lukukokemus sellaiselle, joka ei ortodoksiperinnettä tunne. Jään odottelemaan Sajaniemen seuraavaa kirjaa.