keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Luostarikesä 15 vuotta sitten

Blogin ja oman elämän kanssa on olleet vähän palikat levällään, joten muistellaanpa hetki vanhoja. Olen ollut kolmessa luostarissa talkoolaisena. Lintulan naisluostarissa Heinävedellä useita kertoja, Uudessa Valamossa niin ikään Heinävedellä viikon verran ja samoin viikon Laatokalla Konevitsan munkkiluostarissa syksyisessä perunannostossa. Jossain vaiheessa luostarielämä, jota myös enkelielämäksi kutsutaan, kiehtoi minua kovasti. Ainoa tapa päästä selvyyteen omasta kutsumuksesta on kokeilla luostarielämää, joten 15 vuotta sitten lähdin pitkäaikaistalkoolaiseksi Lintulan luostariin. Sain igumenialta, luostarin johtajattarelta, siunauksen olla luostarissa "niin kauan kuin haluan". Vuotta ajattelin, mutta lopulta olin talkoolaisena vain kesän. 


Sain oman pienen keljan eli huoneen nunnien "asuntolan" puolelta. Muut talkoolaiset, jotka olivat vapaaehtoistöissä luostarissa ehkä parisen viikkoa kerrallaan, asuivat erillisessä talkoolaisten talossa. Minä sain osallistua myös sisariston ruokailuihin ja käyttää sisariston saunaa. Myös säännöt olivat minun kohdallani ehkä aavistuksen tiukemmat kuin muilla talkoolaisilla. Luostarialueelta poistumiseen pyysin luvan, siunauksen, äiti igumenialta. Kaikkiin töihin ja toimiin muutenkin pyydettiin siunaus. Luostarissa kuuliaisuus on keskeistä. Mitään ei tehdä ominpäin.

Päivät olivat työntäyteisiä. Herätys oli puoli kuuden maissa. Joku sisaristosta kulki keljakäytävällä ja soitti kelloa. Kirkkoon aamupalvelukseen pääsi keljoista sisäkautta. Matkaa ei ollut monta metriä, mutta myöhästyin silti palveluksesta melkein joka aamu! Lauloin muistaakseni kuorossa, vaikka oikeasti en ole kovin hyvä laulamaan. Aamupalveluksen jälkeen oli aamupala ja sitten kukin lähti päivän töihin. Minä autoin puutarhassa, siivosin ja tein keittiötöitä. Vähän aikaa olin myös matkamuistomyymälässä apuna. Lisäksi maalasin puisia koristemunia ja leipälautoja matkamuistomyymälään myyntiin. Töitä oli kuutena päivänä viikossa. Illalla oli ehtoopalvelus kirkossa. Juhlina ja sunnuntaisin toimitettiin liturgia, ehtoollisjumalanpalvelus.


Olin sairastunut masennukseen vuosi-pari aiemmin. Ajattelin, että asia oli jo hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Ruumiillinen työnteko yhdistettynä uudestaan alkaviin univaikeuksiin sai minut kuitenkin aika nopeasti huonoon kuntoon, minkä sisaristokin pisti merkille. Ruokailut, joissa syötiin hiljaisuudessa, yhden sisaren lukiessa ääneen pyhien ihmisten elämäkertoja, alkoivat ahdistaa. Muistan, että sain aterialla alas puolikkaan perunan ja vähän salaattia. Kun palasin kotiin (ja jouduin melko pian sairaalaan), painoin vain 44 kiloa. 


Niinpä oli sitten todettava, ettei minusta mitään nunnaa tule. Osalle sisarista äkkilähtöni kotiin oli yllätys. En tiedä, olisinko jaksanut olla luostarissa pitempään, jos olisin mennyt sinne talvella, jolloin Lintula on suljettu turisteilta. Oli yllättävän raskasta olla luostarialueella kulkiessa jatkuvien uteliaiden katseiden kohde. Aluksi ihmisten tuijotus huvitti – luulevat nunnaksi! – mutta sitten se alkoi tuntua kiusalliselta. Kärsivällisesti piti jaksaa vastata kysymyksiin "millaista on olla nunna?" (en ole nunna, olen talkoolainen) ja "kuinka kauan olet ollut luostarissa" (no, pari kuukautta). Talvella Lintulassa työskennellään kynttilätehtaassa, jossa tuotetaan kaikki kirkkokunnan tuohukset. Kuitenkin ennemmin tai myöhemmin olisin päätynyt samaan ratkaisuun – ei ole nunnaksi minusta.

Ennen kaikkea vaaditaan kutsumusta. Halua kilvoitella pelastaakseen oman sielunsa ja rukoilla koko maailman puolesta. Jos sitä ei ole, muulla ei ole paljon merkitystä. Kuuliaisuuteen, köyhyyteen ja naimattomuuteen on sitouduttava, ja näistä vaikein on varmasti kuuliaisuus! Ja vielä eliniäksi – ei kovin muodikasta nykyaikana. Psyyken on oltava raudanluja ja mielen joustava. Täytyy sietää kaikenlaisia ihmisiä. Yhteisössä elämisen taidot tulee olla hallussa, samoin kyky kestää yksinoloa.

Olen todella kiitollinen, että sain viettää kesän luostarissa. Joulukorttiystävyys erään nunnan kanssa on säilynyt vuosien ajan, vaikka nyt on ollut pitkä tauko edellisestä luostarivierailustani. Jos haluaa tutustua enkelielämään ja auttaa samalla luostaria, kannattaa hakea Lintulaan kesätalkoolaiseksi kirjeellä. Ottavat parin viikon jaksoiksi työntekijöitä. Kotieläimiä Lintulassa ei enää ole, mutta suuri puutarha vaatii kesällä paljon huolenpitoa.

Postauksen kuvitus on kirjasta Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi – Vuoden kierto Lintulan luostarissa. Kirjassa on Petter Martikaisen mustavalkokuvia ja lyhyitä kuvatekstejä. Mukavasti Lintulan tunnelmaa välittävä kirja.

23 kommenttia:

  1. Oli ihan mielenkiintoista lukea näistä kokemuksistasi. Olemme kerran tai kaksi käyneet tuolla Lintulan luostarialueella kesällä ja se oli viehtättävä. Se kahvilarakennuskin. Ja vielä viehättävämpi se kaikki tietysti vierailijan silmään olisi ollut, jos siellä niitä eläimiäkin yhä olisi ollut. Mutta aika aikaa kukatakin. Pidin myös Lintulan myymälästä enemmän kuin Valamon, koska se oli pienempi ja kodikkaaman tuntuinen. Mitenkähän sitä itse mahtaisi viihtyä, jos pitäisi asua siellä, se on mielenkiintoinen asia mietittäväksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vihdoinkin jaksan vastailla kommentteihin! Siispä kiitos kommentistasi. Toki kotieläimet tekisivät Lintulasta kotoisemman, nyt ei taida olla kuin kissoja siellä. Kun lapsena kävin Lintulassa, siellä oli poroja! Silloin, kun minä olin tuon kesän Lintulasssa, siellä oli lainassa pari vuohta. Lintulan kahvilarakennus oli ennen sisariston asuntola. Vanha tilan päärakennus.

      Poista
  2. Oli mielenkiintoista lukea kokemuksiasi, kiitos kun jaoit tämän! On varmasti ollut vaikuttava kokemus tuo kesä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että tykkäsit lukea! Vähän arvelutti kirjoittaa tästä aiheesta jostain syystä.

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Kiitos Seija! Olen ollut tosi väsynyt, mutta nyt tuntuu, että elämä voittaa taas.

      Poista
  4. Liiolii, kiitos kun kirjoitit. Luin joka sanaa oikein ahmien, osaat niin elävästi kertoa ja kuvailla. Oli erittäin mielenkiintoista luettavaa. Kutsumus varmasti ja kenties myös tarve elää turvassa sääntöjen mukaan. Mutta vapautta rakastavalle ehkä kauhistuskin, ellei kutsumus vie voittoa. Sitä ajattelee, että nunnaluostarissa asuu vain enkeleitä, mutta tuo lauseesi, että tulee tulla toimeen erilaisten persoonien kanssa sai oikein ajattelemaan, miten naivi käsitys itsellä nunnaluostareistakin on ollut. Kiitos Liiolii, olet ihana ja aito ja muista tilata viikonlopuksi pizzaa, sitä ei ehkä nunnaluostarista ihan noin vain saa. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Tiia! Sellainen suositus kai on, että luostariin pitäisi mennä melko nuorena, jos menee. Vanhempana, kun on tottunut itsenäiseen elämään, on tosi vaikea taipua enää luostarin sääntöihin. Kyllä siellä monenlaista persoonaa asuu, ja kaikkien kanssa on tultava toimeen, ei ole helppoa! Ja pizzaa ei kyllä näkynyt Lintulassa, enempi se oli sellaista perusruokaa kasvimaalta. :D

      Poista
  5. Yhdyn kuoroon, olipa mielenkiintoista lukea kokemuksiasi, vaikka niihin liittyy myös raskas puoli. Ei ole varmasti helppoa elämä luostarissa nykypäivänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva juttu, että tykkäsit! Ennen (siis vuosisatoja sitten) luostari oli monille ihmisille ihan varteenotettava vaihtoehto, jos ei halunnut jostain syystä mennä naimisiin. Nykyään pidetään kai vähän friikkinä, jos tuntee luostariin vetoa?

      Poista
  6. Kiitos Liiolii tekstistäsi ja kokemuksesi jakamisesta. Kävin Lintulassa pari vuotta sitten ja kokemus oli jotenkin koskettava. Sisar Johanna kertoi meille paikan historiasta ja nykytoiminnasta. Hän oli jotenkin liikuttavan vakava, mutta selvästikin sinut itsensä kanssa. Vakavuuden taustalla tuntui olevan suuri rauha :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistankin, kun kerroit Lintulan vierailustasi! Äiti Johannan palveluspaikkana oli ainakin ennen luostarin kesäkahvila. Lisäksi hän vastasi luostarin taloudesta.

      Poista
  7. Kiitos. Ajatuksiasi oli mielenkiintoista lukea. Minusta on ihailtavaa, että uskalsit haastaa itsesi ja rohkeaa oli myös päättää, että tämä ei ole sinun juttusi. Olet kuitenkin kokeillut, ei jää sitten jälkikäteen harmittamaan.

    Ps. Petter Martiskainen on yksi minun valokuvaaja-idoleistani! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan, se oli pakko vaan kokeilla ja kokea! Olen iloinen, että tällainen mahdollisuus tuli, että pystyin irrottautumaan siinä hetkessä arjen kuvioista ja lähtemään Heinävedelle.

      Poista
  8. Olihan mielenkiintoista luettavaa, loppui aivan liian lyhyeen! Itselleni niin tyystin vieras maailma ja ajatuksena pelottavakin, joten tämän lukeminen oli tosi hieno juttu. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun olen mennyt myöhemmin Lintulaan lyhyemmäksi jaksoksi, mulle ensireaktio siitä luostarin ja maaseudun hiljaisuudesta on aina ollut pieni pakokauhu: liian hiljaista, apua, pois äkkiä! Jotenkin se on sitten taas lähtenyt rullaamaan, oleminen siellä. Toki silloin vain viikonlopun-viikon tms. Kiva kun tykkäsit tästä avautumisesta, jännitti kirjoittaa.

      Poista
  9. Luostari on täälläkin kutsunut nuoresta tytöstä saakka, mutta minustakin olisi tullut aivan kelvotoinen nunna. Monena kesänä Lintulassa talkoolaisena ei sammuttanut kaipuuta, mutta perheellisenä se ei ihan noin vain käy muutenkaan, nunnaksi muuttuminen :) Tämä oli mielenkiintoinen kirjoitus, kiitos. Jos joku haluaa lukea millaista (esimerkiksi) on talkoolaisena Lintulassa, voi kurkata vanhaan blogiini, siellä on tarinaa muutamassa osassa. http://maahiska.vuodatus.net/lue/2008/07/luostarin-talkoolaisena

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. http://maahiska.vuodatus.net/query/tags/?tag=Luostarin%20rauhassa

      Poista
    2. Luin! Kiitos! Minulla on Virossa ystävä, joka kovin olisi kaivannut nunnaksi, mutta josta sitten tuli hups-yllättäen äiti lapselle... ja niin ne suunnitelmat muuttuivat.

      Poista
  10. Kiitos, ihana postaus! En ole aikoihin käynyt taas blogeissa, nyt oli mukavaa löytää taas tie tänne. Omat blogitkin olleet vähän niin ja näin vasemmalla kädellä huitaistua intohimotonta ja satunnaista jorinaa. Taisin viimeksi kommentoida yksinäisyyspohdintaan ties milloin? Luostarielämä on aina kiehtonut minua. En tosin ole ortodoksi ja lapsiakin minulle on siunaantunut :-).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, kun tykkäsit postauksesta! Täällä sitä ollaan, vaikka vähän on välillä ollut inspiraatio blogin suhteen hukassa. Mutta sen olen oppinut, etten deletoi enää blogiani mahdollisen tympääntymisen tullen. Tarpeeksi monta kertaa olen saanut aloittaa blogin alusta! :o

      Poista
  11. Mä hymyilen aina kun sä kerrot luostarivierailusta. Sinä ja mun isä, molemmat niin erilaisia ja samalla tavalla luostaritalkoolaisia. Tietty lämmin ihmisyys teitä yhdistää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Sallamari, miten kauniisti kirjoititkaan! Kiitos ihanasta kommentista. <3

      Poista