torstai 30. kesäkuuta 2016

Romutaidetta

Reilu viikko sitten kävin Lapinlahteen Lähteellä entisen Lapinlahden sairaalan pihamaalla romutaidetyöpajassa. Tarjolla oli vaikka minkälaisia kierrätysmateriaaleja, joista syntyi sitten alla näkyvä pienoisveistokseni, lentävä poro. Työn tunnelma muuttui kokonaan, kun löysin roinalaarista jonkun tekemän pienen pinssin, jossa lukee "viha". Aika absurdi kokoonpano vai mitä? Liitin materiaalit kuumaliimalla yhteen. Tämä olikin ensimmäinen kerta kun kyseistä tököttiä käytin, eikä se ollutkaan hankalaa ja vaarallista (no hei, kuumaliimapistooli, pakkohan sen on olla vaarallista?), vaan ihan helppo ja ennen kaikkea tosi nopea ja pitävä keino yhdistää kovia ei-imukykyisiä materiaaleja.


Tällä viikolla olin taas Lapparin pihalla puuhailemassa. Tällä kertaa oli ohjelmassa kankaanpainantaa, johon suhtaudun aina vähän varauksella, koska en ole ikinä saanut sillä tekniikalla mieleistä tulosta aikaan. Enpä nytkään. Leikkasin perunasta leimasimen ja lätkin sillä kuvioita kankaaseen. Oli visio, kyllä. Ei vaan toteutunut! En tykännyt työn jäljestä ja paranteluyritykseni olivat tuhoontuomittuja. Siispä ei ole tässä kuvaa tuotoksesta.

Jotenkin outoa käydä Lapinlahdessa, joka nyt ja toivottavasti tulevaisuudessakin on monipuolisen kulttuurin keidas. Olin siellä 15 vuotta sitten masentuneena muistaakseni 2,5 kuukautta avo-osastolla, kesästä syksyyn. Ihan hyviä muistoja, sai tulla ja mennä, tein siellä taidetta hulluna (heh), potilaiden kesken oli hyvä henki eikä kunto mennyt ainakaan huonompaan suuntaan. Nykyäänhän ei niinkään hyväkuntoista ihmistä päästettäisi sairaalaan varsinkaan kuukausiksi. Tulipa siis käytyä, vaikka laskeskelin silloin, että sairaalalaskun hinnalla olisin päässyt Kreikkaan lomalle muutamaksi viikoksi.

Lapinlahteen Lähteen pihassa kukki kaunis puu tai pensas, onko tämä nyt sitten jasmike.


P.S. Kohta kaksi viikkoa liikuntaa takana. Fiilis on mainio, jatketaan siis harjoituksia.

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Nollasta liikkeelle


Uskaltaiskohan jo ääneen sanoa? Meikä on liikahdellut nyt viikon päivät. Rivakasti kävellen 35 min – 1 tunnin verran päivässä. Sunnuntaikävelijät jäävät kauas taakse, juoksijat painavat minusta ohi. Vallisaaressa kävelin ehkä kaksi tuntia, vähemmän rivakasti tosin. Fysioterapeutti, jolle menin olkapäävaivan takia antoi ihan simppelin mutta toimivan neuvon: jääkaapin oveen kalenteri, johon merkataan treenit, mutta myös treenittä jääneet päivät. Olen ollut Heiaheiassa vuodesta 2012, mutta kalenteri jääkaapin ovessa on vielä paljastavampi. Heiaheia kyllä kertoo, että yritykset aloittaa säännöllistä liikuntaa ovat kerta toisensa jälkeen kariutuneet. Niin siis, uskaltaisiko jo sanoa seitsemän päivän jälkeen, että liikkumisesta on tulossa rutiini? Ei ehkä vielä. Pelkään pitää (tarpeellisia) lepopäiviä, kun en tiedä saanko itseäni enää liikkeelle sellaisen jälkeen. Mutta tarkoittaako lepopäivä kotona makoilua vai esim. kevyttä kävelyä? Minulla olisi tuhat ja yksi kysymystä liikuntaan liittyen. Tapaan fyssarin parin viikon päästä olkapääasioissa, ja toivon, että hänellä on aikaa tsekata treenikalenterini ja vastata edes muutamaan kysymykseeni.


Taustaa: olen siis ikuinen (entinen?) liikunnanvihaaja. En ole koskaan oikein saanut liikunnasta mielihyvää. Koululiikunta oli jotain aivan järkyttävää, pahimmat lajit olivat lentopallo ja telinevoimistelu. Lukiossa aloin tosin innostua suunnistamisesta ja 1500 metrin juoksusta. Kun oikein treenasin, pystyin lopulta jopa juoksemaan sen koko 1500 metriä. Selkäni on ollut kipeä 12-vuotiaasta lähtien käytännössä joka päivä. Nyt ristiselkä lonksuu ja paukkuu uhkaavasti. Tarvitsisi ehdottomasti vahvistaa korsettilihaksia. Vähän kyllä haaveilen, että joskus vielä hölkkään, mutta ensin pitää kyllä kohottaa yleiskuntoa kävelemällä. Nyt liikunta on tuntunut ensimmäistä kertaa hyvältä. Eilen kävelin sateessa ja se olikin hirveän kivaa, vaikka kotoa lähtö oli tuskien takana. Tänään löysin kotisaarelta uuden rantareitin, vastahan olen 20 vuotta asunut täällä. Joogatunneillekin ajattelin syksyllä mennä. Olen aiemmin harrastanut vähän hathajoogaa eräässä joogakoulussa, mutta siitä on jo vuosia. Pitää aloittaa varovasti, ettei tule rasitusvammoja tottumattomaan kroppaan. Jos olisin rikas, palkkaisin toki personal trainerin. Nyt mennään vain kehoa kuunnellen.


Minulla ei ole ollut edes kunnollisia liikuntavarusteita. Lenkkarini ovat ikivanhat sisäpelitossut, joista alkaa pohjat irrota. Miksi olen ostanut sisäpelitossut joskus? Ei mitään muistikuvaa. Nyt olen hommaamassa juoksukenkiä. Jonkinlaiset housutkin pitää ostaa. Farkuissa on hiukan vaikea liikkua. Kesäalennusmyynteihin ensi viikolla siis.

Postauksen kukkakuvat ovat Vallisaaresta. Mukavaa juhannusiltaa joka torppaan!

torstai 23. kesäkuuta 2016

Vallisaaressa

Olin siskon kanssa retkellä Vallisaaressa, toukokuussa yleisölle avautuneessa luontokohteessa, Suomenlinnan tuntumassa. Sinne pääsee lautalla Kauppatorilta (aikuisten meno-paluu 7 €) parissakymmenessä minuutissa. Vallisaaren luonto on hyvin monimuotoista. Siellä on uskomattoman paljon eri kukkia ja lintuja sekä valtavasti metsämansikoita, vielä puoliraakoja tällä hetkellä tosin. Saarella on myös linnoituksia Venäjän vallan ajoilta hieman Suomenlinnan tapaan. Puusto ja muu kasvusto on villiä ja vanhaa. Lahoja puita näkyi paljon. Saaressa on pieni lampikin. 



Näköalapaikalta avautuu komea näkymä merelle. Suomenlinna on heti pienen salmen takana.


Linnoituksen metallioviin on kaiverrettu piirroksia ja kirjoituksia. Suurin osa taiteiluista näytti olevan 1920-luvulta, mutta oli myös 70-luvun kaiverruksia. Saarella asui sotilaiden perheitä myös Suomen itsenäistyttyä. 1950-luvulla Vallisaaren kyläyhteisö käsitti parisataa asukasta, koulun ja kaupan.


Näettekö tässä alakuvassa linnoituksen kahden kaarioven vasemmalla puolella kivisen neliön? Se on Venäjän vallan aikainen ikoninpaikka.



1937 Vallisaaressa tapahtui räjähdysonnettomuus, jonka seurauksena saaren maaperässä on edelleen räjähteitä. Siksi siellä on tulenteko ja maan kaivaminen kiellettyä. Poluilta ei saa poiketa jo senkään takia, ettei herkkä luonto turmeltuisi. Saarella on tällä hetkellä pieni (ja huikean kallis) vohvelikahvila. Eväspaikkoja on kuitenkin useampi. Vallisaaren ja sen viereisen Kuninkaansaaren reittien pituus on yhteensä noin 5,5 km.

Retkeä varten kannattaa varata hyvät kävelykengät ja ainakin kolmisen tuntia aikaa.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Tuusulan Rantatiellä Postcrossing-miitissä

Helsinkiläiset postcrossaajat ovat olleet viime aikona laiskoja miittailemaan eli tapaamaan yhdessä korttien kirjoittamisen ja kuulumisten vaihdon merkeissä. Järvenpään seudulla sen sijaan on aktiivinen crossaajaryhmä, jonka miittiin eilen osallistuin Tuusulan Rantatien maisemisssa. Nämä ovat minulle tuttuja seutuja, sillä asuin nuorempana Keski-Uudellamaalla. Koulun luokkaretket ja pyöräreissut suuntautuivat varsin usein Rantatien kulttuurikohteisiin. Lottamuseo, jonka kanttiinissa istuimme korttien ja höyryävien kupposten äärellä, oli kuitenkin minulle uusi tuttavuus. 


Mummani oli lotta sota-aikana, joten lotta-asia on periaatteessa tuttua kyllä, mutta Syvärannan vaaleansinisen huvilan kakkoskerroksen näyttely tarjosi paljon uutta tietoa aiheesta. Museossa oli hyödynnetty runsaasti multimediaa ja siellä olisi saanut kulumaan paljonkin aikaa. Selaisin kiinnostuneena mm. erään eläinlääkintälotan skannatun valokuva-albumin läpi. Sota koetteli ihmisten lisäksi myös eläimiä, varsinkin suomenhevosia.

Syvärannan / Lottamuseon hämähäkinseittiportti. Tuastalla Tuusulanjärvi.
Postcrossing-miitissä lähetetään perinteisesti läjä miittikortteja. Itse laitoin matkaan maltilliset kuusi korttia, mutta yhteensä lähetimme lähes kolmesataa korttia. Ja jokaiseen korttiin kaikki miittailijat vetäisivät myös allekirjoituksensa. Kipeä oikea olkapää alkoi jossain vaiheessa muistutella olemassaolostaan. Jouduin muuten repimään sen kinesioteipin jo kahden päivän kuluttua pois, sain siitä valitettavasti hillittömän punoituksen ja kutinan. Ja kun liimasin Lottamuseon sisäänpääsytarran kämmenselkääni, sama kutina iski lähes välittömästi! Olenko allergisoitunut liimalle?

Lottamuseolta osa porukasta siirtyi läheiseen Erkkolaan, joka myös oli minulle ennen koluamaton kohde. Runoilija J. H. Erkon komea kotitalo oli nyt kiinnostavan nätttelyn näyttämönä. Orientalismista inspiroituneiden Rudolf Koivun ja Martta Wendelinin kuvituksia oli esillä kahdessa kerroksessa. Ihastelin etenkin Koivun akvarellien hehkuvaa sinistä yötaivasta ja muita syviä värejä monessa kuvituksessa. Lapset ja lapsenmieliset saivat näyttelyssä pukeutua itämaisiin vaatteisiin. Harmi vain, ettei näyttelyn itämaisia kuvituksia ollut myynnissä postikortteina. Joitakin Wendelinin ja Koivun kortteja me crossailijat kuitenkin sorruimme ostamaan.

Erkkola Rantatieltä päin kuvattuna.
Lopuksi kävimme vielä Aleksis Kiven kuolinmökillä aivan Erkkolan lähellä. Tämä rakennus tuli tosiaan tutuksi jo kouluaikana. Hyvin pieni ja vaatimaton mökki, jossa Kivi vietti elämästään viimeiset kymmenisen kuukautta, jos oikein muistan. Kiven veljen omistamassa kaksihuoneisessa mökissä asusti tuolloin kuusi ihmistä, kolme aikuista ja kolme lasta, joten ahdasta taatusti oli.


Näihin Rantatien kohteisiin pääsee Museokortilla. Jos ostaa Erkkolaan sisäänpääsyn, pääsee samalla lipulla myös katsomaan Aleksis Kiven kuolinmökin.

Kiitos Järvenpään seudun aktiivisille crossareille miitin organisoinnista! Kiva oli tavata uusia kasvoja.

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Teippiä

Eikä nyt tällä kertaa mitään askartelujuttuja washi-teippeineen (olen kyllä tykästynyt niihin), vaan kinesioteippaukset toisessa olkapäässä. Nelisen viikkoa ihmettelin kipeää ja ennen kaikkea liikerajoittunutta olkapäätä; oikea käpälä ei yksinkertaisesti nouse sivulle ylös. Eilen kävin sitten terveysaseman fysioterapiassa tutkittavana. Karua seistä peilin edessä alusvaatteisillaan ja tutkia kuvajaista nuoren miesfyssarin kanssa. Auts. No, tiedän hyvin, että ammattilaisen katse etsii vain niitä jumipaikkoja ja vinoutumia, sellainen neutraali zoomaus. Ja löytyihän niitä kremppoja sieltä, oikea olkapää on kaksi senttiä liian alhaalla ja sentin liian edessä. Sain harjoitusohjelman sekä olkapäähän ja hartiaan pinkin kinesioteippauksen. Teippi käskettiin ottaa heti pois, jos sen liima alkaa näyttää aiheuttavan allergiaoireita. Nyt toisena päivänä tunnekin hentoa kutinaa ja mietin, revinkö teippaukset pois vai en.


Pyysin myös vähän buustausta liikunnan lisäämiseen. Treenikalenteri pitää laittaa kuulemma jääkaapin oveen. Kävelyä, kävelyä, kävelyä nyt ensi alkuun. Hölkästäkin jotain mainitsi, mutta se on toistaiseksi aika utopistinen ajatus, vaikka näenkin aina välillä unta, että juoksen hengästymättä kuin gepardi.

Huomenna on Postcrossing-miitti. Näyttää siltä, että tarvitaan snorkkelia ja kellukkeita, vedenpaisumusta lupailevat. Mukavaa viikonloppua!

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Postcrossingia ja turvavärejä

Lähetin eilen pitkästä aikaa, kahden vuoden tauon jälkeen, viisi virallista Postcrossing-korttia. Menevät Venäjälle, Saksaan, Yhdysvaltoihin, Taiwaniin ja Latviaan. Kaksi vastaanottajista oli sattumalta balettitanssijoita. En osaa sanoa, onko Postcrossingissa kivempaa korttien lähettäminen vai saaminen. On kyllä hauskaa valita vastaanottajalle mahdollisimman sopiva kortti ja miettiä mitä kertoisi siinä postikortin pienessä tilassa itsestään tai Suomesta. Tykkään saada kortteja, joissa lähettäjä kertoo jotain omasta itsestään tai arjestaan. Joskus saa kyllä vähän tylsiä "I hope you like this card, happy postcrossing" -viestejä. Onneksi harvemmin. Tekstipuoli on minulle oikeastaan kuvaa tärkeämpi, vaikka aina on hauska saada (yleensä Venäjältä) keräilemiäni ortodoksiaiheisia postikortteja. Olen ollut postcrossari kymmenen vuotta. Harrastuksen kautta olen saanut myös kavereita IRL. Viikon päästä pidetään pienimuotoinen crossareiden tapaaminen eli miitti Tuusulanjärven maisemissa. 


Sitten väriasiaa. Lempivärini on punainen. Fuksia ja ehkäpä myös pinkki, jos tarkkoja ollaan. Lapsena en sietänyt lainkaan pinkkiä. Olin varsin poikamainen tyttö, piirsin seurakunnan lastenkerhossa mörköjä siinä missä muut tytöt prinsessoja. (Ja sain kuulla tästä ikäviä kommentteja kerhotädeiltä.) Minulla oli lyhyt tukka ja poikien rillit. Kaikki ala-asteen käsityöni olivat tummansinisiä. Se oli jotenkin turvallinen valinta väriksi. Kamala, raskas, partiopaidan sininen, ajattelen nyt. Neulomani ensimmäiset (ja viimeiset) lapaset, synkkää tummansinistä lankaa. Huh. Ehkä jonkinlaisena vastareaktiona aikuisiällä löysin lämpimän punaisen turvavärikseni. Kasvatin pitkät hiukset ja pukeudun pitkiin hameisiin nykyään. Eräs kaverini ei taas siedä muuta väriä kuin vihreää. Kun olimme Lintulan luostarissa aikoinaan talkoolaisina, saimme molemmat igumenia Marinalta rukouskirjat, kaverini tietysti vihreän, minä punaisen.

Olin jo ostamassa turkooseja verhoja makuuhuoneeseen, mutta huomasin päätyneeni pinkkeihin Vallilan Nuppuihin. Ne olivat alennuksessa, mutta hinnan lisäksi houkutti kokeilla, miltä iso määrä pinkkiä näyttää sisustuksessa. Raijasin makuuhuoneeseen myös pinkin räsymaton olohuoneesta. Tykkään kyllä. En ole mikään sisustusihme, mutta nyt tuntuu kotini ongelmahuone ensimmäistä kertaa kotoisalta. Sanoin vielä jokunen vuosi sitten makkaria hautakammioksi, siitä voi päätellä jotain kyseisen huoneen viihtyisyydestä ennen tekemiäni pieniä muutoksia. Kuvia ei nyt valitettavasti ole, paitsi yksi otos verhon kuosista. Jännitti vähän myös kuinka hallitseva Nuppu-verhon iso kukkakukuvio on, mutta se toimii kyllä.


Ja sitten vielä kynsihömppää, kun pinkistä on kerran puhe. Kaunein lakkaus ikinä tulee näillä Lumenen Gel Effect -lakoilla: alle pinkkiä Päivien hohdetta parisen kerrosta ja sen päälle kultainen Auringonsäde-lakkakerros top coat -tyylisesti. Valmis lakkaus ei suostunut toistumaan nätisti kuvissa, joten lopputulos jää mielikuvituksenne varaan. Uskomatonta muuten, että jaan jotain kauneusohjeita täällä. Enpä tunne olevani ihan omalla vakaalla maaperälläni! Eikä ollut maksettu mainos tämä, omilla roposilla on ostettu sekä verhot että lakat.


Lopuksi remontista. Se jatkuu. Todellakin soisin sen päättyvän. Mutta nyt siirrytään ulkotöihin eli hienosti sanottuna ikkunasmyygien korjaukseen. Sen ajaksi, ilmeisesti koko kesäksi, ikkunat muovitetaan ulkopuolelta. Odottelemme vain heinäkuun helteitä. Mahtaa tulla kuuma ja tukala olo täällä! Miten voi edes nukkua, jos ei saa tuuletettua moneen viikkoon? Taidan muuttaa puistoon tai vaikka veneen alle.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Alppiruusupuisto ja Isoisänsillan avajaiset

Löysin Haagan Alppiruusupuiston kaksi vuotta sitten. Viime vuonna en käynyt siellä, mutta perjantaina pistäydyin taas katsomassa rhododendroneiden kukintaa. Tänä vuonna kukinta on hieman etuajassa johtuen lämpimästä keväästä. Kuitenkaan samanlaista kukkahurmosta kuin kaksi vuotta sitten ei tällä kertaa syntynyt. Kun nyt vertaan ottamiani kuvia 2014 kesäkuun kuviin, huomaan, että pari vuotta sitten kukinta oli paljon runsaampaa. Tai sitten en osunut nyt uhkeimman kukinnan hetkellä puistoon. Kaunis paikka joka tapauksessa, kuuma tuoksuva mäntymetsä, jossa korkeita rhodopensaita. Linnunlaulua ja kesyjä oravia. Puistossa kuljetaan leveitä pitkospuita pitkin ja siellä on myös pari esteetöntä kukkienkatselulavaa. 

Taustalla häämöttävä voimalinja jakaa puiston kahteen osaan.


Näkymä kukkienkatselulavalta, jonne pääsee myös pyörätuolin kanssa.


Keskiviikkona kävin kotiseuturetkellä Kalasatamassa, jossa avattiin uutukainen Isoisänsilta. Kävelysilta vie Kalasataman asuinalueelta Mustikkamaalle. Tätä reittiä pitkin pääsee kävelemään aika nopsakasti Kalasataman metroasemalta aina Korkeasaareen asti. Myöhästyin virallisesta avajaisohjelmasta, mutta isosiskon kanssa istuttiin hetki Mustikkamaan puolen kallioilla auringossa ja kuunneltiin orkesterin jammailua Kalasatamassa. Kuului meren yli oikein hyvin.

Näkymä Mustikkamaan puolelta Kalasatamaan päin.
Lähipäivien suunnitelmat liittyvät kodin laittamiseen. Sää ei ole enää paras mahdollinen, vaan tyypillisen kesäkuinen – vesisadetta ja viileää. Sisäpuuhat sopivat siis paremmin kuin hyvin. Ikkunaremppa on nyt todellakin sisätöiden osalta ohitse ja olisi aika virittää loputkin verhot ikkunoihin. Silitystä tiedossa, huh. Makuuhuoneeseen tulee Vallilan Nuppu-verhot pinkkinä ja keittiöön kamalan likaisen rullaverhon tilalle Vallilan turkoosisävyinen kappa, Verano. Olin pitänyt vuoden päivät isoa roinalaatikkoa olohuoneen lattialla. Se sisälsi erään yhdistyksen tavaroita ja nyt sain viimein laatikon pois nurkistani, ihanaa. Pari mattoakin taitaa vaihtaa huonetta. Pinkki matto menee makuuhuoneeseen, koska sopii uusien verhojen kanssa yhteen, ja olohuoneen puolelle tulee makkarin harmaa matto.