keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Lempipaikkani ja ajatuksia yksinäisyydestä

On pitänyt jo monta päivää kirjoittaa viimeperjantaisesta käynnistäni Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Se on ehkä lempipaikkani täällä Helsingissä, vahvasti ainakin kolmen parhaimman paikan joukossa. Aiheeseen kietoutui sitten vähän yllättäen ajatus yksinäisyydestä, mistä postauksen loppupuolella lisää, ja kirjoittamisen aloittaminen alkoi tuntua koko ajan hankalammalta. Mutta nyt asiaan.

Perjantai oli aurinkoinen päivä, kasvihuoneissa oli valoisaa ja lämpimänkosteaa. Olin pyytänyt kaverikseni meidän seurakunnan diakoniatyöntekijän. Oli ilmaisiltapäivä – kasvihuoneisiin pääsee joka kuun ensimmäisenä perjantaina ilmaiseksi sisään klo 13-16, kesäkaudella klo 14-17, mikä vinkkinä piheille ja rahattomille. Lempihuoneitani puutarhassa ovat korkea palmusali sekä viileämpi aavikkohuone, pidänhän mehikasveista. Myös läkähdyttävän lämpöinen lummehuone on kiehtova, tosin juuri nyt jättiläislumpeet olivat kuihtuneet. Niitä kannattaa mennä katsomaan kesällä.

Palmusalin lehvästöä.


Papukaijakukka.

Vaalenapunainen kamelia oli myös kukassa.


Lummesalin allas.


Käynti oli kiva, mutta tosiaan heräsi ajatus siitä, miksi minun pitää pyytää diakoniatyöntekijää seuraksi. Näen jotakuta kavereistani ehkä kerran kuussa. Viime vuodet ja varsinaisesta työelämästä pois jääminen ovat tehneet minusta kyllä suoraan sanottuna yksinäisen. Yksi kerrallaan ystävät ovat muuttuneet ensin kavereiksi ja sitten tuttaviksi. Entinen läheisin ystäväni kymmenen vuoden takaa on jo niin etäinen, että yhteydenpito jää syntymäpäiväonnitteluun FB:ssä kerran vuodessa. Monia muitakin ystävyyksien hiipumisia on tapahtunut. Olen kyllä vähän pettynyt tähän tilanteeseen. Tuntuu, että ihmiset liukuvat jonnekin tavoittamattomiin. Omaa syytäkin varmasti on tässä etääntymisessä. Ja elämäntilanteetkin ovat niin erilaisia.

Blogin ja Flickrin kautta olen tutustunut useampaan ihmiseen, joista erityisesti yksi on minulle läheinen, vaikka emme ole välimatkan takia tavanneet kuin kahdesti, viimeksi kaksi vuotta sitten. Tiedät kuka olet, olet minulle tärkeä! Kirkossa jos käy, tapaa toki ihmisiä, mutta läheisiä ihmissuhteita ei ole juuri sielläkään päässyt syntymään... tai ne ovat valitettavasti kuihtuneet syystä tai toisesta hyvän alun jälkeen. Kummini ei enää halua pitää yhteyttä eikä käy kirkossa. Vieraiden ihmisten tapaaminen taas on joissakin tilanteissa aika kuumottavaa. Helpointa on, jos on jokin yhteinen puuha, jonka parissa toimii. Niin kuin tänä iltana, kun olen taas menossa tuonne luterilaiselle kirkolle hakemaan leipää pakkaseen ja syömään hävikki-iltapalaa sekä väkertämään ystävänpäiväkortteja. Sanotaan tätä nyt vaikka ekumeeniseksi eleeksi. Huomenna omalle kirkolle, jos herään ajoissa.

Ei ole kauhean hohdokasta tunnustaa olevansa yksinäinen. Olen välttänyt viime aikoina näitä avautumisia blogissani, mutta tuntui, että nyt pitää puuskahtaa. Vähän sellainen hällä väliä -olo. Ehkä joku muukin tuntee olonsa yksinäiseksi tai jotenkin erilliseksi joskus. Ainoa syy miksi kaipaan takaisin kahdeksasta neljään -työhön on se, että sosiaalisen työpäivän jälkeen halusikin olla yksin.

No niin, tulipa tilitys. Yksinäisyyttä ja leipäjakelua! :D Oletteko te etääntyneet vanhoista hyvistä ystävistänne? Miten ihmissuhteita pitäisi hoitaa, jotta ne kestäisivät myös elämäntilanteiden muuttuessa? Voiko kuihtuneen kaveruuden vielä elvyttää?

22 kommenttia:

  1. Yksinäisyydestä. Olen samassa tilanteessa, tosin perhe on tässä, mutta ystäviä ei juurikaan. Netin välityksellä kyllä, mutta oikeassa elämässä ei ole lähellä sellaista kenen kanssa voisi viettää aikaa. Tosin olen erakkoluonteinen, eli viihdyn itseksenikin, mutta joskus kaipaa seuraa - edes harrastusten puitteissa. Kuntosalin ohjattu tunti on sellainen, missä tapaan ihmisiä. Mutta mutta. Epäilen, että olen niin erilainen kuin muut, etten vain osaa pitää ystäviä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samassa tilanteessa siis aika pitkälti... Itse huomaan kyllä myös väsyväni helposti seurassa, ainakin jos on iso joukko koolla.

      Poista
  2. Komppaan edellistä kommentoijaa...itsellä niiden muutamankin ystävän tapaamiset harvenivat tänne maalle muuton jälkeen, kun ystävät jäivät kaupunkiin ja kun itse kulkee vain miehen kyydissä, ei paljon tule kaupunki reissuillakaan tavattua...tai sitten ajat eivät sovi. Toisaalta itsellänikin on aika yksinään(kin) viihtyvä luonne, mutta joskus kaipaisi kyllä nais-seuraakin :) Onneksi seurakunnan mukana on kuitenkin tullut joitakin kavereita ja yksi nuoruusaikainen(kin) ystävä on edelleen, tosin asuu kauempana. Mutta tuonne kasvitieteelliseen puutarhaan kyllä pitäisi joskus päästä, ihanalta näyttää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullekin on srk:n kautta saadun kontaktit tärkeitä, mutta mikä siinä on, ettei ne mulla syvene kuitenkaan tuttavuutta enemmäksi? :S Mutta hyvä, että edes on sellaista juttuseuraa, kun menee kirkolle.

      Poista
  3. Voi Liiolii. Itse olen pohtinut myös paljon sitä miten ystävyys säilyy, tai jos se ei säily, mistä se johtuu. Miksi joskus kasvetaan niin etäälle toisistaan. Ite ole kovin sosiaalinen luonne ja kaipaan ihmisiä ympärilleni. Siihen nähden omassa elämässäni on ollut nyt jo pidempi hiljainen aikakausi. En ole jaksanut olla alotteen tekijänä eikä sitten myös ystävätkään. Toivottavasti saat kuitenkin yhteyksiä ystäviisi ja yksinäisyys väistyy. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Itsekin olen ollut viime aikoina jotenkin väsynyt, ja sitten yhteydenpito jää... Mutta ehkä ne vanhat kaveruudet ja ystävyydet vielä herää henkiin.

      Poista
  4. Voi sinua, halaan täältä koneen takaa oikein lämpimästi.
    Yksinäisyys on kamalaa, mie tiedän,kertomuksesi tuntuu niin tutulta,samoin kävi miulle kun jäin sairauden takia pois työstä, yksi toisensa jälkeen ystävät katosivat, erästäkin olen odotellut kahville ja viisi vuotta, pitäsköhän lopettaa odottaminen.
    Voi kun asuisin lähenpänä, ni mie tulisin siun mukaan kirkkoon ja minne tahansa, mutta tilanteen takia olen hengessä mukana elämäsi vaiheissa,
    Jumalanäidin suojelusta siulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos! <3 Sairaus vie niin toiseen elämäntilanteeseen, työelämässä on kuitenkin niin helppo olla yhteyksissä kavereihin, työ- sellaisiin, ja olla päivittäin sosiaalinen, riippuen tietty vähän työn laadustakin.

      Poista
  5. Itselläni ystävyyssuhteet ovat muuttuneet ja muotoutuneet elämäntilanteiden mukaan, osa niistä voi kestää, osa ei. Mielestäni se, että tunnustaa blogissaan olevansa yksinäinen, on rohkea teko. Se on myös todella hyvä teko muita, erityisesti yksinäisiä ihmisiä kohtaan, jotka seuraavat blogiasi. Yksinäistä ihmistä helpottaa tieto siitä, ettei ole ainoa, joka kärsii yksinäisyydestä.
    Toivon Liiolii, että löydät uusia ihania ihmisiä elämääsi..ja kiitos ihanista puutarhakuvista! Lummesalin kuvasta kuuluu veden solina! ..kuulitko puutarhassa lintujen viserrystä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Vähän hirvitti kirjoittaa tätä postausta. :) Itse asiassa kuulin puutarhassa linnun viserrystä! Tuliko se nauhalta vai oliko siellä joku oikea lintu, se jäi hämärän peittoon.

      Poista
  6. Yksinäisyys. Sitä on monenlaista. Itselläni on ollut laaja ystäväpiiri aikoinaan. Nyt tuntuu ettei ole ketään. Ei ainakaan sellaista jonka kanssa lähtisin harrastamaan tai muuta. Oma sairauteni on varmaan yksi syy. En enää jaksa olla ihmisten kanssa kuten ennen. Tietty määrä sosiaalista toimintaa, sen jaksan. Mutta kovin on välillä kiire palata kodin rauhaan. Olen aika monessa blogikirjoituksessani tätäkin asiaa pohtinut. En silti tunne itseäni yksinäiseksi, ehkä tällä hetkellä olen tavallaan vapaaehtoisesti yksinäinen. En edes tunne tarvetta tutustua uusiin ihmisiin, eikä muihinkaan ihmisiin. En tiedä onko tämä hyvä vai huono asia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, tasapaino ystävien ja tuttavien tapaamisen sekä sielua ravitsevan yksinäisyyden tai paremminkin yksinolon välillä, sen kun löytäisi!

      Poista
  7. Tuo on kyllä uskomattoman kaunis ja rentouttava paikka.Minulla on vain pari todella läheistä ystävää, jotka ovat pysyneet nyt yli 10 vuotta. Vaikeudetsyntyivät kun muutimme eri paikkakunnille. Se vaatii sitten puhelinsoittoja, facebookia ja ennen kaikkea tarpeeksi usein reissuja puolin ja toisin. Minä kyllä pidän ihmisistä ja sosiaalisuudesta, mutta ystävystyn todella hitaasti, jos lainkaan. Sen vuoksi yritän panostaa näihin muutamaan läheiseen ihmissuhteeseen. Kortteja, kirjeitä, puhelinsoittoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitääkin muistaa asap kortilla erästä opiskeluaikaista ystävää, joka asuu toisella paikkakunnalla! Yhteydenpito on jäänyt kerran vuodessa tapaamiseen...

      Poista
  8. Minusta tuntuu että yksinäisyys on todella yleistä. Itsekkin monen paikkakunnan ja muuton kautta ystävät on jääneet kauas. Elämätilanteet on muuttuneet, ja sitten moni tuntuu väsyneen tähän some yhteys aikakauteen. Mitä useampi yhteysmuoto käytössä, sitä vähemmän ollaan todella läsnä kellekkään.

    TTosi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on muuten varmasti totta, että jos on monta eri kanavaa, joilla viestiä, niin ne oikeat tapaamiset ja kohtaamiset jää vähiin. Mitä joku FB-päivitys lopulta kertoo siitä, mitä toiselle todella kuuluu?

      Poista
  9. Hieno, että rohkeasti kirjoitit vaikeasta aiheesta! Minustakin uusia ystäviä on vaikea löytää ja vanhoista on yhtä vaikeaa pitää kiinni. Erilaiset elämäntilanteet todella vaikuttavat.
    Jospa harrastuksen kautta löytyisi uusia ystäviä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä oli vaikea kirjoittaa, mutta koska se on mun todellisuuttani tällä hetkellä, päätin olla avoin. Harrastukset ovat varmasti luontevimpia paikkoja tavata uusia ystäviä. Toivotaan.

      Poista
  10. Hei, pitkästä aikaa kurkin tänne. Yksinäisyydestä... vaikean ja pitkittyneen vaikean elämäntilanteen johdosta karsin menneiden vuosien aikana kaiken ylimääräisen ja kuluttavan pois elämästä. Myös ihmissuhteita. Karsin ehkä liikaakin, kun tällä hetkellä tunnen olevani yksinäisempi kuin koskaan aikaisemin. Pitkäaikaiset ystävät asuvat kaikki jossain kauempana. Tapaamisia on harvoin ja yhteydenpito on siirtynyt someen. Se ei oikein enää riitä. Olen myös SPR:n ystäväpalvelussa mukana, ystävänä yksinäisille. Tiedän siis molemmilta puolilta, kuinka syvä ja laaja ilmiö tämä on. Mitähän asialle voisi oikein tehdä? Jotain tarttis. En halua kuolla yksinäisenä mummona.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ja kiitos kommentista! Minäkin karsin ihmissuhteita siinä vaiheessa kun jäin pois työelämästä. Kirpaisi vanhojen opiskelukavereiden kuulumiset liikaa, en pystynyt elämään valitettavasti mukana. :/ Ehkä olin heille vähän kateellinenkin? Se harmittaa kyllä nyt.

      Hienoa, että olet mukana SPR:n ystäväpalvelussa.

      Poista
  11. Jotenkin kosketti tuo, ettei kummisi enää halua pitää yhteyttä. En tiedä tilannettanne, mutta minäkään en ole kummini kanssa (enää) tekemisissä. Kun liityin ortodoksiseen kirkkoon, minulle oli vaikeaa löytää kummia. Joku sitten suostui, koska ei kehdannut kieltäytyäkään, kun ihan pastori pyysi. Tapasimme pari kertaa ja sitten se jäi. Emme ole pitäneet vuoteen mitään yhteyttä. Kirkossa ovat joskus katseet kohdanneet, siinä kaikki. Toisaalta harmittaa, toisaalta - no, kun ei luontevaa yhteyttä syntynyt niin ehkä parempi näin.

    Olen kuullut sanottavan "people come into your life for a reason, a season, or a lifetime" (viime marraskuussa kirjoitinkin siitä blogiini). En tiedä, miten virallinen suomennos menee, mutta idea lienee, että ihmisiä (ystäviä) tulee elämään jostain syystä, joksikin ajanjaksoksi/kaudeksi tai sitten eliniäksi.

    Taisin saada ensimmäisen ystäväni 16-vuotiaana. Emme ole pitäneet yhteyttä 20 vuoteen. Sen jälkeen on ollut pidempiä ystävyyksiä, jotka nekin ovat hiipuneet tai menneet ihan rytinällä poikki. Tällä hetkellä on muutama ystävä, joiden kanssa juodaan teetä ja pohditaan lastenkasvatuksen murheita.

    Niin, tai mitä se ystävyys nyt sitten on? Jos minulla ei olisi lapsia niin tuskin olisi noita ystäviäkään. Kukahan minun ystäväni sitten olisi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos pitkästä kommentista, johon vastaan valitettavan myöhään. Minä liityin ortodoksiseen kirkkoon 1998 ja pääsin aluksi sisään pieneen kappelin yhteisöön. Oli helppo löytää kummi. Mutta hän sairastui ja lopetti kirkolla käymisen eikä vastannut enää puhelimeen... luovutin lopulta. Kappelin tilalle rakennettiin sitten kirkko ja kun piirit eivät olleet enää yhtä pienet kuin ennen, tunsin jääväni taas yksin. Joitakin vanhempia ihmisiä on kuollutkin. Uusia tullut, mutta en ole enää päässyt "sisään" yhteisöön. Se harmittaa. Käyn noin neljässä eri kirkossa nykyään, en vain vanhassa kotikirkossani. Siksikään en juurru mihinkään enkä oikein tutustu kirkossa käyviin.

      Poista