maanantai 29. helmikuuta 2016

Amigurumeja ja Taidehallin linnut

Olen nyt naksahtanut virkkaamaan amigurumeja, vanulla topattuja söpöjä eläinhahmoja. Tai voi näitä tehdä muitakin kuin eläimiä; olen nähnyt jopa virkattuja pikku kantarelleja! Ensin virkkasin pupun vaaleanvihreällä langalla, tuli vähän meritautisen näköinen, suukin ristissä. Pupun ohje on täällä, sen suunnittelija on Elina Hiltunen. Elinalla on virkkausblogikin, joka harmi kyllä on hiljentynyt. 

Seuraava virkkaustyö oli sammakko, johon käytin vihreitä jämälankoja kolmea eri sävyä. Ohje on Drops Designin ja se löytyy suomeksi täältä. Silminä molemmilla hahmoilla on muoviset turvasilmät, pupulla ruskeat ja sammakolla valkoiset. Tilasin lisää silmiä Näpsäkästä. Lankana kummassakin hahmossa on Seitsemän veljestä ja koukun koko on 4 mm. Nyt alan virkata nallea. Kovin koukuttavaa tämä. Yhden hahmon virkkaamiseen meni pari päivää. Osien kokoaminen on se raskain ja tylsin vaihe. 

Onneksi huomasin vasta lopuksi, että pupun ohje on tasoa "haastava". Minulla kun on pahana tapana mennä sieltä mistä aita on matalin... En olisi välttämättä edes aloittanut koko työtä, jos olisin tiennyt, että se on (muka) haastava. Ei se ole. Okei, levennykset ja kavennukset ei menneet ihan kuin Strömsössä, mutta pupuksi ja sammakoksi nuo kyllä tunnistaa. Ei ole haastavaa, vain työlästä jonkin verran. Jatkamme harjoituksia.


Sitten museosuositus. Helsingin Taidehallissa on Jussi Heikkilän hieno käsitetaidenäyttely Observationes. Se on vielä jonkin aikaa auki. Kävin katsomassa näyttelyn viime viikolla. Heikkilän töissä on paljon lintuja, luontoa ja merta. Olen nähnyt joitakin hänen töitään aiemmin Espoon EMMA:sa. Nyt koko Taidehalli oli varattu Heikkilälle. Lempitöitäni olivat rapun yläpäähän sijoitettu iso optikon näöntutkimustaulu, jossa E-kirjaimet muuttuivat lentäviksi linnuiksi (se oli myyty, joku onnellinen saa sen seinälleen) sekä lasivitriinit, joissa oli puolet rakkolevää, puolet rannalta kerättyä jätemuovia. Huoli luonnosta ja ympäristön tilasta oli töissä selvästi havaittavissa. Taidehallilla oli eilen päättynyt Instagram-kilpailu teemalla #mänäinlinnun tähän näyttelyyn liittyen. Tässä on minun kilpailukuvani, saksinokkalintu.


Aurinkoa alkavaan viikkoon kaikille!

maanantai 22. helmikuuta 2016

Virkattu värisuora


Blogissa on ollut hiljaista, mutta olen virkannut tässä välissä vimmatusti. Tänään sain valmiiksi kuudennen pikkuliinan, violetin. Näistä tulikin oikea sateenkaari. Kattausliinoiksi ajattelin, teetassin alusiksi. Malli näissä piparireunaisissa liinoissa on Amikomo 3-13, lankana Novitan Kotiväki Huvila ja Kartano, koukun koko 2 mm. Liinojen halkaisija on siinä 25-26 cm. Ihan tasakokoisia en osannut liinoista näköjään tehdä, käsiala vaihtelee ilmeisesti sen mukaan kiristääkö vanne kulloinkin kuinka paljon päätä...


Nyt tekisi mieli virkata jokin amigurumi-hahmo, vaikka pupu. Ja itse asiassa kesken on altered book, saksalainen värssykirjaparka saa uuden elämän hyppysissäni.

Mukavaa viikkoa kaikille!

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Viisi kirjakysymystä

Sain Hurmioituneelta sopivasti Lukurauhan päiväksi viiden kirjakysymyksen haasteen. Kiitos!

1. Kirja, jota parhaillaan luen: Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous.


Viime vuoden Nobel-voittajan kirja on ollut minulla kesken jo reilun kuukauden. Ei todellakaan siksi, että se olisi huono, vaan koska se on sisällöltään niin rankka, että sitä ei oikein voi lukea suurina annoksina. Tämä meinasi aiheuttaa jo kuuluisan lukujumin, mutta nyt olen kirjan loppusivuilla. Aleksijevitš on haastattellut kirjaansa varten lukemattomia Tšernobylin ydinkatastrofin kokeneita ihmisiä: paikallisia asukkaita, raivaustöihin lähetettyjä sotilaita, eri ikäisiä miehiä ja naisia. Kirja alkaa ehkä teoksen koskettavimmalla kertomuksella: Tšernobylin roihua sammuttamaan lähetetyn palomiehen vaimo kertoo miehensä kuolemasta – ja rakkaudesta, joka säilyy. Kirjassa on myös useita kohtia, joissa miehet, varsinkin sotilaat, viljelevät karua mustaa huumoria kertomalla Tšernobyl-aiheisia vitsejä. Hurja kirja, joka kannattaa kyllä kahlata läpi. Kirjoitin runoja nuorempana, ja runovihkostani löysin eilen pateettisen Tšernobyl-runon vuodelta 1987. Ilmeisesti kesti vuoden verran ennen kuin katastrofin kauheus alkoi valjeta meikäläiselle – tai kenellekään?

2. Kirja, josta pidin lapsena: Astrid Lindgren: Vaahteramäen Eemeli.


Eemelin metkut kiehtoivat minua lapsena enemmän kuin Pepin seikkailut. Lindgrenin muista kirjoista tärkeitä olivat myös Melukylän lapset Ilon Wiklandin kuvituksineen. Monia muitakin lapsuuden lukurakkauksia oli, mutta tämä Eemeli tuli mieleen ensimmäisenä tällä kertaa.

3. Kirja, joka jäi kesken: Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 3. Kuolema.
Mutta mutta! Aion vielä lukea sen loppuun! Ihan melkein seuraavaksi! Lukujumi iski kirjan alkumetreillä, sillä kirjan loppuratkaisu spoilattiin minulle. Pöh. Jotenkin kyllä tuntuu, että trilogian olisi saanut tiivistettyä yhteen pitkään romaaniinkin... minusta vähän venytetty kokonaisuus, vaikka toki hyvä sarja muuten. Kertoo ruotsalaisesta homoyhteisöstä HIV:n ensiaallon rantautuessa maahan.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen: Anna-Leena Siikala: Suomalainen šamanismi.


Tämä kolisi, ja lujaa. Sain kirjan isosiskoltani ylioppilaslahjaksi. Siitä tuli myöhemmin tenttikirjani sivuainefolkloristiikkaa lukiessani, ja Siikalasta proffani. Kirja on täynnä siistejä alleviivauksia ja marginaalimerkintöjä. Osasin kirjan melkein takaperin ulkoa, joten tenttikin meni hyvin. Olen himoinnut Siikalan Itämerensuomalaisten mytologiaa omaan hyllyyni jo jonkin aikaa, mutta en ole raaskinut vielä ostaa hinnakasta kirjaa.

5. Kirja, johon palaan uudestaan: Leena Krohn: Tainaron.


Tämä kirjeromaani oli pääsykoekirjana Turun yliopiston kotimaiseen kirjallisuuteen. Se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Kirjan kummalliseen hyönteismaailmaan sisään pääseminen vei hetken. Mutta sitten siitä tuli kirja, johon palaan yhä uudestaan ja jota osaan siteerata paikoin ulkomuististakin. Vaatimaton ja vähän ruma pokkariversio, mutta kullanarvoinen. (Pääsin varasijalta sisälle Turkuun, mutta valitsin kuitenkin Helsingin yliopiston ja ihan muut aineet.)

En haasta tällä kertaa ketään, mutta jos haluat vastailla kysymyksiin, kerro toki kommenteissa tai omassa blogissasi. Mukavaa ystävänpäivää ja Lukurauhan päivää kaikille!

torstai 11. helmikuuta 2016

Arkiston aarteet: kildejä!

Kaivelin pöytälaatikkoja etsien mahdollista kreppipaperikätköä. Pitäisi nimittäin aloittaa virpovitsaruusujen väkeräminen ajoissa. Löysin laatikostoista kaikkea enemmän tai vähemmän mielenkiintoista, ja nyt esittelyyn pääsevät aarteni 80-luvulta, nostalgiset kiiltokuvat eli kildet. Minulla oli yksi tai kaksi kansiollista kiiltokuvia. Albumin kannessa luki ruotsiksi Mina bokmärken. Kansiot ovat kadonneet ajan kuluessa, mutta kildet ovat tallella kirjekuoressa.


Tämä iso jouluseimikiiltokuva oli isosiskoni omaisuutta, ja kuola valuen himoitsin sitä kokoelmaani. Lopulta sisko suostui vaihtokauppaan. Taisin joutua pulittamaan tästä vaihdosssa useamman kiiltokuvan.


Nelkut eli neliskulmaiset kiiltokuvat olivat enkeleiden ohella suosikkejani. Näiden taakse on painettu kuvan aihe: on riisinviljelyä ja erilaisia eläinlajeja. Opettavaisia kiiltokuvia siis.


Nämä vanhat kiiltokuvat sain äidiltäni. Niiden paperi on pehmeää ja haurastunutta, taustaltaan ruskeaa. Ihanimpia minusta ovat nuo Disneyn Bambi-aiheet. En osaa sanoa näiden ikää...


Kiiltokuvia vaihdeltiin myös siten, että Aku Ankka -lehden sivut taiteltiin taskuiksi, joista joihinkin sujautettiin kiiltokuva, osa taskuista oli tyhjiä. Sitten kokeiltiin onnea laittamalla oma kiiltokuva kaverin lehden väliin, ja tuurista riippuen joko sai uuden kiiltokuvan vanhan tilalle tai vain menetti oman kiltsunsa!

Kiiltokuvien lisäksi keräilin ehkä vähän myöhemmin tarroja. Liimasin ne ruutuvihkoon, joka on jo hävinnyt jonnekin. Ensin oli tylsiä mainostarroja, mutta ainakin 80-luvun loppupuolella alkoi jo olla tosi kivoja tarroja tarjolla. Helsingin Forum-kauppakeskukseen tuli lahjatavaraliike Idea-Forum, josta sai ostaa pieniä tarra-arkkeja rullasta. Ikinä ei ollut varaa ostaa kuin yksi tai kaksi arkkia, joten valinta oli tehtävä huolella.

Ehkä joskus 6–8-vuotiaana keräilin myös tulitikkulaatikoiden etikettejä. Löysin tikkuaskeja maasta ja liotin etiketit talteen. Todella harmi, ettei tuo pieni kokoelmani ole säilynyt. Vielä yksi keräilykohde oli postimerkit. Jossain määrin tämä harrastus on jatkunutkin, sillä poimin talteen yhä edelleen kiinnostavimmat ensipäivänkuoret, ainakin muumiaiheiset. Ja nykyäänhän keräilen – tosin melko passiivisesti – postikortteja, joissa on ikoni tai ortodoksinen kirkko.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Lempipaikkani ja ajatuksia yksinäisyydestä

On pitänyt jo monta päivää kirjoittaa viimeperjantaisesta käynnistäni Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Se on ehkä lempipaikkani täällä Helsingissä, vahvasti ainakin kolmen parhaimman paikan joukossa. Aiheeseen kietoutui sitten vähän yllättäen ajatus yksinäisyydestä, mistä postauksen loppupuolella lisää, ja kirjoittamisen aloittaminen alkoi tuntua koko ajan hankalammalta. Mutta nyt asiaan.

Perjantai oli aurinkoinen päivä, kasvihuoneissa oli valoisaa ja lämpimänkosteaa. Olin pyytänyt kaverikseni meidän seurakunnan diakoniatyöntekijän. Oli ilmaisiltapäivä – kasvihuoneisiin pääsee joka kuun ensimmäisenä perjantaina ilmaiseksi sisään klo 13-16, kesäkaudella klo 14-17, mikä vinkkinä piheille ja rahattomille. Lempihuoneitani puutarhassa ovat korkea palmusali sekä viileämpi aavikkohuone, pidänhän mehikasveista. Myös läkähdyttävän lämpöinen lummehuone on kiehtova, tosin juuri nyt jättiläislumpeet olivat kuihtuneet. Niitä kannattaa mennä katsomaan kesällä.

Palmusalin lehvästöä.


Papukaijakukka.

Vaalenapunainen kamelia oli myös kukassa.


Lummesalin allas.


Käynti oli kiva, mutta tosiaan heräsi ajatus siitä, miksi minun pitää pyytää diakoniatyöntekijää seuraksi. Näen jotakuta kavereistani ehkä kerran kuussa. Viime vuodet ja varsinaisesta työelämästä pois jääminen ovat tehneet minusta kyllä suoraan sanottuna yksinäisen. Yksi kerrallaan ystävät ovat muuttuneet ensin kavereiksi ja sitten tuttaviksi. Entinen läheisin ystäväni kymmenen vuoden takaa on jo niin etäinen, että yhteydenpito jää syntymäpäiväonnitteluun FB:ssä kerran vuodessa. Monia muitakin ystävyyksien hiipumisia on tapahtunut. Olen kyllä vähän pettynyt tähän tilanteeseen. Tuntuu, että ihmiset liukuvat jonnekin tavoittamattomiin. Omaa syytäkin varmasti on tässä etääntymisessä. Ja elämäntilanteetkin ovat niin erilaisia.

Blogin ja Flickrin kautta olen tutustunut useampaan ihmiseen, joista erityisesti yksi on minulle läheinen, vaikka emme ole välimatkan takia tavanneet kuin kahdesti, viimeksi kaksi vuotta sitten. Tiedät kuka olet, olet minulle tärkeä! Kirkossa jos käy, tapaa toki ihmisiä, mutta läheisiä ihmissuhteita ei ole juuri sielläkään päässyt syntymään... tai ne ovat valitettavasti kuihtuneet syystä tai toisesta hyvän alun jälkeen. Kummini ei enää halua pitää yhteyttä eikä käy kirkossa. Vieraiden ihmisten tapaaminen taas on joissakin tilanteissa aika kuumottavaa. Helpointa on, jos on jokin yhteinen puuha, jonka parissa toimii. Niin kuin tänä iltana, kun olen taas menossa tuonne luterilaiselle kirkolle hakemaan leipää pakkaseen ja syömään hävikki-iltapalaa sekä väkertämään ystävänpäiväkortteja. Sanotaan tätä nyt vaikka ekumeeniseksi eleeksi. Huomenna omalle kirkolle, jos herään ajoissa.

Ei ole kauhean hohdokasta tunnustaa olevansa yksinäinen. Olen välttänyt viime aikoina näitä avautumisia blogissani, mutta tuntui, että nyt pitää puuskahtaa. Vähän sellainen hällä väliä -olo. Ehkä joku muukin tuntee olonsa yksinäiseksi tai jotenkin erilliseksi joskus. Ainoa syy miksi kaipaan takaisin kahdeksasta neljään -työhön on se, että sosiaalisen työpäivän jälkeen halusikin olla yksin.

No niin, tulipa tilitys. Yksinäisyyttä ja leipäjakelua! :D Oletteko te etääntyneet vanhoista hyvistä ystävistänne? Miten ihmissuhteita pitäisi hoitaa, jotta ne kestäisivät myös elämäntilanteiden muuttuessa? Voiko kuihtuneen kaveruuden vielä elvyttää?

torstai 4. helmikuuta 2016

Huivi päässä

Huivi päässä, mitä se tuo mieleen? Joku käyttää huivia uskonnollisista syistä, toinen peittääkseen huonon hiuspäivän tai hiuksettomuuden, kolmas ihan muuten vaan. Itse olen kaupungilla ihaillut monesti musliminaisten kauniita ja naisellisia vaatteita ja huntuja. Itse asiassa pää peittämättä kulkeminen on meillä pohjolassakin aika uusi ilmiö. Kansan- tai kansallispuvun kanssa yhä edelleen aikuinen nainen käyttää jonkinlaista päähinettä. Karjalaisen kansanpuvun, feresin, kanssa sopii vaikkapa sorokka-päähine.

Tykkäisin itsekin käyttää enemmän huivia päässä, mutta en oikein osaa sitoa sitä näyttämättä noidalta tai karjakolta. Siis nämä tyylit: kolmiohuivi solmulla leuan alle – noita-akka; kolmiohuivi solmulla niskaan – karjakko. On kyllä vielä kolmas tyyli, jonka hallitsen, venäläismummo tai hienommin pariisitar: kolmiohuivi menee ristiin leuan alta, mutta solmitaan niskaan kolmion kärjen päälle. Se on se malli, jota olen yleensä tähän asti käyttänyt, jos ylipäätään olen huiviin verhoutunut. Hiffasitteko ilman kuvia mitä ajan takaa?

Suorakaidehuivini. Alin on kyllä liian kömpelö ja paksu päähuiviksi.
Venäjällä en menisi ortodoksiseen kirkkoon ilman huivia. Myös Suomessa, jos olen mennyt Moskovan patriarkaatin alaiseen kirkkoon (Helsingissä esim. Munkkiniemen Pokrova), olen laittanut aina huivin päähän. Samoin Lintulan ja Valamon luostareissa vieraillessani pidän huivia (ja hametta). Meidän seurakunnassamme osa naisista käyttää huivia jumalanpalveluksissa, suurin osa on kuitenkin paljain päin.

Huiviasioita pohtiessani löysin netistä Wrapuenzel-sivuston, jonka pitäjä taitaa lukemattomia tapoja sitoa päähuivi. Andrea on juutalainen ja peittää hiuksensa uskonnollisista syistä. Hänelle huivi on osa juutalaista identiteettiä. Omaa silmääni miellyttävät kovasti nuo hänen huivivirityksensä – kauniita! Ihan vain, koska sisälläni asuu pieni harakka, halusin kokeilla pitkän suorakaidehuivin sitomista Andrean ohjeella. Tässä linkki aloittelijoille sopivaan ohjevideoon. Sen avulla sain vaaleanpunertavasta huivista ja samansävyisestä koristekukasta aikaan tällaisen päänpeitteen. Hiukset ovat sen alla nutturalla niskassa.


Pahoittelen kasvojen sensurointia kuvassa – huono naamapäivä! Otsatukka on kyllä hankala huivin kanssa, varsinkin jos se on yhtään kasvanut ylipitkäksi. Kunnon (ortodoksi)juutalainen tai muslimi ei antaisi hiusten näkyä huivin alta ollenkaan, mutta venäläisillä ortodoksikristityillä kirkkohuivi on joskus melkein vain symbolinen harso päässä.

Lopuksi vielä linkki toisen huivi-idolini, Sallamarin postaukseen: tukkaturbaaneja, ihan vain koska ne ovat hauskoja ja hyvän näköisiä! Jatkan huivinsidontaharjoituksia. Ehkä joskus jopa uskaltaudun poistumaan asunnostani huivi päässä.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Virkattu peitto vauvalle


Valmistuneiden käsitöiden kirjaan merkitään täten sateenkaarenkirjava vauvanpeitto, virkattu isoäidinneliötekniikalla Seitsemän veljestä -langan jämistä. Keltaista lankaa kyllä ostin keräsen lisää, nyt kun sitä taas on tuotannossa Novitalla. Peiton kooksi tuli sitten lopulta hitusen yli 70 cm/sivu. Reunat huolittelin vielä virkkaamalla kiinteitä silmukoita kerroksen. Peitto menee hyväntekeväisyyteen, tänne kun ei ole perheenlisäystä tulossa.

Kissasta vielä. Huoli! Heräsin aamulla herätyskelloon, ihmettelin hiukan, ettei Sylvi ollut herättänyt minua jo aiemmin eikä edes tullut makuuhuoneeseen kellonsoiton kutsumana. Annoin aamupalaa kissalle, mutta kotiin asioilta palattuani ruuasta oli vielä osa syömättä, mikä on poikkeuksellista. Sylvi ei myöskään vaatinut tyypilliseen tapaansa mouruten puoli neljän iltapäiväateriaansa, söi kyllä vähän, mutta meni nopeasti takaisin nukkumaan. Huolestuttaa kyllä kovasti, mikä sitä nyt vaivaa tällä kertaa.

Illalla olen menossa poikkeuksellisesti luterilaiselle kirkolle, tänne kotisaarelle, viemään ylimääräisiä lankojani seurakunnan käsintekijöille. Tarjolla on myös kauppojen lahjoittamasta ruuasta (josta on siis päiväykset pian paukkumassa) tehtyä iltapalaa: lämpimiä voileipiä ja hedelmäsalaattia. Vapaaehtoinen maksu menee Opettajat ilman rajoja -verkostolle.