perjantai 30. joulukuuta 2016

Pehmeää taidetta Keravalla

Keravan taidemuseo Sinkassa on parhaillaan menossa erittäin mielenkiintoinen näyttely, Näkyväksi neulottu — Yarn Visions. Kävin sen eilen katsomassa. Odotukseni olivat korkealla, mutta kyllä ne täyttyivätkin. Hienoja töitä, sekä teknisesti taidokkaita että ajatuksia herättäviä. Näyttely on kuitenkin helposti lähestyttävä. Siellä olikin vierailulla eilen monenikäistä väkeä. Välipäivinä, siis vielä huomennakin, museoon on vapaa pääsy. Liput eivät kuitenkaan ole pahan hintaiset ja Museokortilla pääsee tietysti ilmaiseksi sisään. Kerava ei ole kaukana Helsingistä, nopeimmilla junilla sinne matkaa alle puolessa tunnissa. Ja Sinkkaan on Keravan rautatieasemalta vain pieni kävelymatka. Kaikki sinne!

Tiesin, että tässä "pehmeän taiteeen" näyttelyssä on esillä Kaija Papun kuulu virkattu poliisiauto, PI541 (2012). Se olikin heti paraatipaikalla vastaanottamassa vierailijoita museoon. Kova ja ehkä miehiseksi koettu aihe, virkavallan kulkupeli, on ottanut Papun teoksessa pehmeämmän muodon. Auto on luonnollisen kokoinen, ja kuvasta tai kaukaa katsoen sitä voisi luulla ihan oikeaksi.


Pakko siis katsoa lähempää. Kyllä, kiinteitä silmukoita. Aikaa auton virkkaamiseen kului kolmisen vuotta ja villasekoitelankaa meni siihen yli 20 kiloa.


Luonnollisessa koossa ovat myös Liisa Hietasen virkatut ja neulotut ihmishahmot. Pöydän ääressä istuva ja lukeva vanhempi herra, Weijo (2016), näyttää ensisilmäyksellä myös elävältä.


Hieman mahakas lippispäinen mieshahmo, Tapio (2011), istuu museon yläkerrassa. Vieressä on virkattu muovikassi ostoksineen, Hietasen työ Tiistai-ilta (Siwa) vuodelta 2009.


Taidokkaan käsityön lisäksi Hietasen hahmoissa kiinnitti huomioitani niiden herkkyys. Varsinkin vauvaa imettävä Anna (2016) oli koskettava kotoisessa mekko ja villasukat -asussaan. Ehkä suosikkityöni koko näyttelyssä!


Esitellään vielä yksi teos Liisa Hietaselta: Vapaa (2011). Se on virkkaamalla, neulomalla ja kirjomalla toteutettu WC. Seinäkaakelit ovat neulottuja, lavuaari virkattu. Aivan huikea tämäkin!


Kaikki näyttelyn teokset eivät suinkaan ole esittäviä. Kiinnostavia ja omalla tavallaan kauniita ovat Minna Soraluoman Leipäkuu-sarjan (2007-2016) virkatut sykeröt. Arvaatteko mitä materiaalia näissä on käytetty? Tyhjiä leipäpusseja. Teos on myös tutkielma ruoan kulutuksesta ja syntyvistä jätteistä. 


Tanya Akhmetgalievan suuri installaatio The Chrysalis Phase (2009) koostuu kirjonnasta ja punaisista lankakeristä. Vauva syntyy, mutta miksi henkilö keskellä peittää kasvonsa käsillään? Häpeää? Yritin tulkita tätä teosta isän kanssa, joka oli minulla museoseurana.


Viimeiseksi esittelen näyttelyn töistä Sanna Weckmanin suurikokoisen teoksen Hillevi (2016). Kuva on tehty loimeen hieman matonkudonnnan tapaan, mutta tulos on kuin pikselimäinen valokuva. Teos esittää taiteilijan edesmennyttä isoäitiä.


Tämä on vain pintaraapaisu Sinkan näyttelystä. Esillä on myös K18-teemaista kirjontaa, herkkä virkattu kukkaniitty, ryijyjä yhteiskunnallisista aiheista ja vaikka mitä muuta. Osin humoristista, osin herkkää, osin kantaaottavaa. Lämpimät suositteluni siis kaikille. Tämän näyttelyn uskoisin puhuttelevan monia.

Jos haluaa osallistua yhteisöllisen taideteoksen virkkaamiseen, siihen on mahdollisuus Sinkassa keskiviikkoiltaisin tammi-helmikuussa. Metropolia AMK:n tekstiilisuunnittelun opiskelijat ohjaavat museossa Itämeri-teemaista virkkausta. Lisätiedot löytyvät Sinkan nettisivuilta. Saattaa olla, että menen itsekin uudestaan paikanpäälle ja isken koukkuni lankaan!


Näyttelyn on kuratoinut Minna Haveri, jonka kirja Pehmeä taide on minulla kirjastosta varauksessa. Jonossa tosin on kaksitoista lukijaa ennen minua!

torstai 1. joulukuuta 2016

Yllätyspostia & muita kuulumisia

Eilen tuli postissa Kristallihelmen Susannalta ihana yllätys. Kiitos paljon Sussu! Jättimäinen jouluisasti koristeltu palapelinpala – hauska tuo pieni hevoskoriste siinä killumassa. Näitä tuunattuja palapelinpaloja olinkin juuri käynyt Susannan blogissa ihastelemassa. 


Sitten vielä paljon muuta mukavaa. Tuo metallikehyksinen kuva on magneetti. Tuli sellainen tunne, että voisi itsekin tehdä taas jotain käsillä. Materiaalejahan on vaikka muille jakaa (ja on jaettukin), sähköremontti kotona on ilmeisesti nyt ohitse (ainakin sähkömies niin tänään sanoi); ei tarvitsisi kuin istua alas ja ryhtyä tuumasta toimeen. 


Joulukorttini ovat tänä vuonna enimmäkseen "kaupasta", siis ortodoksisen lähetysjärjestö Filantropian julkaisemia, kera häpeämättömän kristillisen joulutervehdyksen ("Kristus syntyy, kiittäkää!"). Korttiaskartelufiilis ei ole nimittäin tänne eksynyt ainakaan vielä, mutta jotain pientä täytyy kyllä omin kätösin räpeltää. Joulukalenterini on Lapinlahden Lähteen tukikalenteri, siitä saikin tänään avata ensimmäisen luukun. (Ja itsenäisyyspäivänä saa avata kaksi luukkua, koska Lapparissa on kaksi lipputankoa, ja arvaatte varmaan, mitä luukusta 6.12. tietenkin paljastuu.)


Luin tässä myös hyvän kirjan, tosi hyvän, Vuokko Sajaniemen viime vuonna ilmestyneen esikoisromaanin Pedot (Tammi). Vuokko on meidän kirkolta tuttu, ja olisi itse asiassa puhunut kirjastaan seurakuntasalilla eilen aamulla, mutta en herännyt ajoissa päästäkseni paikalle, mikä nyt harmittaa vietävästi. Romaanissa on ortodoksinen usko ja kirkko vahvasti läsnä. Yllättäviä käänteitä, kaunista kieltä. En ymmärrä miksi kirja sai Hesarissa nuivan arvion, juuri sellaisen, jonka takia en itse rohkenisi olla kirjailija – kammoaisin niittaavia kritiikkejä ihan liikaa! Minusta Pedot oli vetävä, ei uuvuttava, kuten HS:ssa sanottiin. Tietysti ortodoksisuuteen liittyvät yksityiskohdat olivat minulle tuttuja, joten niiden pureskeluun kirjassa en suinkaan väsynyt. Vaikea sanoa onko kirja sitten raskaampi lukukokemus sellaiselle, joka ei ortodoksiperinnettä tunne. Jään odottelemaan Sajaniemen seuraavaa kirjaa.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Teehyllyn siivous

Pitkästä aikaa teepostaus. Siivosin ja järjestin teehyllyn uuteen uskoon. Jätin hyllylle vain ne välineet, joita todella käytän teehetkissäni. No, pienenpieni kiinalainen lasikannu on melkein vain koriste. Käytän sitä ainoastaan teekukkien hauduttamiseen, mutta nyt niitä ei ole. Vähän isompi lasiteekannuni Pirkko uupuu kuvasta. Sokeripalakippo lensi pois pölyä keräämästä. En käytä sokeria teen kanssa, joskus kyllä hunajaa. Jos tulee vieraita, laitan sokeria esille.


Tässä näkyvät suunnilleen ne kupit, joita tulee käytettyä. Muumimukikokoelma on pienentynyt. Olen luopunut osasta kupeista, säilytän vain rakkaimmat. Tove 100 vuotta ja Pidä Ruotsi siistinä -muumimukit ovat suosikkejani. On täytynyt tunnustaa, että Teema-mallisto ei miellytä muodoltaan. Lempikuppini arjessa on oranssi Iittalan Primavera-muki. Se jos hajoaisi, niin hätä tulisi. Aivan pienet kiinalaiset sinivalkoiset kupit, kuvassa etualalla, sopisivat parhaiten vihreän teen hitaaseen maisteluun. Oikeasti en käytä niitä muuten kuin teesiivilän alusina. Mutta ovat ne kauniit! Niissä on puun ja kurjen kuvat.


Teehän on tuoretavara, joka ei säily ikuisesti hyvänä. Yritän pitää kotona olevan teemäärän siis hillittynä. Tällä hetkellä varastossani on vain mustaa teetä. Théhuoneella käydessä tulee aina otettua vihreää, sillä kun kysyn, mitä henkilökunta suosittelisi, tarjotaan aina vihreää. Oikein valmistettuna se on ihan hyvää, mutta sydämeni sykkii venäläiselle teetraditiolle ja mustalle teelle. Mitä hyllyssäni sitten on?

Forsmanin Keemun Kung Fu – Luomu
Tämä on unohtunut sinne hyllyn takaosaan ja jäänyt melkein kokonaan juomatta. 

Forsmanin Tibet – Makujen Temppeli
Isosiskolla oli tätä, ja innostuin ostamaan itsellekin. Hyvä ja aika vahva perustee.

Forsmanin Russian Samovar Blend eli Kultainen Omena
Maustettu kvitteni-omenalla, ananaksella, sitruunalla ja saflorinkukalla. Kestosuosikkini Forsmanin maustetuista teistä. 

Golden Monkey AAA
Mandragorasta ostettu hieno kiinalainen tee. 

Ceylon OP Nuwara Eliya
Mandragorasta myös, suosikkiteeni koko teehyllyssäni tällä hetkellä. Tätä tulee kaikista useimmin valittua kuppiin.

Joku (?) Earl Grey
Norsukuvioinen metallinen teepurnukka on sisältänyt Earl Grey -teetä, ja vahvan aromimuiston vuoksi siinä ei enää muuta lajia voi säilyttää. Muistaakseni Mandragorasta tilattua Earl Grey -teetä siinä on nytkin, ja itse asiassa tätä kirjoittaessani kupissa höyryää kyseinen tee. Ihan vaan, koska haluan sen loppuvan. Earl Grey ei ole mikään suosikkimakuni. Bergamotti on jotenkin pistävä aromiltaan.

Joku (?) English Breakfast
Nyt menee jo arpomiseksi, mutta luulisin Pentikin keraamisessa purkissa olevan English Breakfast -teetä, joka on siis sekoitus eri teelaaduista. Tämä on myös laatuja, jotka pitäisi juoda pois mahdollisimman nopeasti. Tykkään kyllä tästä teestä, ei siinä mitään, mutta luulen, että päiväykset alkavat jo paukkua. Sekä norsupurkissa että Pentikin teepurkissa on tiivistetyt kannet, mistä iso plussa. 


Tiger-kaupasta saa tosi hyviä teesiivilöitä, tarpeeksi isoja ja syviä, jotta teenlehdet mahtuvat niissä aukeamaan. Kuvassa Earl Grey -irtoteetä siivilässä. (Tunnustan, ostin Tigeristä myös neljää erilaista teetä pelkästään somien pakkausten takia, mutta heitin ne menemään, kun en kestänyt teen esanssista hajua!)


Lasisten ja teesihdillisten teemukieni taru taitaa olla lopuillaan. Tilasin niitä mukeja joskus, ja edelleen niitä silloin tällöin käytän, mutta ohuessa lasikupissa tee jäähtyy todella nopeasti. Musta tee saa olla kuumaa. Ehkä jos vielä joskus "löydän" vihreän teen, lasikupeille tulee taajempaa käyttöä. Muussa tapauksessa myyn ne eteenpäin, kuten myin aikoinaan ihan liian isoksi osoittautuneen Elsan, kahden litran teepannuni. Aika vain näyttää, mikä todella toimii ja jää käyttöön.

Ja hyh, miltä maistuu jäähtynyt Earl Grey. Seuraava kuppi olkoon jotain maustamatonta laatua. Luulen muuten, että kokoelmaani mahtuisi jokin Sergejeffin teetalon musta tee. Ei vaan ole osunut kohdalle, kun lähikaupat myyvät vain niitä perinteisiä Forsmaneita ja Twiningseja ja Liptoneita. Teen joku päivä ostosmatkan Stokkan herkkuun, siellä pitäisi olla Sergejeffiäkin.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Martin markkinat 2016

Viikonloppuna pidettiin Kaapelitehtaalla Martin markkinat. Ne ajoittuvat aina Martin päivän (10.11.) tuntumaan. Virossa oli ennen vanhaan ja on edelleenkin jossain määrin tapana, että lapset kulkevat talosta taloon Martin (ja Katrin) päivänä kummiin kerjäläisasuihin pukeutuneina ja laulaen. Ainakin päiväkodit ja koulut jatkavat tätä perinnettä edelleen. 

Mutta ne markkinat. Kävin sekä lauantaina että sunnuntaina. Lauantaina menin puoliltapäivin, pahimpaan ryysäaikaan. Vastassa oli ihmismassa, jonka virrassa valuin hitaasti eteenpäin pääsemättä lähellekään myyntipöytiä, ainakaan niitä, joiden luokse olisin halunnut. Ajauduin lopulta jonnekin lihaosastolle – virolaiseen keittiöönhän kuuluvat kaikenlaiset makkarat sun muut aika vahvasti. Olisiko saksalaista vaikutusta? Vegetaristina himoitsin ennemmin suolakurkkuja, hapukurk, mutta emmin, koska niistä ei ikinä oikein tiedä mitä saa. Voi olla hapokkaan rapsakoita tai löysiä ja pahoja. Jäi lopulta iso edullinen kurkkupurkki ostamatta, mikä nyt vähän harmittaa. Olisi ollut myös marinoituja kantarelleja. Hunajaa, kynttilöitä, käsintehtyjä saippuoita, kaikkea villaista.


Sunnuntaina menin kolmen jälkeen paikalle. Markkinoilla mahtui nyt liikkumaan vapaammin ja hinnatkin olivat laskeneet edellispäiväisestä. Loppuunmyynnistä ostin jotakin aika kivaa ja pehmeää, jota en voi valitettavasti näyttää täällä, sillä kyseessä ovat joulupukin hys-hys-puuhat. Mutta mitä jäi itselle käpälään: sukukansakalenteri ja kolme kirjaa. Hätäpäissä ostettu virolais-suomalainen fraasisanakirja Omal käel reisimine (se tarkoittaa omatoimimatkailua eikä mitään reiden hiplaamista) oli pieni pettymys, sillä puolet siitä on jo hallussa olevaa matkailufraseologiaa. Kirjan loppupuolella on kuitenkin myös uutta asiaa, tai vähintääkin unohtunutta. Laitan kirjan eteenpäin jollekin tarvitsevammalle jossain vaiheessa. Uralilaisten kielten sanasto oli mukava löytö sukukielifriikille. 


Sukukansakalenterin hankkiminen on minulle jo pieni perinne. Virossa tehdyn seinäkalenterin ensi vuoden teemana on suomalais-ugrilaisten kansojen arkkitehtuuri.


Ja sitten ihan paras löytö: vatjan kielen lukukirja! Tämän suomen sukukielen äidinkielisiä puhujia on jäljellä enää ehkä parikymmentä tai korkeintaan muutamia kymmeniä, joten kieli on äärimmäisen uhanalainen. Opiskelin vatjaa Tarton yliopistossa 1997. Kielitieteellisiä opintoja, ei siis mitään keskusteluharjoituksia todellakaan. Muistelenko oikein, että silloin puhuttiin noin seitsemästäkymmenestä vatjan taitajasta? Oli jotenkin hirveän surullista ajatella, että kieli on kuolemassa. Siksi tulinkin niin iloiseksi, kun nyt löysin tuoreen lukukirjan, jonka loppupuolella on erittäin kattava sanasto. Suomea ja viroa jos osaa, niin sanaston avulla vatjaa tavaa kyllä.


Aika loppui sunnuntaina kesken, sillä meillä oli Kaapelitehtaalla kääntäjien kokoontuminen. Kun se oli ohi, myös markkinat olivat loppuneet. Ne suolakurkut! (Ja hunaja!) Mutta onpahan hengenravintoa nyt vähäksi aikaa.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Sisä-Hatussa

Pitkään jatkunut korkeapaine on saanut meriveden vetäytymään. Nyt onkin harvinainen mahdollisuus vierailla kuivin jaloin Lauttasaaren lähiluodolla tai pikkusaarella, jolla on hauska nimi Sisä-Hattu. Luoto sijaitsee Lauttasaaren kaakkoiskulman edustalla. Itse kävin Sisä-Hatussa eilen, tihkusateisena ja aika tuulisena päivänä. Villamyssy, huppu ja tuplalapaset olivat todellakin tarpeen. Väkeä oli arkenakin aika paljon liikkeellä.


Sisä-Hattuun voi kesällä kahlatakin, mutta nyt sinne pääsee kävelemään leveää "bulevardia" pitkin.


Luodolla on sileitä kallioita, joihin on raaputettu tekstejä ja kuvia, kuten tämä merihenkinen kompassiruusu.


Sisä-Hatussa kasvaa muutamia puita, kuten iso komea leppä, ruusupensaita, jotka nyt loistavat kullankeltaisina sekä kanervaa. 


Kallioisen luodon rannoilla on myös hienoa hiekkaa. Ihastuttava paikka! Sisä-Hattuun vievän kannaksen vieressä uiskenteli eilen kymmenittäin haapanoita ja joitakin kyhmyjoutsenia.


Harmittaa taas, ettei ole kunnon kameraa. Ehkä jotain loppuruskan sävyistä tallettui kuitenkin myös näihin kuviin. Keltaista, ruskeaa, vihreää, punertavaa... Tämä viimeinen kuva on Lauttasaaren puolelta, ulkoilupuistosta, läheltä paikkaa, josta Sisä-Hattuun vievä kannas alkaa.


Kannattaa pistäytyä Sisä-Hatussa pian, nyt kun sinne vielä on mahdollista päästä. Lämmintä päälle!

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Strömsö-putki ja puuhelmisormukset

Flunssa on ollut vielä kimpussa, joten aikaa olen kuluttanut kevyiden puuhien parissa. Neljän jakson Strömsö-putki teki ah, niin hyvää! Syyskauden jaksoista on silti vielä kolme katsomatta YLE Areenassa, ja vanhoja viime keväisiä ohjelmia on myös joitakin näkemättä. Olen vähän säästellyt niitä pahan päivän varalle. Strömsön seuraaminen on nimittäin mitä parhainta ahdistuksen karkotusta! 

Huomasin Strömsön toimittajan Leen sormessa puuhelmistä tehdyn kivan ja näyttävän sormuksen. Pienellä haulla löytyikin ohje sen tekoon YLE:n sivuilta. Tein pari erilaista sormusta. Ohjeesta poiketen käytin helmityölankaa, en siimaa. Eri kokoiset pyöreät puuhelmet ovat vanhoja, ehkä 70-luvulta. Sain ne äidiltäni viime vuonna.


Äitini tosiaan luopui isosta määrästä askartelutarvikkeita ja lankoja. Sain kaikki seiskaveikat ja ison laatikollisen erilaisia kuviopapereita. Mukana on myös joitakin erikoispapereita, kuten musta siluettipaperivihko ja laadukkaita kuulto- ja metallipapereita.


Lisäksi sain kaksi laatikostollista helmiä, kimalteita, paperiaskarteluun sopivia koristekuvioita, kaikennäköistä askartelusälää, suurin osa varmaan edesmenneestä Tiimarista hankittua, mutta myös Sinellistä, osassa markka-aikaiset hintalaput jäljellä. Jotenkin hirveän sääli, ettei äiti enää jaksa askarrella. Hän teki taidokkaita kortteja ja muita paperiaskarteluita, käsitöistä puhumattakaan! Tarvikkeita on niin paljon, omat vanhat roippeeni (lipastollinen askartelumatriaalia!) mukaanlukien, että on selvää, etten tule eläissääni näitä kaikkia minäkään hyödyntämään, vaikka askartelisin joka ainoa päivä. Elämän rajallisuus... Keski-ikä taitaa painaa urakalla päälle, kun tällaistakin tulee mietittyä hilepurnukoita ja kuviopapereita hypistellessä. Sanokaapa muuten, mitä noista askarteluhileistä eli kimalteista voi tehdä? Ei ainkaan houkuta ajatus levittää liimaa paperille ja ripottaa hilettä päälle – joka paikka olisi sen jälkeen kimalteessa. Mutta kauniita ne kyllä ovat. Keijupölyä!

torstai 20. lokakuuta 2016

Uusi aukeama leikekirjaan

Ruutusivuiseen A4-kokoiseen leikekirjaani valmistui tänään jo 20. ja 21. sivu. Syksy puuhineen ja tunnelmineen oli löyhänä teemanani, kun etsin sopivia kuvia naistenlehdistä. Kodin Kuvalehdessä on muuten yllättävän hyviä juttuja. Pikkusiukku tilasi lehden minulle viime keväänä. Osa kuvista on vanhoista Voi Hyvin -lehdistä, joka on minusta menettänyt kiinnostavuuttaan vuosien varrella. Eikä siinä ole enää niin kivoja kuviakaan. Tykkäsin lehdestä ennen kun se oli rohkeasti "hörhömpi", mutta nyt se on tylsähkö valtavirran lehti, jonka jututkin ovat vain pintaraapaisuja.



Ei muuta juuri nyt. Flunssa vie kyvyn tehdä mitään järkevää. Jos haluat nähdä muita leikekirjani sivuja, löydät niistä kuvia leikekirja-tunnisteen alta.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Kuulumisia

Enteiliköhän navakka väsymys tätä syysflunssaa, johon viikko sitten sairastuin? Lauantai-iltana katosi ääni kokonaan eikä se ole vieläkään palautunut. Nukkuminen on vaikeaa, mutta mihinkään ei satu, hurraa siitä.

Tapasin ihanan Maahiskan viime viikolla Helsingissä. Tämä oli kolmas tapaamisemme vasta, vaikka vuosia olemme blogimaailman kautta tunteneetkin. Ai että oli mukava nähdä! Kävimme Lapinlahden Lähteessä kahvilla ja sitten menimme ortodoksiselle hautausmaalle käyskentelemään. Oli kaunista. Kävimme myös panihidassa, vainajien muistopalveluksessa. Seuraavana päivänä haudattava vainaja oli jo arkussaan keskellä kirkkoa. Tämä profeetta Elian kirkko on minusta Helsingin kaunein kirkko.



Olen aloittanut sarjakuvakurssilla, josta tosin jouduin viime kerralla ottamaan saikkua. Ensimmäisellä tunnilla teimme piirustusharjoituksen, jossa jokainen piirsi valitsemaansa esinettä ensin kolme minuuttia, sitten aikaa lyhennettiin, sama vasemmalla kädellä, silmät kiinni, lopulta silmät kiinni ja piirustusaikaa vain kymmenen sekuntia! Harjoitus poisti kyllä turhia paineita ja oli tunnelmaa vapauttava. Tämän viikon kotiläksynä on piirtää jotakin viikon jokaisena päivänä tarralappuselle tai vastaavalle. Huomaan, että varjostusten tekeminen on jotain tosi vaikeaa minulle! Olen enemmän värien kanssa läträäjä kuin piirtäjä, ja varmasti enemmän sarjakuvien lukija kuin tekijä, mutta oppia ikä kaikki.

Mietin, tekisinkö erillisen postauksen HAM:n Yayoi Kusaman näyttelystä, jonka kävin katsomassa. Taidan kuitenkin vain tiivistää tunnelmat tähän. Värikäs näyttely oli hämmentävä, hauska, absurdi, huvipuistomainen. Museossa oli sattumalta paikalla useita näyttelijäopiskelijoita, joiden performanssit tekivät kokemuksesta vieläkin yllätyksellisemmän. Koskaan ei tiennyt, mitä nurkan takana tapahtuu. Yksi tanssi portaikossa, toinen piti monologia konttausasennossa (vieressä herkemmille varoituskyltti "teos sisältää seksuaalista materiaalia"). Väkeä oli aivan järjettömän paljon ja laitteisiin... anteeksi installaatiohuoneisiin... oli pitkät jonot, mikä osaltaan toi minulle mieleen Liisa Ihmemaassa -tyylisen huvipuiston. Hirveästi Kusaman näyttely ei minuun kolahtanut, mutta nyt kun Museokortti on taas uusittu, saatan mennä katsomaan sen vielä uudestaan jonain hiljaisempana museopäivänä.

Muita syksyn menokohteita ovat tietenkin Helsingin kirjamessut, joille voitin liput, jihaa, ja Sinebrychoffin taidemuseon ikoninäyttely. Ja Kansallismuseon renessanssinäyttely varmaankin myös. Viro-tapahtuma Martin markkinat pidetään marraskuussa... onhan näitä!

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Dragia ja teatteria

Kokeilen mielelläni kaikkea uutta ainakin kerran. Tällä kertaa kävin tutustumassa itselleni ihan outoon lajiin, dragiin, Kulttuurikeskus Sähinän ilmaisissa keskiviikkosessioissa. Estradille nousi säkenöivä Linnea von Kattendam luotto-dj:nsä Ellu Eskolan kanssa. Linnea von Kattendamin hahmon takana on taitava ja monipuolinen teatterin- ja taiteentekijä Ville Kekäläinen. Sali oli täynnä monenikäistä yleisöä, kun von Kattendam veti tulevan kauden kabareensa parhaita paloja kenraaliharjoitushengessä. Hauskat välispiikkaukset ja lip syncatut musiikkikappaleet toimivat hyvin yhteen. Artisti marssitti lavalle myös joukon tunnettuja musiikintekijöitä Anita Hirvosesta Paula Koivuniemeen. Pienillä asunmuutoksilla, peruukeilla ja huikealla mimiikalla hahmot olivat aivan tunnistettavia – ja hauskoja! Ihailtavasti taiteilija antoi erityishuomiotaan yleisössä olleille pienille lapsikatsojille. Kerrassaan mainio ja viihdyttävä show.

Linnea von Kattendam / Ville Kekäläinen.
Seuraavana päivänä jatkoin kulttuurin parissa, kävin katsomassa Myllyteatterin Kolgan. Esitys perustuu runoilija Tommi Parkon esikoiskokoelman Lyhyt muisti, meri päätösrunoon. Olimme aikoinaan Tommin kanssa samassa kirjoittajakoulutuksessa. Kun Tommin esikoinen ilmestyi 1997, luin sen melkein puhki. Nyt oli mielenkiintoista nähdä Miira Sippolan ohjaama ja dramatisoima tulkinta kolmiosaisesta päätösrunosta. Esityspaikka on Töölössä Arkadia International Bookshopin kellarissa. Esitys ei ollut runonlausuntaa, se oli nykyrunon vapaa tulkinta nykyteatterin fyysiselle kielelle. Pienen huoneen halki virtasi henkilöhahmoja, tarinoita, koko ajan taustalla viipyivät lempeät ja ehkä hiukan hämmentyneet enkelit.

Esityksiä on vielä joitakin jäljellä. Loppuunmyydyssä ensi-illassa oli hyvin tiivis tunnelma, sillä katsomo oli postimerkin kokoinen. Happi oli jossain vaiheessa loppua, eikä tilasta pääse lähtemään kesken pois. Tämä pienenä varoituksen sanana mahdollisille panikoiville. Esityksen kesto on kuitenkin vain noin tunnin. Suosittelen kyllä ennakkoluulotonta heittäytymistä nykyrunon ja -teatterin maailmaan. Ylipäänsä suosittelen ennakkoluuttomia kokeiluita, ne usein yllättävät positiivisesti.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Luontoa kuvissa ja elämäntaparemontin vaikutukset

Hei, pitkästä aikaa. Olen ollut ihan uupuväsynyt. Puolen päivän aikaan tulee ensimmäinen ajatus "joko saa mennä nukkumaan?", ja sänkyyn olen kaatunut siinä iltaseitsemältä, jopa aiemminkin. Ja nukun kuin tukki, kellon ympäri. En tiedä mikä väsymyksen aiheuttaa, mutta luulen sen olevan jo väistymässä. 

Olen käynyt kuvailemassa lähimetsässä ja rannalla aurinkoisina päivinä. Haaveilen taas järkkärikamerasta, mutta saankohan sellaista koskaan hommattua... Tätä pientä keltaista koivunlehteä kuvatessani paikalle ilmestyi lapsiperhe. Tunsin itseni vähän hassuksi tähtäillessäni heiluvaa lehteä kamerallani, mutta päätin olla välittämättä.


Ja alla olevaa leväkuvaa rantakivikossa ottaessani paikalle saapui lintumies, jolla oli sellainen 40 cm pitkä objektiivi omassa kamerassaan. Tähtäili sillä rantalepikkoon. Siellä oli käpytikka. "Ai käpytikka", sanoin lintumiehelle. "On siellä vihretikkakin, käpytikka ajaa sitä takaa." Minähän riemastuin, vihertikka on nimittäin Suomessa huippuharvinaisuus. En sitä onnistunut millään näkemään. Kuitenkin myöhemmin lintuja tuntevat toverini arvelivat asiasta kertoessani, että kyseessä olisi ollut "vain" harmaapäätikka, joka on siis yleisempi vihertikkaa. Sitä kuitenkin nimitetään joskus (erehdyksessä/tarkoituksella?) vihertikaksi. Jos näin on, tikkahavainnon väliinjääminen ei harmita minua niin paljon. Oli kyllä ihana rantapäivä, viimeisiä kunnolla lämpimiä syyspäiviä, istuin tunnin-pari kalliolla auringossa ja kuuntelin luonnon ja kaupungin ääniä.

 

Vuosi sitten sain ikävät laboratoriotulokset, kolesteroli oli aika tavalla koholla. Lääkkeilläkin silloin vähän peloteltiin. Sain vuoden aikaa korjata elämäntapojani. Nyt kävin uudelleen labrassa ja elämäntaparemontti olikin mukavasti vaikuttanut. Kun vuosi sitten kokonaiskolesterolini oli lähellä kuutta, se oli nyt alle viiden. LDL eli ns. paha kolesteroli on vielä himpun verran yli viitearvojen, mutta sekin oli laskenut huomattavasti. Mitä sitten tein? Vaihdoin täysjyväleipään ja spottailin sydänmerkkejä eri tuotteista. Aloin käyttää 17% juustoa ja leivällä Beceliä. Vähensin nälkään syötyjen suklaapatukoiden määrää. Pienensin annoskokoja hitusen. Liikuntaa lisäsin vasta kesällä, ja sen kanssa menee tällä hetkellä taas heikommin. Paino on pudonnut tämän vuoden aikana melkein 8 kiloa, kahdessa vuodessa yli 12 kg. Vyötäröltä on lähtenyt melkein 20 cm. Tulokset kannustavat kyllä jatkamaan. Sydämestä kannattaa pitää huolta!

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Luostarikesä 15 vuotta sitten

Blogin ja oman elämän kanssa on olleet vähän palikat levällään, joten muistellaanpa hetki vanhoja. Olen ollut kolmessa luostarissa talkoolaisena. Lintulan naisluostarissa Heinävedellä useita kertoja, Uudessa Valamossa niin ikään Heinävedellä viikon verran ja samoin viikon Laatokalla Konevitsan munkkiluostarissa syksyisessä perunannostossa. Jossain vaiheessa luostarielämä, jota myös enkelielämäksi kutsutaan, kiehtoi minua kovasti. Ainoa tapa päästä selvyyteen omasta kutsumuksesta on kokeilla luostarielämää, joten 15 vuotta sitten lähdin pitkäaikaistalkoolaiseksi Lintulan luostariin. Sain igumenialta, luostarin johtajattarelta, siunauksen olla luostarissa "niin kauan kuin haluan". Vuotta ajattelin, mutta lopulta olin talkoolaisena vain kesän. 


Sain oman pienen keljan eli huoneen nunnien "asuntolan" puolelta. Muut talkoolaiset, jotka olivat vapaaehtoistöissä luostarissa ehkä parisen viikkoa kerrallaan, asuivat erillisessä talkoolaisten talossa. Minä sain osallistua myös sisariston ruokailuihin ja käyttää sisariston saunaa. Myös säännöt olivat minun kohdallani ehkä aavistuksen tiukemmat kuin muilla talkoolaisilla. Luostarialueelta poistumiseen pyysin luvan, siunauksen, äiti igumenialta. Kaikkiin töihin ja toimiin muutenkin pyydettiin siunaus. Luostarissa kuuliaisuus on keskeistä. Mitään ei tehdä ominpäin.

Päivät olivat työntäyteisiä. Herätys oli puoli kuuden maissa. Joku sisaristosta kulki keljakäytävällä ja soitti kelloa. Kirkkoon aamupalvelukseen pääsi keljoista sisäkautta. Matkaa ei ollut monta metriä, mutta myöhästyin silti palveluksesta melkein joka aamu! Lauloin muistaakseni kuorossa, vaikka oikeasti en ole kovin hyvä laulamaan. Aamupalveluksen jälkeen oli aamupala ja sitten kukin lähti päivän töihin. Minä autoin puutarhassa, siivosin ja tein keittiötöitä. Vähän aikaa olin myös matkamuistomyymälässä apuna. Lisäksi maalasin puisia koristemunia ja leipälautoja matkamuistomyymälään myyntiin. Töitä oli kuutena päivänä viikossa. Illalla oli ehtoopalvelus kirkossa. Juhlina ja sunnuntaisin toimitettiin liturgia, ehtoollisjumalanpalvelus.


Olin sairastunut masennukseen vuosi-pari aiemmin. Ajattelin, että asia oli jo hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Ruumiillinen työnteko yhdistettynä uudestaan alkaviin univaikeuksiin sai minut kuitenkin aika nopeasti huonoon kuntoon, minkä sisaristokin pisti merkille. Ruokailut, joissa syötiin hiljaisuudessa, yhden sisaren lukiessa ääneen pyhien ihmisten elämäkertoja, alkoivat ahdistaa. Muistan, että sain aterialla alas puolikkaan perunan ja vähän salaattia. Kun palasin kotiin (ja jouduin melko pian sairaalaan), painoin vain 44 kiloa. 


Niinpä oli sitten todettava, ettei minusta mitään nunnaa tule. Osalle sisarista äkkilähtöni kotiin oli yllätys. En tiedä, olisinko jaksanut olla luostarissa pitempään, jos olisin mennyt sinne talvella, jolloin Lintula on suljettu turisteilta. Oli yllättävän raskasta olla luostarialueella kulkiessa jatkuvien uteliaiden katseiden kohde. Aluksi ihmisten tuijotus huvitti – luulevat nunnaksi! – mutta sitten se alkoi tuntua kiusalliselta. Kärsivällisesti piti jaksaa vastata kysymyksiin "millaista on olla nunna?" (en ole nunna, olen talkoolainen) ja "kuinka kauan olet ollut luostarissa" (no, pari kuukautta). Talvella Lintulassa työskennellään kynttilätehtaassa, jossa tuotetaan kaikki kirkkokunnan tuohukset. Kuitenkin ennemmin tai myöhemmin olisin päätynyt samaan ratkaisuun – ei ole nunnaksi minusta.

Ennen kaikkea vaaditaan kutsumusta. Halua kilvoitella pelastaakseen oman sielunsa ja rukoilla koko maailman puolesta. Jos sitä ei ole, muulla ei ole paljon merkitystä. Kuuliaisuuteen, köyhyyteen ja naimattomuuteen on sitouduttava, ja näistä vaikein on varmasti kuuliaisuus! Ja vielä eliniäksi – ei kovin muodikasta nykyaikana. Psyyken on oltava raudanluja ja mielen joustava. Täytyy sietää kaikenlaisia ihmisiä. Yhteisössä elämisen taidot tulee olla hallussa, samoin kyky kestää yksinoloa.

Olen todella kiitollinen, että sain viettää kesän luostarissa. Joulukorttiystävyys erään nunnan kanssa on säilynyt vuosien ajan, vaikka nyt on ollut pitkä tauko edellisestä luostarivierailustani. Jos haluaa tutustua enkelielämään ja auttaa samalla luostaria, kannattaa hakea Lintulaan kesätalkoolaiseksi kirjeellä. Ottavat parin viikon jaksoiksi työntekijöitä. Kotieläimiä Lintulassa ei enää ole, mutta suuri puutarha vaatii kesällä paljon huolenpitoa.

Postauksen kuvitus on kirjasta Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi – Vuoden kierto Lintulan luostarissa. Kirjassa on Petter Martikaisen mustavalkokuvia ja lyhyitä kuvatekstejä. Mukavasti Lintulan tunnelmaa välittävä kirja.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Viikonloppuna koluttuja paikkoja

Niputan samaan postaukseen kaksi erilaista käyntikohdetta, joissa tuli piipahdettua viime viikonloppuna. Lauantaina suunnattiin pikkusiukun ja hänen melkein 5-vuotiaitten lastensa kanssa Haltialan kotieläintilalle. Helsingissä, Vantaanjoen varrella sijaitseva Haltiala on pala kaunista eteläsuomalaista maaseutua. Tilalla on erilaisia kotieläimiä lehmistä kanoihin. Kouluikäisille lapsille järjestetään myös eläintenhoitoleirejä. Mahtava tilaisuus kaupunkilaislapsille päästä tutustumaan tilan töihin! Poniratsastusta shettiksellä olisi ollut tarjolla 5 € hintaan. 


"Possujen peput" huvittivat lapsia.


Possuaitauksen vieressä oli leikkipuisto, josta lapset taisivat eniten nauttia. Kiitosta naksuilta tuli myös kauniista maisemista. Kävimme tilan talojen takana joen puolella jo syksyisen ränsistyvässä puutarhassa. Näkymä Vantaanjoelle oli hieno. Jossain lähistöllä olisi ollut myös auringonkukkapelto, jolta olisi saanut poimia kukkia mukaan, mutta emme onnistuneet löytämään kohdetta. Haltialan tila on auki talvellakin, silloin pääsee eläimiä katsomaan sisätiloissa.


Sunnuntaina kävin tässä kotisaarella tutustumassa Naisasialiitto Unionin 1900-luvun alun huvilaan Villa Saliniin. Olen kävellyt talon ohitse lukemattomia kertoja parinkymmenen vuoden aikana, mutta nyt näin myös kauniit sisätilat. Villa Salinissa oli siis avointen ovien päivä kera kakkukahvien. Talon rakennuttaja Ida Salin (1865-1952) oli varhainen naisasianainen, joka valmistui 18-vuotiaana ensimmäisten naisten joukossa puutarhuriksi. Taloa ympäröikin ennen suuri puutarha, josta on enää jäljellä murto-osa entisestä. Leskeksi jäätyään Ida Salin toimi menestyksekkäästi mieheltään jääneen nyöripunomon johtajana. Merenrantahuvilan Salin testamenttasi itselleen tärkeksi tulleelle naisliikeelle.


Villa Salinia vuokrataan juhlatilaksi, jossa pystyy myös yöpymään. Tämä yläkerran vihreä pieni makuuhuone oli ehkä suosikkini.



Avoimet ovet ja kakkukahvit aiotaan pitää huvilassa vuosittain syksyisenä sunnuntaina lähellä Idan nimipäivää, sillä Ida Salin juhlisti kuulemma mielellään nimipäiviään. Juuri tänään näyttääkin olevan Idan päivä! Paljon onnea sinne pilven päälle!

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Lepakkoretkellä

Maanantai-iltana osallistuin Pro Lapinlahti ry:n järjestämälle lepakkoretkelle. Sain tietää retkestä vasta samana päivänä ja iltasella väsymys oli kova. Voitin kuitenkin väsyn, onneksi, ja lähdin retkelle pimenevään iltaan. Aurinko oli jo laskenut, kun klo 21 kokoonnuimme Lapinlahden Lähteellä. Oli kuitenkin kirkas tähtitaivas ja vielä liian valoisaa lepakoille, joten pääsimme kurkkaamaan Aleksis Kiven huonetta entisessä sairaalarakennuksessa pimeän tuloa odotellessamme. 

Lapinlahden entisen sairaalan portaikko.
Retken johtajana ja oppaana toimi Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen puheenjohtaja, tietokirjailija Jarmo Nieminen. Meitä retkeläisiä oli parhaimmillaan parikymmentä. Aluksi lähdimme Hietaniemen hautausmaan vanhalle puolelle lepakkojahtiin. Lepakoita en itse onnistunut näkemään, vaikka joku sanoi äkänneensä nopean vilauksen taivaalla, mutta taajuusmuuntimien avulla saimme muutettua pohjanlepakoiden kaikuluotausääntä ihmiskorville kuuluvaksi maiskutussarjaksi. Nieminen kertoili lepakoista yhtä jos toista mielenkiintoista. Lepakot ovat yllättävän pitkäikäisiä ja niitä on maapallolla yli 1200 lajia jättimäisistä hedelmälepakoista vampyyreihin. Suomessa on tavattu 13 eri lepakkolajia, joista yleisin, pohjanlepakko, siis kierteli jossain yllämme hyönteisiä pyydystämässä. Tai Niemisen mukaan illan aikana paikalla oli ehkä viisi pohjanlepakkoa. Hautausmaan portit sulkeutuvat klo 22, joten meille tuli hiukan kiire siirtyä Hietaniemen rantapolulle. Myöhemmin vielä kolusimme Lapinlahden alueen rantoja yrittäen bongata vesisiippaa, mutta ilmeisesti oli liian valoisaa, joten emme nähneet tai kuulleet sitä.

Suomessa toimii lepakkotieteellinen yhdistys, jonka nettisivuilta saa tietoa sekä lepakoista että lepakkoharrastuksesta. Uskoisin, että paikalliset luonnonsuojeluyhdistykset ympäri maan järjestävät myös lepakkoretkiä. Kannattaa lähteä mukaan, jos on tilaisuus. Vuosia sitten meidän lapsuudenkotiin tuli keskellä päivää sisälle lepakko. Se raukka lensi päin ikkunaa ja putosi patterin taakse. Jotenkin se saatiin sitten kiikutettua ulos. Mökillä Etelä-Savossa oli myös paljon lepakoita. Minusta ne ovat kovin sympaattisia eläimiä. Nahkhiir viroksi, muuten.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Sarjakuvafestarien saalis

Viikonloppuna Helsingissä oli taas syksyiset sarjakuvafestivaalit. Kampin sijaan teltat oli pystytetty tällä kertaa Kansalaistorille. Jotenkin koen paikan edelleen syrjäiseksi omiin reitteihini nähden, saa nähdä muuttuuko asia Keskustakirjaston avautuessa? Sarjakuvafestivaaleilla on aina mukava rento tunnelma. Telttoja taisi olla nelisen – isommat kustantajat ja nimet isommissa teltoissa ja pienemmissä teltoissa sitten omakustanteita ja pienpainatteita. Flickr-kuvasivuston kautta vuosia sitten tutuksi tullut kaverini oli paikalla sarjakuvapiirtäjämiehensä kanssa. Oli mukava taas tavata, eri kaupungeissa kun asumme, niin live-kohtaamisia ei ole koskaan liikaa. 

Festareilla on mielestäni parasta kohtaamiset sarjakuvantekijöiden kanssa. Palautetta, positiivista sellaista, pääsin antamaan sekä Ilpo Koskelalle että Kaisa Lekalle. Muutaman albuminkin ostin... saatoin jopa ylittää budjettini *huokaus*. Ilpo Koskela piirsi minulle Lusia-kirjaan omistuskirjoituksen viereen hienon korpin kuvan. Milla Paloniemen uutukainen 112 osumaa on omaelämäkerrallista kerrontaa, sarjakuvataiteilijan päiväkirja. Hassua, etten yhtään tykkää Paloniemen Kiroilevasta siilistä, mutta tuo omaelämäkerrallinen juttu kolahtaa. En oikein ole lyhyen strippisarjakuvan ystävä. Fingerpori saattaa huvittaa, mutta muuten en vaan tykkää. Toki nuorempana muistan mm. Jasso-kissan miellyttäneen. Taisi ilmestyä Hesarissa? Nykyään pidän pitemmistä tarinoista, joissa toki saa olla huumoriakin. Dokumentaariset sarjakuvat ovat mielestäni erityisen mielenkiintoisia.


Festareilta olisi löytynyt varmasti mielenkiintoisia omakustanteita, mutta nyt päädyin kantamaan kotiin melkein pelkästään tunnettujen tekijöiden sarjakuvaa. Ostosläjän musta hevonen on tällä kertaa varsin mielenkiintoiselta vaikuttava albumi Rikki – Taidetta mielenterveydestä. Se on projektin saaman apurahoituksen vuoksi kovin edullinen kirja. Albumissa on sarjakuvaa 31 eri tekijältä, jota mielenterveyden häiriöt tavalla tai toisella koskettavat. "Onko ahdistava?", kysyin myyjältä. Saa nähdä kuinka iholle teos tulee, olen vasta selailuvaiheessa.

Yksi juttu, mikä pitää ehdottomasti nostaa esille näiltä festareilta, on mahdollisuus hankkia originaalitaidetta edullisesti taitavilta tekijöiltä. Viime vuonna ostin pari linopainettua korttia, joista toisen aion laittaa seinälleni, kunhan löydän korttiin sopivat kehykset. Tänä vuonna löysin lahjakkaan taiteilijan, Seija Lappalaisen, tekemiä kirjanmerkkejä. Arvatkaa oliko vaikea valita kaikista myyttisistä aiheista ihanimmat! Päädyin vedenneitoon ja seuraavana päivänä festareille palatessani vielä enttimäiseen puuhahmoon.


Olen itse pelkkä wannabe-sarjakuvapiirtäjä. Lukija ennemminkin. Piirtelen silloin tällöin pöytälaatikkoon, ja into taitaa korvata puuttuvat taidot... Peukut pystyyn, että lokakuussa kotikonnuilla alkava sarjakuvakurssi kerää tarpeeksi ilmoittautujia, jotta se järjestetään. Olisi mukava päästä sarjakuvaoppiin. Kerran olin Katja Tukiaisen yksipäiväisessä sarjakuvapajassa Ateneumissa. Nyt haluaisin hioa sarjakuvan käsikirjoittamista ja tietysti niitä piirustustaitojakin. 

maanantai 29. elokuuta 2016

Muovia ja runoutta


Tykkään haastaa itseäni ja kokeilla erilaisia juttuja. Olen poukkoileva testailijaluonne enkä yhden asian nainen. Viime vuoden Runokuu-festareilla ylitin itseni ja tulkitsin päivän verran yhtä runoa liikeimprovisaatiopajassa hyppien, kontaten ja liidellen. Runokuu tuli taas ja festivaalin ohjelmasta spottasin tällä kertaa Outi-Illusia Liljan ohjaaman muovirunotyöpajan Kiasmassa. Sinne oitis! Viime perjantaina siis suuntasin nykytaiteen museoon laukku lastattuna muoviroinalla, jota työpajassa päästäisiin työstämään.

Ensin pieni ryhmämme tutustui Choi Jeong Hwan näyttelyyn. Korelainen nykytaiteilija kokoaa isokokoiset teoksensa nokkelasti erilaisista käyttöesineistä. Tämän postauksen kuvat ovat värikkäästä muovi-installaatiosta Happy Happy. Se oli kokonainen huone, jossa katosta roikkuviin vaijereihin kootut muoviesineketjut muodostivat viidakon, jonka sisään sai kävellä. Vaijereissa oli kipoa, kuppia, ämpäriä ja siivilää. Hilpeä ja hauska väripläjäys! Toinen huone oli taas niukkasävyinen ja hämärä. Siellä korkeiksi torneiksi kootut esineet olivat luonnonmateriaaleja: oli puisia kuksia ja jauhosihtejä. Minulle tavaratornit toivat muotokielensä puolesta mieleen itämaiset pagodit.

Näyttelyssä oli myös kaksi suurta kangasteosta, jotka täyttyivät ja tyhjenivät ilmasta. Pinkki siivekäs possu oli hetken kuin hybriksensä huipulla, lentoon lähdössä. Hetken kuluttua ilmat pihisivät pois ja possu lyyhistyi kärsälleen. Monenlaisia ajatuksia heräsi näyttelyssä, kulutuksesta, muovista ja kierrätyksestä, ja näitä aatoksia jatkotyöstettiin varsinaisessa muovirunotyöpajassa.

Ideana oli siis muokata käytöstä poistetusta muovisälästä teos, johon yhdistettiin runoutta. Ryhmämme assosioi ensin fläppitaululle näyttelyn innoittamana muovihenkisen sanaston. Sitten muovia työstämään! Käytin omissa kolmessa teoksessani mm. muovilautasia ja -aterimia. Permanenttitussilla kirjoitin sitten jotain esineiden pintaan. Täytyy sanoa, että syntynyt runouteni oli varsin tekotaiteellista tuubaa dadaa, mutta hauskaa irrottelua puuha kyllä oli. Taiteilumme pääsivät vielä samana iltana näytille Gloriaan kokeellisen kirjallisuuden iltaan.

Runokuu on ihan huippu alkusyksyinen festivaali kirjallisuuden ystävälle. Ensi vuonna lupaan osallistua taas johonkin festivaalin työpajaan. Johan näistä ennakkoluulottomista työpajakokeiluista alkaa tulla perinne!