torstai 8. lokakuuta 2015

Kaupunkilainen lukee maalaisista ja etelänvaris opiskelee saamea

Tulipa luettua suomalaisista ekoyhteisöistä kertova kirja, Kirsi Haapamatin kirjoittama ja Suvi Elon valokuvittama Unelmien ekokylät - Kurkistuksia suomalaiseen ekoyhteisöasumiseen (Basam Books, 2015). Kirja esittelee kahdeksan keskenään aika erilaista ekoyhteisöä. Toisia yhdistää enemmän tai vähemmän sama elämänkatsomus, joissakin eletään hyvinkin tiiviisti ja mahdollisimman omavaraisesti, joissakin ekoyhteisöissä taas yhteisöllisyyttä on vähemmän ja pääpaino on ehkä sillä ekologisella asumisella. Kaikki nämä ekokylät tai -yhteisöt sijaitsevat maalla. Jäin miettimään, millaisia ekoyhteisöjä kaupungeissa on - vai onko? Onko ekologisuus sidottu vain maaseutuasumiseen? Itsehän olen aivan ehdottomasti kaupunki-ihminen, ja vaikka välillä olen miettinyt yhteisöasumista (ja viettänyt muutaman kuukauden luostarissakin), maalle minua ei saisi kirveelläkään. Näin se vain on. Kirjan luettuani tunsin itse asiassa kierolla tavalla helpotusta siitä, että asun tässä missä nyt asun.

Kirjan kansikuva on kyllä idyllinen: yhteisruokailu isossa tuvassa meneillään, paljon lapsia mukana. Kuva on Kurjen tilalta Vesilahdelta. Katselin sitä kauan. Kirjan parasta antia ovat mielestäni asukkaiden omat kertomukset siitä, miten he päätyivät ekoyhteisöön asumaan. Ääni on annettu myös yhteisöelämän ainakin toistaiseksi jättäneelle henkilölle. Unelmien ekokylät antaa realistisen kuvan ekoyhteisöistä - ongelmiakin voi syntyä, kun iso joukko ihmisiä asuu saman katon alla tai ainakin tiiviissä vuorovaikutuksessa keskenään. Kirja ei saa siis minua muuttamaan maalle eikä ainakaan vähään aikaan myöskään yhteisöön, mutta on aina mielenkiintoista lukea erilaisista tavoista elää. 


Pohjoissaamen opiskelut etenevät. Emmin pari päivää siirtymistä ykköskirjan kappaleeseen numero neljä, mutta tänään päätin, että hallitsen kolmoskappaleen jo sen verran hyvin, että voin opiskella jo vähän uutta päälle. Neloskappaleessa tuleekin hurjasti uutta, lukusanat kymmeneen asti ja kehonosia. Sanat taipuvat saamessakin, on astevaihtelua ja muuta hiuksia harmaannuttavaa, mutta kun motivaatio opiskeluun lähtee omasta kiinnostuksesta, oppikin tuntuu menevän perille. Pahinta oli, kun jouduin yläasteella ja lukiossa lukemaan ranskaa viisi vuotta ilman mitään kiinnostusta aiheeseen. Tulos: osaan jo nyt, parin viikon opintojen jälkeen, saamea luultavasti paremmin kuin ranskaa. Eli ranskan taitoni on nykyään valitettavasti lähes pyöreä nolla. 

Itseopiskelussa on kyllä se kurja puoli, ettei ole opettajaa antamassa palautetta esimerkiksi ääntämyksestä. Kirjassa on tehtävien oikeat vastaukset takana, ja Gulahalan-nettisivustolta voi kuunnella kappaleet saameksi luettuna. Toistan niitä perässä kuin papukaija. Tosin nettisivusto pohjautuu Ruotsissa puhuttavaan pohjoissaameen. Murre-erojen paljous ääntämyksessä olikin aikamoinen yllätys. 

Meniköhän oikein? 
Oletteko te opiskelleet jotain vähän erikoisempaa, jolla ei ehkä ole suurta käyttöä - ihan silkasta kiinnostuksesta tai intohimosta? 

6 kommenttia:

  1. Tuon kirjan luen vielä minäkin. Tuo omavaraisuus olisi todella mielenkiintoinen vaihtoehto. Minä lähtisin koska vaan maalle takaisin, jos se olisi järkevä vaihtoehto tässä elämäntilanteessa. Mihinkään yhteisasumiseen sen sijaan en osaisi ajatella muuttavani. Siihen pitäisi olla niin joustava luonne ettei onnistuisi. Miksi koet muuten olevasi niin kaupunkilainen ettei missään nimessä maalle? Siis mikä maalla on se ei ikinä puoli? (Niin ja tämä ei siis mitenkään pahalla vaan ihan silkasta uteliaisuudesta kiinnostaa kuulla miksei)

    Ei tule kyllä mieleen mitään erikoista jota olisin opiskellut. Musta ei edes olisi opiskelemaan tuolla tavalla yhtään kieltä. Siis todella ihailtavaa, että pystyt ottamaan kirjan ja alkamaan siitä vain oppia uutta kieltä. Mulla loppus mielenkiinto ensimmäisen kappaleen puolessa välissä ja se olisi sitten siinä. Saame on kyllä ihanan kuuloista.

    TTosi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kysymys, miksi nimenomaan olen piintynyt kaupunkilainen... Olen asunut pientaloalueella (omakoti/rivari) 20 ensimmäistä vuottani ja nyt 20 vuotta pääkaupungin melskeessä. Autottomuus on yksi asia. En omista ajokorttia. Voikohan maalla edes asua ilman autoa nykyisin? Toinen on se, että haluan palveluiden olevan lähellä. Olen aika laiskakin. Maalla ei passaa olla laiska. :) Ja sitten vielä, pelkään, että jäisin maalla ihan yksin. Ellein sitten tosiaan muuttaisi yhteisöön!

      Poista
    2. Kyllä maallakin voi olla palvelut lähellä ja ei tarvitse autoa, varsinkin jos kyseessä on maaseudun taajama. Kyllä maalla asuu ihmisiä ilman autoa. Kauppoihin pääsee kävellen. Keskustoista kulkee usein juna tai bussi johonkin isompaan kaupunkiin, jos tulee tarve joillekin suuremmille ostoksille, kuten huonekaluille. Ja niillä voi päästä myös naapuripitäjiin, joissa voi olla esim. uimahalli tms. jos ei juuri siinä kotikylässä ole. Ja kyllä kaupungissakin voi jäädä ihminen yksin.

      Poista
    3. Kiitos kommentista, kokemukseni maalla-asumisesta oikeasti rajoittuvat kai yhteen-kahteen kaveriin, joilla asunto on sellaisessa paikassa, että ilman omaa autoa liikkuminen ei onnistu. Mutta toki taajamissa on palveluita. Tunnen yllättävän huonosti Suomea, tuli mieleen! Uusimaa ja Etelä-Savo ovat tutuimmat seudut. Mikkelin seudulta on jotain näkemystä, miten siellä voisi onnistua asuminen, muualta ei oiekin mitään käsitystä. Totta tuo, että kaupungissa voi ihminen jäädä yksin. Meidän rapussa kaikki naapurit eivät esimerkiksi tervehdi.

      Poista
  2. Meille ei ekokyläasuminen sopinut kun oli iso perhe ja ison perheen omat jutut - sairauksineen ja ajakäyttötapoineen. Ja ruokavalioineen! Mutta muuten hienoa jos saisi lisää ekokyliä ja -yhteisöjä, tai ainakin ihmisenkokoista asumista ympäri maata. Kaupunkiekoyhteisöitä varmasti on? Minua ilahduttaa hurjasti kun Suomessakin on paikoin kaupunkiviljelyä - sitä lisää ja kiireesti! Pois nurmikentät!
    Tuo kieli on kyll kimurantti ja hauska! Ajattelin itse ensi keväänä rohkaistua siihen eestinkielen nettijuttun, mikäs se olikaan... no siihen yhteen! Puhekielen palaute ja rohkeus on ihan ehdoton juttu, kyllähän kieltä kuuntelee, kirjoittaa, lukee... mutta avaapa suusi! Huh!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaverin kaveri haki asukkaita perustamaansa kaupunkikommuuniin ja harkitsin asiaa sekuntin murto-osan verran. Ajatusleikkinä kiva, mutta käytännössä ehkä ei minun juttuni.

      Minäkin ajattelin yhtä viron nettikurssia, oliko se nyt kirjoittamiskurssi. Pitäisi riipiä se 150 € kasaan ja olla ilmeisesti Tuglas-seuran jäsen. Välttelen yhdistyksiä, mutta ehkä nyt olisi liityttävä.

      Poista