tiistai 28. heinäkuuta 2015

Syksyn kirjalliset tärpit

Kyllä! Syksy mainittu. Sieltä se kohta tulee ja siihen on varauduttava mm. selailemalla työväenopiston ohjelmaa. Täytyy sanoa, että tällä kertaa en löytänyt mitään tarpeeksi mielenkiintoista kurssia oman kaupungin enkä edes naapurikaupungin työviksen ohjelmasta. Käänsin katseeni siis muualle. Tässä pari juttua, joihin aion (vakaasti yrittää) osallistua ensi syksynä.

Runoyhdistys Nihil Interitin ja Helsingin kaupunginkirjaston järjestämä nykyrunouden lukupiiri Runo vie! Lukupiiri kokoontuu Rikhardinkadun kirjastossa Helsingissä. Osallistuin kevätkaudella yhteen iltaan, ja se oli oikein hyvä kokemus. Minulla onkin juuri kesken Reetta Pekkasen kokoelma, jota syksyn ensimmäisellä kerralla käsitellään. Tämä lukupiiri on siitä huippu, että myös runoilija itse on aina paikalla keskustelemassa käsiteltävästä teoksesta ja aiheesta.

Jatkona tälle on niin ikään kirjastoissa kokoontuva Novellikoukku, jossa kuunnellaan ääneen luettuja novelleja tai muita lyhyitä tekstejä tehden samalla käsitöitä. Tutustuin konseptiin keväällä käymällä Itäkeskuksen kirjaston Novellikoukussa. Jatkossa yritän karistaa laiskamadon pois ja mennä useammin paikalle, luultavimmin Kallion kirjastoon. Oma lähikirjasto järjestää vain ruotsinkielisiä iltoja. No, kävisihän se kielikylvystä.

Syksyn kirjallisiin rientoihin kuuluvat tietenkin kirjamessut. Turun ja Helsingin kirjamessuilla allekirjoittanut nousee itsekin lavalle esiintymään kirjallisuuden kääntäjän ominaisuudessa. Huh. Voitte uskoa, että jännittää jo nyt. Ennen lokakuisia messuhulinoita on vielä elokuinen, tunnelmallinen Runokuu-festari.

Jos muita kirjallisia tai muuten kiinnostavia menoja tulee mieleen, vinkatkaa ihmeessä kommenttilaatikossa.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Myyttisiä kuvia ja nukkeidea

Viimeisin museokortin vingutus tapahtui tänään, kun kävin tsekkaamassa Ateneumissa Tarujen kansat -näyttelyn. Oi että tykkäsin. Norjalaista ja suomalaista taidetta 1800-1900-lukujen vaihteesta – myyttejä, satuja, luontoelämyksiä. Paljon tuttuja teoksia ja tekijöitä oli esillä, kuten Simbergin Haavoittunut enkeli, mutta tutustuin myös itselleeni ihan uuteen nimeen, norjalaiseen Theodor Kittelseniin, josta tuli yksi suosikkitaiteilijoistani. Ostin kolme postikorttia näyttelystä: vasemmalla ylhäällä Kittelsenin Valkokarhukuningas Valemon, oikealla ylhäällä Ellen Thesleffin upea, hehkuva omakuvapiirros ja alhaalla Hugo Simbergin Pelko metsässä. Käykää ihmeessä katsomassa, näyttely on avoinna syyskuun loppupäiviin asti. Tuo Kittelsenin karhuteos on muuten myös saatavilla näyttelyjulisteena – se on ehkä pakko käydä hakemassa museokaupasta omalle seinälle jossain vaiheessa.



Olen hidas lukija. Sain kuitenkin taas yhden kirjan loppuun. Indrek Harglan Süvahavva-trilogian kakkososa Süvahavva – Teine suvi ei hurjasta kannestaan huolimatta ole lajiltaan kauhua. Sanoisin, että valitettavasti ei ole. Pidin nimittäin ykkösosan poltergeist-elementeistä. Tämä on jännäri, kyllä, ja paljon toki tapahtuu tässä kakkososassakin. Aikamoisen juonivyyhdin Hargla on punonutkin. En ole aivan satavarma, pysyinkö kaikissa käänteissä edes kärryillä. Pientä epäuskottavuutta oli joissakin kohdin, varsinkin mielisairaalaympäristön kuvauksessa, samoin minua häiritsi meediohahmo Ofeelian karikatyyrimäisyys. Mutta päähenkilö Arnika, 18-vuotias tyttö, on kyllä edelleen loistava hahmo nokkavuudessaan ja rohkeudessaan. Trilogiaa ei ole suomennettu eikä tietääkseni olla suomentamassakaan, joten jos haluatte lukea tämän menevän sarjan, opiskelkaa viroa. Hah!


Süvahavva kakkosella kuittaan Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingosta kohdan fiktiivinen hahmo.


Nukeista vielä. Kirjoitin näistä American Girl -nukeista aiemmin. Tuli mieleen ajatusleikkinä, voisiko Suomessa toimia vastaava konsepti: Suomen historian eri käänteisiin pohjautuva nukkesarja? Olisi muinaispukuun puettu rautakautinen tyttö, 1800-luvun tomera talonpoikaistyttö ja toisen maailmansodan ajalta evakkotyttö tai pikkulotta? Ja tämä sarja markkinoitaisiin nimenomaan lapsille, ei keräileville aikuisille? Niin, eipä taitaisi meillä onnistua... 

Orjuudesta paennut Addy-nukke elää Yhdysvaltain sisällissodan aikaa.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Turussa ja Tampereella

Viime sunnuntaina tehtiin kirkkomatka Turkuun asti muutaman ihmisen kanssa. Ajeltiin henkilöautolla Helsingistä. Turun ortodoksinen kirkko, C. L. Engelin suunnittelema, olikin erikoisen muotoinen – kirkkosali on täysin pyöreä! Salin ylle kohosi iso kupoli, jonka sisäkatto on sininen ja täynnä tähtiä, tosi kaunis. Liturgian jälkeen kävimme syömässä ja suuntasimme Luostarinmäen käsityöläismuseoon. Museoalue on säästynyt Turun palolta. Rakennukset ovat siis alkuperäisillä paikoillaan, eikä niitä ole rahdattu muualta, kuten vaikkapa Seurasaaressa. Monissa taloissa oli opas-elävöittäjiä vanhanaikaisissa asuissaan. Yksi kutoi kangaspuilla, toinen ompeli vaatteita. Ompelija oli kuulemma itsellinen nainen, joka ei tarvinnut miestä, sillä Singer elättää nyt hänet. Hauska! Tässä muutama kuva Luostarinmäen alueelta, joka on yllättävän laaja. 




Eilen sitten suuntasin itsekseni toiseen kaupunkiin, Tampereelle. Se on kyllä kiva paikka. Ensimmäisenä menin Tuomiokirkkoon, joka on uskomattoman kaunis kansallisromanttinen rakennus. Siellähän on Hugo Simbergin tekemät koristelut sisätiloissa: elämänköynnöstä kantavat lapset, kuolema luurangon hahmossa huolehtimassa sieluista ja tietysti Haavoittunut enkeli -maalaus, jota ei tosin päässyt läheltä katsomaan, sillä se sijaitsee suljetulla yläparvella. Keskelle kirkon kattoa Simberg oli maalannut paratiisin käärmeen. 


Rauhallisen kirkkohetken jälkeen lähdin kävelemään kohti museokeskus Vapriikkia, joka on Tammerkosken rantamille rakennetuissa teollisuusrakennuksissa. Siellähän on hurjan monta eri museota ja näyttelyä. Oli pakko karsia suosiolla kokonaan pois Jääkiekkomuseo, Kenkämuseo ja Luonnontieteellinen museo – siltikin meni aikamoiseksi läpijuoksemiseksi. Pidin museon päänäyttelystä, joka kertoi keskiajan pyhiinvaelluksista, joita Suomesta tehtiin. Luin siitä nuivan arvioinnin jostain blogista, mutta tosiaan, minä kyllä tykkäsin. Kiva äänimaailma siellä, keskiaikaista musiikkia. Kiersin pällistelemässä myös Kivimuseon uskomattoman hienot ja värikkäät kivikaunokaiset. Tampere 1918 -näyttely oli hiljentävä ja järkyttäväkin. Sitä ei suositellakaan alle 13-vuotiaille. Lopuksi kävin vielä katsomassa Aika leikkiä -näyttelyn. Ihania vanhoja leluja, nukkekoteja ja muuta. Ei kuitenkaan mikään suosikkini näkemistäni leikkikalumuseoista. Tunnelma puuttui.


Vapriikin kahvilassa levähdettyäni ja parit kortit siskon lapsille kirjoitettuani jatkoin matkaa Amuriin. Sain muuten Vapriikin lipunmyynnin mieheltä ihan huippua palvelua, kartan ja opastuksen seuraavaan kohteeseeni, joka oli siis Amurin työläismuseokortteli. Siellä ei valitettavasti käynyt museokortti, mutta talomuseo oli tosiaan 6 € (alennuslippu) arvoinen. Aivan ihana! Puutalokortteliin mahtuu aika hurjan monta museoasuntoa, joten nähtävää riitti taas melkein liikaakin. Tai siis aikaa oli ihan liian vähän.



Ukkosen alkaessa jyrähdellä jo kauempana kiersin asunnosta toiseen, vanhimmista yhä uudempiin. Taas tuntui kuin olisi päässyt vierailemaan nukkekodeissa... Tässä muutama kuvanen.




Taas piti levähtää kierroksen jälkeen museokahvilassa. Amurin Helmi on söpö vanhanaikainen kahvila. Loppuillan vietin sateen ropistessa ja ukkosen jyristessä kotoisasti sisätiloissa Hämeenkadulla, väritysiltamisssa! Oli kiva tavata vanhoja kavereita (kiitos H upeasta Tampereen tuomiokirkko -kirjasta ja Cheburashka-pehmosta!) ja tutustua värittämisen lomassa vähän uusiinkin ihmisiin. Iltajunalla kotiin takaraivossa ajatus, että uusi reissu pitää tehdä pian – ja mieluiten väljemmällä aikataululla, ettei tule museoyliannostusta.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Pieni amerikkalainen unelma

Nukkeasiaa. Talouteen muutti juuri tänään kolme pientä amerikkalaistyttöä. Löysin sattumalta ihan muita asioita hakiessani netistä American Girl -nukkebrändin. Olen ollut sitä mieltä, että realistiset lapsinuket eivät ole minun juttuni, mutta en ollut vain törmännyt ennen näin söpöihin. Oikeastaan AG:n "perusnuket" ovat paljon isompia (ja siis aivan hurjasti kalliimpia), 18 tuuman kokoisia lapsinukkeja. Nämä pikkuiseni ovat noin 6,5 tuumaa korkeita eli 16-17 cm. Alunperin mininuket oli tarkoitettu isojen AG-nukkejen omiksi nukeiksi, mutta nyt ne ovat oma linjansa pienemmästä mittakaavasta pitäville. Toki marginaalinen verrattuna siihen kaikkeen oheissälään, mitä isoille AG-nukeille on tarjolla.

Tässä on Addy Walker. Hän kuuluu historiallisten nukkejen sarjaan. Tummahipiäinen nukkelapsi elää vuotta 1864 ja hän pakenee tarinansa mukaan orjuudesta vapauteen. Historialliset AG-nuket edustavat siis Yhdysvaltain historian eri vaiheita. Tyttönuket ovat noin 8-10-vuotiaita, ja sen ikäiset lapset näillä enimmäkseen taitavat leikkiäkin. Nuket ovat laadukasta tekoa, myös tässä pienemmässä mittakaavassa. Kun isoilla nukeilla on sulkeutuvat lasisilmät, pikkunukkejen silmät on maalattu. Vaatteet voi riisua, ja mekkojen alta löytyy sukat tai sukkahousut sekä pitkät aluspöksyt.


Nuket tulevat pahvisissa koteloissa ja niiden mukana on pienet (siis todella pikkuiset!) kirjaset, joissa heidän tarinansa on kerrottu.


Tilasin vahingossa Addy-nuken kahtena kappaleena, mutta päätin pitää molemmat. Ne ovat eri sukupolvea. Vasemmalla oleva pinkkimekkoinen Addy on vanhempaa linjaa. Sen vartalo on pehmeä ja kankainen, kun taas sinimekkoinen Beforever-sarjan nukke on saanut kokonaan vinyylisen vartalon ja vaikuttaa siksi sirommalta. Eroja löytyy kahdesta Addystä niin paljon, että ovat melkein kuin eri hahmoja. Siksi päätin nimetä punamekkoisen Abbyksi – olkoon hän sinimekkoisen Addyn, suosikkini, sisko. Kolmas nukke on vaaleaihoinen Samantha Parkington, orpolapsi, joka asuu rikkaan isoäitinsä luona. Samantha on myös historiallinen nukke, hän elää vuotta 1904.


Nukkejen mukana tulevat kirjasetkin ovat muuttuneet aikojen kuluessa. Alkuperäinen Meet Addy -kirja on aivan ihana: kovat kannet, irtopaperipäällinen, jopa värikuvia sisällä. Beforever-sarjan mukana tulevat kirjat ovat yhä pienempiä, pehmytkantisia ja sisältä mustavalkoisia lirpakkeita.

Tässä vielä kahden Addyn vertailua takaapäin. Uudemman, sinimekkoisen Addyn hiukset ovat tosi nätillä lettikampauksella. Vanhemman sukupolven Addyn tukka on "afrompi", kiharampi ja tummempikin. Hyviä ja huonoja puolia löytyy kummastakin sukupolvesta: vanha kovakantinen kirja on kiva, mutta uuden Addyn silmät ovat "valoisammat" ja tykkään itse myös kokomuovisesta vartalosta.


Lopuksi vielä pakollinen vertailu: Blythe ja American Girl mini. Onkohan näillä kahdella muuta yhteistä kuin että ovat nukkeja? Ja että pidän molemmista!

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Konevitsalainen ikoni - ja jälleen museokortteilua

Tänään on Jumalansynnyttäjän juhla Konevitsan ikonin kunniaksi. Konevitsalainen Jumalanäiti on minulle läheinen ikoni. Olin talkoolaisena Konevitsan luostarissa Laatokalla 1996 ja siitä lähti varsinaisesti tieni ortodoksiseen kirkkoon, vaikka olin jo lukioaikoina ottanut ensimmäiset askeleet sitä kohti. Kerran sitten mainitsin jossain kirkon nettikeskustelussa, että minulla on vain painokuvaikoneita, käsinmaalattuihin ei ole varaa, mutta rukouksellisessa mielessä painokuvatkin ovat minulle tärkeitä. Eräs minulle ihan tuntematon ikonimaalari kirjoitti sitten, että hän maalaa minulle ikonin pohjalaudan hinnalla. Voi onnea! Pyysin häntä maalaamaan Konevitsan Jumalanäidin ikonin. Siitä tuli kotialttarini pääikoni. En voi muuta kuin olla kiitollinen tästä upeasta ikonilahjasta! Muistelen tänään myös ikonini maalaajaa. Kiitos!

Konevitsalaisen ikonin erityispiirteitä ovat Jumalanäidin sininen viitta ja pieni kyyhkynen, joka on Jeesus-lapsen kädellä.
Muita miettehiä. Museokorttia on taas käytetty. Alunperin ajattelin mennä tänään Suomenlinnan Lelumuseoon, mutta sateinen sää sai minut jäämään mantereelle. Menin sitten Designmuseoon. Se oli  ehkä pieni pettymys, täytyy tunnustaa. Pidin kyllä kovasti kokoelmanäyttelystä, joka esitteli suomalaista muotoilua 1800-luvun lopulta alkaen. Se olisi saanut olla vieläkin laajempi. Eniten kiehtoivat lasiesineet. Lasi materiaalina on vain jotain niin kaunista. Haluaisinkin mennä taas Riihimäen Lasimuseoon jossain vaiheessa, viimeksi kävin siellä 90-luvulla. Designmuseossa oli myös pienehkö Tapio Wirkkala -näyttely – taas olisin toivonut enemmänkin nähtävää.

Museon yläkerrassa oli esillä Suomimuodin antologia, jossa oli joitakin hymyilyttävän hauskoja asuja. Muoti ei vaan ehkä ole se minun omin juttuni. Mutta nostalgiaryöps tuli siinä vaiheessa, kun bongasin Club A by Torstain värikkään hiihtoasun 80-luvulta. Minulla oli vastaava silloin aikoinaan. Muistan miten järistyttävää oli, kun muotiin tulivat kirkkaat puhtaat värit ruskean ja sinapinkeltaisen jälkeen. Minä sain lapsena vaatteet useimmiten kierrätettyinä isosiskolta, mutta Club A -toppa-asu oli ihan uutena kaupasta ostettu, minua varten. Siksikin se on jäänyt mieleen. Ja tupsuinen ihana Husky-pipo! Kaivelin äsken kaikki vanhat valokuva-albumini läpi löytääkseni kuvan, jossa pukuni näyttäytyy Ylläksen hiihtolomamatkalla, mutta en löytänyt sitä. Pitää vielä ylistää museokorttia – se on siitäkin hyvä, että kaikkien museokokemusten ei tarvitsekaan olla järisyttäviä. Ei harmita, että "tästäkin joutui maksamaan", kun kortti on kerran ostettuna tavallaan vapaalippuna moniin moniin museoihin.


Sitten vielä viherkasveista. Tomaatit lähtivät takaisin siskolaan täältä kesälomahoidosta. Vaihdoin rakkaat mehikasvini, rahapuun ja aloe veran, isompiin ruukkuihin ja uusiin multiin. Mehikasvit pitävät kyllä pienistä ruukuista, mutta nyt oli vaihdon aika. Rahapuun juuripaakku oli koppurainen ja ihan täynnä juuria. Aloe veran ruukku ei pysynyt edes pystyssä kasvin painon takia. Aika hyvävoimainen ja uutta kasvua puskeva tuo aloe, jonka pelastin Lidlin poistolaarista.

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Seurasaaressa

Museokorttia on vinguteltu taas. Eilen tein retken Seurasaareen, jossa olen ehkä käynyt lapsena. Mitään muistikuvia paikasta ei kuitenkaan ollut. Ulkomuseon alueella on lukuisia ympäri Suomea tuotuja vanhoja rakennuksia savutuvista aina vaatimattoman maalaisaateliston kartanoon asti. Ja kaikenlaista siltä väliltä. Vinkit Seurasaaren retkeilijöille heti alkuun: alue on laaja, varaudu kävelemään. Omat eväät voivat olla hyvä idea, vaikka löytyy saarelta kahvilakin. Merellisessä ympäristössä tuuli on yllättävän viileä, varsinkin saarelle johtavalla sillalla. Lämmintä vaatetta siis mukaan.

Lipunmyynnistä sai alueen kartan, johon merkittiin avoinna olevat talot. Ensimmäisenä suunnistin Kurssin talolle, joka on tuotu Kuortaneelta. Talon opas esitteli miten villaa kehrätään. Toinen opas kehotti minua kiipeämään porttiluhdin yläkertaan katsomaan tyttöjen kapioita. Täytyy sanoa, että luhdin lähes pystysuorissa rapuissa tuli äitiä ikävä. En varsinaisesti tuntenut itseäni ketteräksi talon tyttäreksi...

Kurssin talo, oikealla porttiluhti. 
Heinätupa Utsjoen Nuorgamista.
Iisalmen pappila ja taustalla Karunan kirkon tapuli.
Oli hauskaa kierrellä taloissa ja kurkistella huoneisiin sisälle, kuin 1:1-kokoisiin nukkekoteihin. Vauraan väestön asumista esitteli Kahiluodon kartano, jonka yläkertaan en valitettavasti päässyt oppaan ollessa tauolla. Muutenkin näkemistä oli niin paljon, että jossain vaiheessa huomasin vaipuneeni museokoomaan ja kuljin vain eteenpäin pysähtymättä kovin pitkäksi aikaa tarkastelemaan yksityiskohtia. Sinänsä harmi, mutta jäipähän näkemistä vielä vaikka uudelle vierailullekin.

Tirkistys ikkunasta ulos Antin umpipihatalon pihamaalle. 
Antin talo Säkylästä.
Karunan kirkko vuodelta 1685 on edelleen satunnaisessa sakraalikäytössä. Kirkossa oli mielenkiintoiset kynttilänjalat: seinästä työntyvät käsivarret, jotka pitelivät pitkiä kynttilöitä. Aika karmaisevat, jotenkin. Opas sanoi, että ne saattavat olla saksalaista alkuperää.

Karunan kirkko.

Käväisin vielä kierrokseni lopuksi museokaupassa, joka oli minusta aika vaatimaton. Olisin keksinyt vaikka mitä kivoja ja kansanomaisia, museon tyyliin sopivia tuotteita sinne myyntiin. Kiinnostavampi tutkittava olikin museokaupan yhteydessä oleva maalaiskauppa vuodelta 1871.

Yllättävän vähän vierailijoita näkyi koko saarella. Monissa taloissa sai olla ihan kaksin oppaan kanssa. Kiva reissu kaikenkaikkiaan. Oppaat olivat myös ystävällisiä ja asiantuntevia. Ovatkohan vielä museoaineiden opiskelijoita, kuten muinoin 90-luvulla? 

Viikonloppuna on ehkä tiedossa käynti Turun Luostarinmäen käsityöläismuseoon. Katsotaan mitä keksitään. Olen menossa siis Turkuun erään tutun nunnan ja muutamien muiden ihmisten kanssa. Pääkohde toki Turun ortodoksinen kirkko ja siellä toimitettava liturgia. Viime sunnuntaina osallistuin Pappilatalon kirkossa Jeesuksen rukous -palvelukseen, joka oli siis maallikkovetoinen kaunis rukouspalvelus. Siinä keskitytään toistamaan Jeesuksen rukousta, kymmeniä ja satoja kertoja. Lopuksi luetaan esirukouksia. Hengellisessä elämässäni on ollut jonkinlainen erämaavaihe, mutta kokemuksesta tiedän niiden kuivien kausien aina menevän ohi ajallaan. Toinenkin kirkkomatka pitemmälle, Hankoon, on sovittuna. Kiva päästä pois kotikulmilta. Minulle on iso juttu jo se, että pääsee matkailemaan kotimaassa. Vaikka sitten tehden retkiä päiväseltään eri paikkoihin.

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Museossa hellettä paossa

Otsikko vähän valehtelee, ei täällä kotisaarella ainakaan mitään hellettä ollut. Mutta keskustassa oli kyllä tukahduttavan kuuma. Tein siis pienen retken Kuusisaareen Didrichsenin taidemuseoon. Siellä oli Pauno Pohjolaisen retrospektiivinen näyttely, joka kiinnosti minua, sillä Pohjolaisen sanotaan saaneen vaikutteita bysanttilaisesta taiteesta. Kuitenkaan Pohjolaisen taide ei ollut minulle etukäteen mitenkään tuttua. Katsoinkin museon alakerrassa pyörivän vartin mittaisen dokumenttifilmin tutustuakseni taiteilijaan paremmin. Veistoksellisia abstrakteja reliefejä, puuta ja hartsia ja syviä värejä. En osaa kirjoittaa taiteesta, mutta tykkäsin. En välttämättä ymmärrä nykytaidetta, mutta nautin täysin siemauksin.

Vähintään yhtä paljon kuin Pohjolainen, kiinnosti minua myös museon parkkipaikan ylle levittäytyvä Kaarina Kaikkosen installaatio Valssi elämälle. Pihamaan puihin oli kiinnitetty teräsvaijereita ja niille ripustettu satamäärin erivärisiä paitoja tuulessa liehumaan. Pyykkipäivä tai tiibettiläiset rukousliput tulivat mieleeni. Tässäpä räpsyjä Kaikkosen teoksesta.




Didrichsenin museoon tein tosiaan ensivierailuni. Lisäkseni pienessä kivassa museossa oli vain kaksi vierailijaa - kaikki muut olivat ilmeisesti rannoilla paistattelemassa päivää. Ostin museokortin, nyt pääsen siis rajoituksetta vierailemaan lähes kahdessasadassa suomalaisessa museossa 12 kuukauden ajan. Huippukeksintö! Seuraavaksi aion suunnata Seurasaaren ulkomuseoon. En ole käynyt siellä kuin lapsena, jos silloinkaan.