tiistai 14. elokuuta 2018

Naivismin pioneereja Keravalla


Kävin pikkusiskon luona Keravalla ja samalla poikkesin Keravan taidemuseo Sinkkaan, jossa on vielä tämän viikon esillä riemastuttava kattaus varhaista suomalaista naivismia. Naivismi vetoaa suureen yleisöön, ja Värikkään elämän rakastajat -näyttely onkin yksi Sinkan historian suosituimmista. Jatkoaikaa näyttely sai tosiaan tämän lisäviikon verran, joten käykää pikaisesti katsomassa, jos pääkaupunkiseudulla liikutte. Museokorttikohde, tietenkin.

Lapsena olisin varmasti rynnännyt tämän näyttelyn nähtyäni välittömästi piirtämään! Nykyään naivismi on kuitenkin itselleni vähän epämukavuusaluetta, täytyy tunnustaa. Humoristista, värikästä, ajattelin ennen museokäyntiä. Kaikki Sinkassa esillä olevat teokset eivät suinkaan aiheuta hörönaurua, vaikka hyvän mielen taiteeksi näitä kuvia kyllä voisi nimittää. Yksi takuuhymyilyttäjä näyttelyssä on Martti "Huuhaa" Innanen (1931-2014) hölmöläistyylisillä hahmoillaan. Tuupovaaran tuijottaja (1999) on siitä hauska, että se tuo mieleen lukioaikaisen poikaystäväni. Suunnittelimme nimittäin muuttavamme "isona" juuri Ilomantsin Tuupovaaraan. Terveisiä vaan A:lle.

Martti Innanen: Tuupovaaran tuijottaja (1999). Akryyli kovalevylle.

Aika tavalla Innasta herkempi ote ja aihevalikoima on padasjokelaisella Enni Idillä (1904-1992), joka kuvaa kissoja, enkeleitä, mutta myös piruja.

Enni Id.

Enni Id: Kukko ja kissa (1977). Öljy.
Löytyihän näyttelystä myös mukava kattaus lapsuuden suosikkini Andreas Alarieston (1900-1989) töitä. Alariesto kuvaa perinteistä saamelaiskulttuuria ja Lapin luontoa. Useat hänen teoksistaan pohjautuvat tositapahtumaan tai kansantarinaan. Ensilumi Lapissa on ehkä suosikkini kaikista teoksista koko näyttelyssä, harmoninen ja kaunis. Alarieston väripaletti on useista muista naivisteista poiketen varsin maanläheinen. Minulla oli lapsena Alarieston teoksia postikortteina. Niissä riitti yksityiskohtia ja tutkittavaa.

Andreas Alariesto: Ensilumi Lapissa. Öljy ja sekatekniikka paperille.

Andreas Alariesto: Vanha Lapin kylä. Öljy ja sekatekniikka paperille.
Värejä ei puolestaan säästele vantaalainen Tarja Polari (s. 1943). Räiskyvät selkeät väripinnat ja mustat ääriviivat ovat luonteenomaisia hänen maalauksilleen.

Tarja Polari (maalaukset) ja Alpo Jaakola (veistos),
Värikästä linjaa jatkaa Pekka Hiltunen, joka Alice Kairan tapaan maalaa mm. klovneja. Tässä kuitenkin isokokoinen maalaus kissaeläimistä Hiltuselta.

Pekka Hiltunen: Tasapaino (2004). Öljy levylle.

Aivan omanlaistaan herkkyyttä on taas Nikolai Lehdon (1905-1994) maalauksissa. Tämä potretti oli Alarieston kuvien ohella yksi suosikkiteoksistani näyttelyssä. (Tykkäsin myös noista Sinkan museon väriseinistä, toivat teokset hyvin esiin.)

Nikolai Lehto: Äiti ja tyttö II (1978). Öljy.

Lopuksi vielä kuva Aune Paulinin (1925-2007) maalauksesta, joka mielestäni kiteyttää naivismin sellaisena kuin se mielikuvissani on aina ollut: hyväntuulisia ihmisiä, enkeleitä ja kilttejä eläimiä sulassa sovussa, värikästä ja paljon yksityiskohtia. Sinkan näyttely auttoi kuitenkin näkemään, miten laaja kirjo erilaisia tekijöitä naivismin päivänvarjon alle mahtuu.


Seuraavaksi Sinkkaan tulee esille näyttely Liisa Ihmemaassa. Hauska sattuma on, että myös Helsingin Sarjakuvakeskuksen Näkyvyysgalleriassa (Porthaninkatu 9, Helsinki) on parhaillaan Liisa Ihmemaassa -teemainen näyttely 25.8. asti.

lauantai 28. heinäkuuta 2018

Maljakkolöydöt kirpulta

En löydä ikinä mitään kivaa kirpputoreilta, paitsi tänään! Lapinlahden Lähteen tukikirpputorille Lähteen Patinaan oli tullut valikoima neliskanttisia pienehköjä lasimaljakoita, joiden simppeli muotokieli puhutteli. Nämä ovat (kuulemma) ruotsalaisen lasitehdas Gullaskrufin Isi-maljakoita (1956-1961), suunnittelijana Lennart Andersson. Maksoivat 5€/kpl ja näitä tosiaan jäi sinne vielä useampi, vihreiden ja värittömien lisäksi myös yksi isompi ruskea. En rohmunnut itselleni kaikkia, vaikka mieli teki. Menkää siis pian hakemaan omanne, jos yhtään innostutte näistä maljakoista. Kannattaa pistäytyä samalla myös Lähteen Puodissa, jossa on myynnissä taidetta ja käsitöitä sekä tietysti Lähteen omassa kahvilassa, joka sijaitsee päärakennuksessa, Lapinlahden entisessä mielisairaalassa.


Eipä muuta tällä kertaa, lyhyestä virsi kaunis. Mukavaa viikonloppua kaikille! Oletteko tehneet hyviä kirpputorilöytöjä vastikään?

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Ortodoksisen hautausmaan historiakierroksella

Tänään on vietetty profeetta Elian päivää. Praasniekkajuhlaansa eli temppelipyhäänsä viettävä Helsingin ortodoksisen hautausmaan Elian kirkko järjesti eilen opastetun historiakierroksen, jolle osallistuin. Hautausmaan uudempi, tänä vuonna kuusikymppisiään viettävä kirkko, on mielestäni Helsingin seudun kaunein ortodoksinen pyhäkkö. Harmonien kokonaisuus sekä sisältä että ulkoa. 


Kirkko oli juhlan aattona koristeltu kukin. Profeetta Elian ikoni oli nostettu analogipöydälle keskelle kirkkoa. Tässä kirkossa on taidokkaasti ja perinteiseen tyyliin maalatut ikonit. Puuleikkauksin koristeltu ikonostaasikin on tosi hieno. Oppaamme kertoi, että lattiassa analogin takana oleva neliö on arkkuhissi.


Kirkon itäpäädyn ulkoseinän mosaiikki-ikonin on tehnyt kuvataiteilija Ina Colliander, kirjailija Tito Collianderin vaimo. Ikonin aiheena on Kristuksen ylösnousemus. Opas näytti meille Collianderien haudan.


Pääsimme käymään myös vanhassa, 1850-luvulla rakennetussa, profeetta Elian kappelissa. Pieni kappeli on vain harvoin auki. Kappelin ikonostaasi on aikansa tuote, rappioromanttinen, jos vähän rumasti sanotaan, ja kenties isommasta kirkosta tuotu, sillä se ei oikein istu paikoilleen.



Kiertelimme helteisellä hautausmaalla ja tutustuimme tarkemmin muutamaan hautaan. Hautausmaa on perustettu 1815. Siellä on myös maanalaisia katakombeja. Hautausmaatyöntekijä oli iskenyt rautakangen maahan ja kanki oli hulahtanut maan sisään katakombiin. Maan päällä on isompaa ja pienempää hautamuistomerkkiä, myös yksi karjalaistyylinen hirsinen grobu, mutta aika vähän meistä loppujen lopuksi jäljelle jää...


Joistakin muistetaan ainakin nimi. Kauppaneuvos Feodor Kiseleff (1772-1847) soittaa helsinkiläisille heti kelloja Senaatintorin reunalla sijaitsevan Kiseleffin talon takia. Alla on kuva Kiseleffien haudasta. Feodorin vierelle haudattu vaimo ei rististä päätellyn ollut ortodoksi.


Kiseleffiä vielä tutumpi nimi taitaa olla Nikolai Sinebrychoff (1789-1848), jonka haudan katkennut pylväs kuvaa maallisen elämän äkillistä päättymistä. Pohjoismaiden vanhimman panimon perustaja oli hän, Koffin oluen tietävät kaikki.


Kävimme myös Anna Vyrubovan (1884-1964) haudalla. Hän oli Venäjän viimeisen keisarinnan hovineiti, joka eli monivaiheisen ja erikoisen elämän. Hyllyssäni on hänen elämäkertansa, pitääkin lukea uudestaan. Sattumalta löysin myös erään kahdeksan vuotta sitten kuolleen tutun "kirkkomummon" haudan, jonka sijaintia en ollut tähän mennessä tiennyt. Yritin painaa sen mieleeni, mutta hautausmaat ovat eksyttäviä enkä yleensä osaa niillä suunnistaa.

Ainahan Lapinlahden hautausmaalla käydessä tulee mieleen, että jos nyt kuolla kupsahdan, tulee oma leposijani olemaan myös tuolla. Vähän ristiriitaiset fiilikset. Mitä lähempänä kirkkoa hautausmaalla ollaan, sitä rauhallisempaa siellä on, mutta aidan vieressä kulkee kunnon monikaistainen valtatie ja liikenteen melu on oikeasti raastava. Ja sinne reunaanhan ne uudet haudat taidetaan tehdä... Toivottavasti seurakunta saisi rakennettua kunnon aidan tien varteen melu- ja näkösuojaksi.

Elian päivään eli Iljan päivään, kuten Karjalassa sanotaan, on kansanperinteessä yhdistetty ukonilmat. ”Iljan ukkoset hyvän viljan kasvattaa ja Iljan salamat niihin hyvän terän tekevät”, ”mitä enemmän on Iljan ukkosia, sitä enemmän on syksyllä laareissa jyviä”, ”ukkoseton Iljan viikko purnut tyhjäksi jättää”. Täällä Helsingissä ei taideta tänään ukkosia saadakaan, mutta sadetta tuli aamulla ja tukala trooppinen kosteus valtasi nurkat.

maanantai 16. heinäkuuta 2018

Saaristoveneellä Pentalaan

Täällä on ollut hiljaiseloa, mutta taas mennään! Tällä kertaa matkataan saaristoveneellä Espoon saaristoon, Pentalan museosaarelle. Pentalan saaristomuseo on uusi museokorttikohde. Tosin itse alueelle ja sen rakennuksiin Gurlin taloa lukuunottamatta on vapaa pääsy. Lähdin matkaan Suomenojan venesatamasta saaristoveneellä. Lipun hinta museoreitillä on 3/6 € meno-paluu eli varsin kohtuullinen. Matka kesti 40 minuuttia ja se oli tyynellä säällä ja laivan sisätiloissa tukalan kuuma. Perilläkään ei merituuli juuri vilvoittanut; +29°C varjossa!

Pentalassa on museoituja saaristolaisrakennuksia, joista mielenkiintoisin oli minusta ruokokattoinen ranta-aitta. Se on rakennettu 1800-luvun alussa, mutta palanut pahoin 1982. Aitta on kuitenkin korjattu ja hieno ruokokatto palautettu. Nykyiset ruo'ot on tuotu Virosta.



Museokortilla tai pääsymaksua vastaan pääsee opastetuille kierroksille tilan päärakennukseen, Gurlin taloon. Gurli Nyholmin entisessä kodissa aika on pysähtynyt 1980-luvulle. Esineistöä on kuitenkin eri aikakausilta. Taloon pääsee tutustumaan ainoastaan oppaan kanssa pienissä ryhmissä. Tällä kertaa aikatauluni eivät osuneet yhteen opastetun kierroksen kanssa, joten Gurlin talo jäi sisäpuolelta näkemättä.


Kalastajanmökki on heti laiturin tuntumassa. Se on alunperin ollut matala savutupa. Mökin seinälle on kehystetty vanhoja kuviollisia tapettipaloja, joita on löytynyt useita kerroksia rakennuksen sisäseinistä.


Näkymä kalastajanmökin ikkunasta merelle.


Pentalan rakennuksissa on myös museokauppa ja pieni kahvila. Ravintola löytyy purjehdusseuran alueelta. Itse lähdin reissuun ilman eväitä, pelkän vesipullon kanssa, ja olin kahvilan herkkujen varassa. Suosittelen melkein omia eväitä mukaan. Siisti wc oli alueella (toista kuin Suomenojan venesataman bajamaja, huh) ja juomakelpoista vettä saa wc:n kraanasta tai hanasta kahvilarakennuksen ulkonurkalta.

Pentalan saarella on myös luontopolku, josta kävelin helteen nujertamana vain pienen pätkän. Tilan vanhoilla pelloilla laiduntaa lampaita.


Saaren museokaupassa saa tämän kesän ajan Museokorttia näyttämällä -15% alennuksen. Ostin meripihkan värisen lasipallon, joka markkeeraa vanhanaikaista verkonkohoa sekä Espoon kaupunginmuseon opaskirjan Pentalan saaristomuseon alueesta.


Päiväretki oli muuten mukava, mutta helle vei voimat aika tavalla. Rispektit niille, jotka reissasivat pienten lasten kanssa! Palatessa paahteiselle laivalaiturille muodostui jono jo puoli tuntia ennen saaristoveneen saapumista. Auringossa seisomalla varmistin paikkani paluulaivaan ja tällä kertaa kannelle; kaikki halukkaat eivät mahtuneet kyytiin lainkaan. 50-suojakertoiminen aurinkovoide ja lierihattu olivat aivan ehdoton pelastus. Perillä Suomenojalla vielä toinen puolituntinen bussin odotusta ja lopulta viileään metroon Matinkylän asemalta.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Katastrofikeittiössä onnistutaan

Ruokablogi tämä kyllä ei ole. Ei niin, ettenkö pitäisi hyvästä ruoasta, kokkaaminen ei vain ole oikein vahvinta alaani. Katastrofikeittiö. Sellaista tosi-TV-ohjelmaa voisi kuvata kyökistäni. Nyt tulee kuitenkin ruokapäivitys, harvinaista.

Kun olen nyt hetken ajan vältellyt tietokoneella istumista, olen tehnyt huomattavasti enemmän kotitöitä kuin ennen, samoin laittanut ns. oikeaa ruokaa. Aika pelottavaa huomata! Somen seuraaminen ja muu tietokoneella viipyily vie niin paljon pois rikkaammasta olemisesta ja elämästä. Kännykän näpelöinti ei minua niin koukuta kuin läppärin naputtelu.


Mutta nyt on siis kotoiltu, ja katastrofikeittiössäkin onnistutaan silloin tällöin. Löysin Jemina eats what -blogista niin herkun ja simppelin retiisisalsan ohjeen, että olen tehnyt sitä jo kahdesti. Itse käytin punasipulia tavallisen sipulin sijaan, eikä korianteria löydy kaapistani. Vähän soveltamalla mennään, mutta ihan taivaallisen hyvää pitaleivän täytettä. Laitoin pitaan myös falafeleja (pakasteita) ja fetaa sekä hummusta. Oli niin nälkä salsaa tehdessä, että pilkkominen jäi vähän laiskaksi ja biitit isoiksi. Käykää Jeminan blogissa ihastelemassa, miten niitä ruokakuvia oikeasti pitää ottaa! Itse inspiroiduin kokkaamaan tätä tuoresalsaa nimenomaan Jeminan mahtavien kuvien vuoksi. Omassa ruokaräpsyssäni on houkuttelevinta ehkä tuo värikäs lautasliina, joopa joo... Mutta hyvää oli!


Olen miettinyt vähän ruokakuvien jakamista somessa. Vielä jokin aika sitten oli päiviä, jolloin en saanut syötyä tarpeeksi monipuolisesti enkä aina tarpeeksikaan, koska rahaa oli naftisti. Katselin Instagram-kuvia herkullisista annoksista ja ajattelin, etten ikinä jaa someen yhtään ruokakuvaa. Mutta ei asia ole niin mustavalkoinen. Ruoka on ihana asia, enemmän kuin pelkkää polttoainetta, ja siitä saa nauttia. Tottakai. Mutta on hyvä muistaa, ettei kaikilla ole laittaa leipäjonohernaria kummempaa lautaselleen. Monilla tällä planeetalla ei sitäkään.

Saarna on saarnattu, kerron vielä mitä muuta olen tehnyt tietokoneettomina hetkinäni. Lukenut, ulkona! Ja metrossa. Puiston penkillä ja oman talon pihalla, auringossa puun alla. Ihmeen hyvin pystyn keskittymään ulkona, vaikka kesken on vironkielinen romaani. Itse asiassa vieraan kielen lukeminen imee jotenkin tiiviimmin mukaansa, siihen on pakko syventyä, jotta ymmärtäisi. Osallistun Helmet-kirjastojen kesän lukubingoon, kaksi ruksia on jo bingotaulukossani ja lisää tulee.

Tiedän, että moni inhoaa tätä hetkeä, sunnuntai-iltaa, jolloin viikonloppu vähitellen alkaa vaihtua maanantaitunnelmaan. Arkianarkistina tämä on minusta viikon paras hetki. Päikest kõigile!

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Tuoksupelargoni eli vaivaistalonkukka (plus muita kuulumisia)

Sain uuden huonekasvin! Uskokaa minua, tästä tulee seuraava trendikasvi* ja blogikukkanen. Tuoksupelargoni tuli suomalaiskoteihin jo 1800-luvulla. Porvariskodeissa se tuoksutti ilmaa makuuhuoneessa, sairaaloissa ja vaivaistaloissa sen raikas tuoksu taas korvasi tuulettamisen. Kasvi tuoksuu hyvältä, kun sen lehtiä ja varsia liikuttelee. Kuulemma tällainen sanonta liittyykin tuoksupelargoniin: "Skaka blomman, prästen kommer!" Kasvia on nimitetty myös tuoksupielikiksi, vaivaistalonkukaksi, köyhänkukaksi ja ukonkukaksi. Kukat itsessään siinä ovat vaatimattoman näköiset, tuoksu on tämän kasvin juttu. Kukkakaupoissa en ole tätä nähnyt. Aion yrittää ottaa pistokkaita, jos kasvi selviää hoidossani hengissä pitempään. Talvehtiminen vähän arveluttaa? Hoito on periaatteessa helppoa, mutta tuoksupelargonia saa kastella melkein joka päivä. Kuivuneet lehdet kerään tuoksupussiin laitettavaksi, niissä on erittäin voimakas sitruunainen tuoksu. Onko tuttu kasvi teille? 



Olen etsinyt jääkaapin ovihyllyyn mahtuvaa vesikannua, mutta en ole onnistunut löytämään sopivaa. Ratkaisin asian vähän toisin kuin olin alunperin ajatellut. Nyt minulla on neljä eriväristä lasista vesipurnukkaa, 4 dl vetoista, jääkaapissa. En ole vielä ihan varma, onko tämä toimiva systeemi. Ainkin purnukat ovat minusta kauniita. Ne ovat Clas Ohlsonilta. Juomaveden pitää minusta olla mahdollisimman kylmää.


Sitten vielä museovinkkinä Helsingin Taidehalli, jossa on elokuun alkuun asti IC-98:n näyttely. Vain kuusi teosta, joista valtavalle screenille heijastettu piirrosanimaatio Nekropolis oli minusta pysähdyttävin. Miljoonien mustien lintujen muodostama hitaasti muuttuva pilvi, matala (melkein fyysisesti pahaa tekevä) jyly, maailmanlopun tunnelma. Äärettömän hieno oli myös lyhytelokuva siellä perimmäisessä salissa, katsokaa alusta loppuun. Näiden kauniiden ja vähän pelottavienkin teosten äärellä kannattaa viettää aikaa, istua alas rauhassa. Ihan pieniä lapsia en välttämättä tähän näyttelyyn veisi. Tai riippuu lapsesta, mutta itsellänikin meni muutaman kertaan kylmät väreet Taidehallin hämärissä huoneissa, tosin olen aika herkkis. IC-98 on kyllä ollut yksi taidelemppareistani siitä asti, kun törmäsin siihen ensimmäistä kertaa muistaakseni EMMAssa.

*Kuumimmat kasvit tällä hetkellä ovat tietääkseni peikonlehti ja kilpipiilea. Kilpipiilea on minullakin, ja ymmärrän täysin hypetyksen. Kiva on, ja pysynyt hengissä jo useita kuukausia, mikä ei ole itsestäänselvyys! Kilpipiileani on tehnyt jopa pari poikasta, jotka istutan lähiaikoina omaan ruukkuun.

torstai 14. kesäkuuta 2018

Helsingin itäinen saaristoreitti

Nythän tämä elämä kääntyi vallan sosiaaliseksi. Isosiskoni lomailee, joten lähdin hänen kanssaan tänään saaristoristeilylle. Suomen Saaristokuljetus Oy liikennöi kesän ajan Hakaniemen ja Vuosaaren väliä. Me matkasimme itäisen saaristoreitin Vuosaaresta Hakaniemeen päin. Reitillä on yhdeksän pysäkkiä, ja koko matka kestää noin tunnin ja 45 minuuttia. Vuosaari–Hakaniemi -välin hinta on 10 €. 

Maksaruohoa Vuosaaren laiturilla. Kyllä, olin kontillani tätä kuvaa ottaessani.

Vuosaaren rannan hulppeat asunnot. 
Vuosaaresta päin lähdettäessä reitti kulkee ensin ulompana merellä. Alkumatka olikin paras ja merellisin osa. Ensimmäinen pysähdys Vuosaaren jälkeen oli Leikosaaren laiturilla. Istuimme siskon kanssa alkumatkan keulapenkeillä ulkona. Liikennöitsijä oli valitettavasti vaihtanut huoltotöiden takia pienempään alukseen, jossa kaikki muut paitsi neljä keulaan päässyttä joutuivat istumaan sisätiloissa. Onneksi kajuutta oli avonainen perästä, joten ihan suljetussa kopissa ei tarvinnut sisälläkään olla. Kuitenkin olisi ollut kivempi sellainen isompi alus, jossa olisi ollut paljon istuimia kannella. Luovutimmekin puolimatkassa keulapaikat muille. Tässä pikkualuksessa ei myöskään ole wc:tä, mikä kannattaa ottaa huomioon, jos reissuun lähtee.


Vartiosaaren kallioita.


Loppumatka Hakaniemeen päin kulkee lähempänä mannerta. Oli hauska nähdä itäinen kaupunki mereltä käsin. Degerön kanavassa paloivat punaiset valot. Piti hetken aikaa odottaa omaa vuoroa; kapeaan kanavaan pääsee vain yksi alus kerrallaan.

Degerön kanavassa.
Onnistuin ruskettumaan toispuoleisesti reissussa. Minulla oli pitkähihainen paita, ja nyt oikea kämmenselkäni ranteeseen asti on ruskea, mutta vasen valkoinen!

Yritän keksiä jotain puuhaa vielä pariksi seuraavaksi päiväksi, sillä kotona on remontti ja yritän pysytellä pois tieltä. Jep, remontti, taas. Vastahan ikkunaremontista selvittiin. Tällä kertaa ei ole kuitenkaan kyseessä taloyhtiön remontti, vaan ihan omatilaamani kylpyhuoneen katon ja yläseinien maalaus. Kylppäri olikin päässyt aika hurjaan kuntoon.

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Kukista ja yksinäisyydestä

Kävin viime viikolla lempipaikassani, yhdessä niistä, Helsingin yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa. Kasvihuoneet olivat kiinni maanantaina, mutta kiertelin ulkopuutarhaa kameran kanssa tunnin verran. Oli tuulinen päivä, heiluvia kasveja oli vähän hankala kuvata. Aurinkoista kuitenkin. Liljat kukkivat komeasti. Lokki pesi yhdessä kukkapenkissä, mitenköhän pesintä mahtaa onnistua? Suosikkini oli aistipuutarha, jossa sai nuuhkia tuoksuvia kasveja ja kosketella pörröisiä lehtiä. Olisi ollut jopa paljasjalkapolku, mutta sitä en testannut.

Kultapäivänlilja

Kukkaruukku-ukko

Amurinlilja

Kaunis kasvihuone

Koristelaukka
Olin kasvitieteellisessä meidän seurakunnan diakoniatyöntekijän kanssa, käytiin teellä kahvila Violassa. Tapaan diakoniatyöntekijää aina silloin tällöin, koska olen aika yksinäinen. Niin, olen kirjoittanut tästä muistaakseni aiemminkin. Minulla on Helsingissä pari ystävää, mutta heitä näen vain muutaman kerran vuodessa. Ja kauempana Suomessa pari ystävää, joita näen olosuhteiden pakosta vielä harvemmin. Onneksi on mese ja muut viestintäkanavat (kuka soittaa enää nykyisin puhelimella?). Ja onneksi on kivat siskot! Hyvänpäiväntutut, kirkkotutut, blogin lukijat. Oltiin juuri siskojen kanssa Tampereella viikonloppuna, laitan ehkä raporttia siitä myöhemmin.

Kannattaako kertoa, että on yksinäinen? Yksinäisyys haisee, se on kuin tartuntatauti, kartettava asia. Olen miettinyt tätä paljon. Eniten harmittaa yhden ystävän menettäminen. Olimme läheisiä, mutta kun ystäväni koki kohtukuoleman enkä osannut häntä tukea oikein mitenkään, välit hiipuivat enkä enää tiedä hänestä yhtään mitään, en yhteystietojakaan, jotta voisin kysyä mitä kuuluu. Olen miettinyt myös paljon muodissa olevaa kaveripiirien "konmaritusta". Että siivotaan rasittavat ja energiasyöpöt kaverit pois. Tietysti jos joku kaveri on täysi hyväksikäyttäjä, on varmasti paras katkaista välit. Mutta jos ihmisellä on vain pari ystävää, on parempi sietää toisen heikkouksia ja epätäydellisyyttä. Ja ehkä miettiä myös sitä, millainen ystävä itse on. Mitä mieltä te olette?

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Päivänkakkaraniityllä, +27°C

Sain vinkin kotisaaren FB-ryhmästä, että tässä lähellä, Kotkavuorella, kukkii hurjasti päivänkakkaroita. Mäellä oli ennen vesitorni, mutta nyt siellä on niitty. Kävin ihastelemassa kukintaa. Tuoksuhan päivänkakkaroissa on aika tympeä. Muista pahanhajuisista mutta kauniista kukkijoista tulee mieleen pihlaja. Sellainen ulkohuussin haju kummassakin, mutta sievät kukat.


Tämä purppurakukkainen kasvi on mielestäni mäkitervakko eli tervakukka, ei siis samantapainen puna-ailakki. Vai mitä? Tunteeko joku kasveja paremmin? Ainakin kasvupaikka, kuuma kallio, viittaisi tervakukkaan. Niin, oli tosiaan kuuma, varjossa +27°C ja auringonpaahtamalla mäellä vielä kuumempi. Iltakin on vielä lämmin, mutta kova tuuli on jo noussut, ja huomenna on asteita kymmenen vähemmän kuin tänään. Nytkin pidän parvekkeenovea auki imeäkseni kaiken kesäisen ihanuuden itseeni.


Voikukat ovat jo kukkineet, ne ovat höytypallovaiheessa.


Kotkavuorella kasvoi myös näitä keltaisia kukkia, eivätkö olekin jotain leinikkejä? Enää ei ole äitiä, jolta kysyä neuvoa kukkien määritysasioissa. Äiti tunsi kasvit!


Palatessani kotiin otin vielä kuvan Lauttasaaren kartanon päärakennuksesta, jonka omistaa nykyään Koneen Säätiö. Huomenna kartanon Punaisessa huvilassa aukeaa Kahvila Puhuri – asia, josta olen todella innoissani. Ketjuihin kuulumattomia kahviloita ei voi olla koskaan liikaa kotinurkilla. Perjantaina 8.6. remontoidussa kartanossa on avoimet ovet. Harmi, että pihamaa on vielä toistaiseksi aivan mullin mallin. Eiköhän sekin saada kesän aikana kunnostettua.

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Kotijuttuja

En ole oikein pöytäliinaihminen. Harvempi ehkä nykyään kankaisia pöytäliinoja arjessa käyttääkään. Kotialttarin pöydällä tykkään kuitenkin pitää liinaa, osittain siksi, että alttaripöytänä toimiva lipasto on ruma ja kolhuinen. Laitoin lipaston päälle ainakin nyt joksikin aikaa ison kirjaillun pellavaliinan, jonka on tehnyt äidin lapsuudenaikainen kotiapulainen. Sain liinan häneltä ylioppilaslahjaksi hurjat 24 vuotta sitten. Siitä asti se on ollut viikattuna komerossa, "liian hieno käyttää". Mutta hukkaanhan se komerossa menee. Iso työ on ollut sen kirjailussa. Yritin silittää liinaa, mutta taitteet näkyvät siinä yhä. Äidin jäämistöjä kun raivattiin, löydettiin siskojen kanssa rulla, jonka ympärille pöytäliinat oli kieputettu, ettei syntyisi taitoksia kankaaseen. Ei siinä mitään, mutta kun otettiin liinat pois rullan päältä, huomattiin, että se rullakin oli päällystetty kauniisti kankaalla ja nimikoitu kirjomalla! Siis esine, joka on lähes aina piilossa katseilta. Rulla kirjontoineen oli varmasti 1900-luvun alusta ellei 1800-luvun puolelta. Ennen pöytäliinat olivat tärkeitä joka kodissa ja niitä piti olla useampia.


Se liinoista, sitten verhoihin. Vallilan alesta nappasin olohuoneeseen uudet verhot, sillä 60-luvun Suomi-design alkoi tuntua aivan liian tummalta kesää kohden. Halusin kuitenkin näyttävät printtiverhot, mutta yleissävyltään vaaleammat. Näissä uusissa on päärynöitä ja päärynänkukkia.


Vertailun vuoksi ne vanhat verhot. Kun aurinko paistaa näiden läpi, verhoissa hehkuu punainen ja purppura, kuten kuvassa, mutta muulloin ne ovat yksinomaan mustat. Laitoin verhot FB-kirppikselle, mutta otin ne jonkin ajan päästä pois myynnistä. En raaskinutkaan myydä! Ehkä annan jollekin kaverille, jos kelpaa. Tai sitten kokeilen uudestaan ensi talvena omaan ikkunaan. Kangas on ikäänsä nähden tukevaa ja hyväkuntoista. Voisihan noista vaikka ommella jotain, jos osaisi.


Toin mökiltä tällaisen kauniin sinivihreän lasipallon, joka nyt killuu olohuoneen itäikkunalla. Unohdin kysyä siskoilta, olisiko jompi kumpi tahtonut tämän? Saa tämän vieläkin omia. Kamera ei oikein osannut tarkentaa läpinäkyvään lasipalloon.


Mökiltä vielä tuomisina tällainen musta kukikas metallitarjotin. Onhan tämä kyllä aika ysäri vai mitä? Mökki löysi muuten uuden omistajan. Se kävikin nopeasti.


Aurinkoista viikonloppua!