torstai 29. elokuuta 2019

Mandaloita ja muuta piirtelyä maalikynillä

Pitikin jo aikaisemmin esitellä näitä uusimpia taiteilujani. Kuulin mixed media -harrastajien ryhmässä Uni Posca -maalikynistä, ja se olikin sitten menoa, kun pääsin kokeilemaan itse. Kynät ovat vesipohjaiset eli ne eivät haise miltään, väri on juoksevaa, nopeasti kuivuvaa ja peittävää. Kyniä saa esimerkiksi Sinellistä, jossa niitä myydään sekä setteinä että yksittäin.

Paras ja värikkäin tulos omaan makuuni tulee, kun maalaa ensin akryylimaaleilla pohjan paperille. Akryylimaali kannattaa levittää mahdollisimman tasaiseksi pinnaksi, sillä kynän kärki takertuu helposti pohjan epätasaisuuksiin ja ruiskii väriä ympärinsä. Se onkin ainut huono puoli, minkä näistä kynistä keksin, melko makean hinnan lisäksi. Maalaan paperin täyteen erivärisiä kenttiä, jotka akryylimaalin kuivuttua koristelen Uni Posca -kynillä. Piirrän hitaasti erilaisia viivoja ja pisteitä, en siis väritä näillä. Omat maalikynäni ovat ohuimmat mitä löytyy, näitä on saatavilla eri paksuisina. Nämä kaksi työtä on piirusteltu akryylipohjalle.



Kokeilin myös piirtää kynillä vesiväreillä maalatulle pohjalle, mutta tämä ei innostanut ollenkaan yhtä paljon kuin akryylipohja.


Lidlistä ostin muutaman lehtiön tosi hyvää väripaperia. Lehtiössä on vain 25 arkkia paperia, eri värejä, mutta paperi on tosi paksua ja yllättävän laadukasta. Tuli ehkä hamstrattua varastoonkin. Väripaperille olen piirtänyt mandaloita Uni Poscilla. 


Ensin luonnostelen paperille apuviivat käyttäen viivainta, harppia ja valkoista puukynää. Erottuvatkohan himmeät apuviivat tästä kuvasta?


Sitten täytän mandalan erilaisilla geometrisilla kuvioilla aloittaen keskeltä ja edeten kohti ulkoreunoja.


Kokeilin myös piirtää joitain ristejä.


Nyt tuntuu siltä, että mandaloiden ja muiden kuvioiden piirtely on lähes kokonaan syrjäyttänyt mandalavärityskirjat ja vastaavat aivojen nollauksessa. Tämä on niin paljon luovempaa puuhaa, mutta ei kuitenkaan hirveitä taiteellisia ponnistuksia vaativaa. Kaiken kaikkiaan hyvää tekemistä hetkiin, jolloin haluaa puuhata jotain rauhallista ja meditatiivista. Itse en kauheasti innostu akryylipohjien maalausvaiheesta, mutta kun pääsee lopulta kuivunutta pohjaa koristelemaan, niin tulee kyllä kunnon flow, hommaan uppoaa täysin. Kannattaa kokeilla. 

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Pyhän Laurin vaelluksella

Blogin kohtalo on ollut mielessä aina välillä. Joko loppuu lähestyy, kun päivitystahti aina vain hiipuu ja kommentteihin (kiitos!) vastaan luvattoman myöhässä? Vielä en kuitenkaan luovuta, vaan kerron viime lauantaisesta pienestä pyhiinvaelluksesta Vantaan pyhän Laurin kirkolle. 

Vantaan luterilaiset seurakunnat järjestävät joka toinen vuosi tämän pyhiinvaelluksen. Tänä vuonna teemana oli vanha Kuninkaantie. Reippaimmat vaeltajat lähtivät matkaan Helsingistä, mutta minä lähdin reitille isäni kanssa kohti pyhän Laurin kirkkoa Vantaan Tikkurilasta. Tämä olikin kaikkein lyhyin reitti, 4,5 km, ja se oli sopivasti nimetty vaivaisten vaellukseksi. Matka kulki joen vartta myötäillen. Välillä pysähdyttiin lepäämään. Pappi kertoi tauoilla Martin Lönnebon rukoushelmistä. Myös pyhä Lauri, marttyyri Laurentius Roomalainen, tuli tutuksi. Hänen muistopäivänsä on sekä idän että lännen kirkon kalentereissa yhä samalla päivällä, 10. elokuuta. 


Minä ja matkaseurani varjokuvassa. Isä otti polkupyörän mukaan ja ajoi sillä myöhemmin kotiin.


Reitti kulki loppumatkasta peltojen keskellä. Aurinko paahtoi tässä aika kuumasti. Pyhän Laurin kirkko näkyi jo peltojen takana, kohta oltaisiin perillä.


Päämäärä saavutettu! Evästauko myllyllä ja sitten kirkolle. En ollut koskaan ennen käynyt pyhän Laurin kirkolla. Sisään vain kurkistin ovelta, sillä kivikirkossa oli jo meneillään keskiaikainen messu. Kirkon puistossa oli hurjasti väkeä, siellä vietettiin Helsingan keskiaikapäivää. Kuumuus verotti vähän jaksamistani, mutta kiersimme katsomassa isän kanssa muutamat kojut ja poikkesimme myös kappeliin, jossa Kalevalaiset naiset esittelivät muinaispukuja.


Ei ihan keskiaikainen menopeli tämä, mutta paluumatkan Tikkurilaan köröttelin nykivällä ja kuumalla kyydillä, aidolla museobussilla!


Lähes päivälleen kolme vuotta aiemmin olin hiukan pitemmällä pyhiinvaelluksella Vormsin saarella Virossa. Oikeastaan jokainen kirkkomatkakin on pieni pyhiinvaellus. Aina ei tarvitse lähteä Santiago de Compostelaan (vaikka se olisi kyllä hienoa!), pyhän tunnun voi tavoittaa läheltä ja aivan odottamattakin.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Laatikollinen hyvää mieltä

Minulla on ollut joitakin vuosia käytössä hyvän mielen laatikko, rentoutumisboxi tai ahdistuksenhallintapakki. Ehkä tätä voisi nimittäää myös mielen hyvinvoinnin ensiapulaatikoksi. Laatikossa olen pitänyt asioita, jotka auttavat isomman tai pienemmän henkisen hädän hetkellä. Pahvinen suklaarasia, johon selviytymispakkaukseni olin alunperin koonnut, oli turhan pieni, ja vähä vähältä siitä oli tullut lähinnä lääkekaapin korvike. Siellä oli asioita ja esineitä, jotka eivät enää merkanneet minulle mitään. Kun näin Ennin postauksen hyvän mielen laatikosta hänen Aurore-blogissaan, päätin päivittää oman paksini nykytilanteeseeni soveltuvaksi.

Tällä kertaa valitsin tarpeeksi ison kannellisen laatikon. Clasulta löytyi matalahko muoviboxi, joka imaisi kaiken tarpeellisen sisäänsä. Katsotaanpa sisältöä tarkemmin. Vain pari hyvin henkilökohtaista juttua jätän näyttämättä.


Minulle on kertynyt vuosien varrella monta erilaista korttipakkaa: mm. valo- ja piirroskuvia, kysymyskortteja ja niiden yhdistelmiä. Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen kortit ovat aivan huiput. Ajatuksia herättävät kortit on kuvitettu kauniisti. Hidasta Elämää -sivuston Voimauttavat kysymykset on uudempi hankinta, näitä kortteja voisi käyttää pienten kirjoitustehtävien herättelijänä. Siitä tulikin mieleen, että laatikkoon pitää lisätä vielä muistikirja.


Haluan, että laatikon sisältö on moniaistinen. Kivien kauneutta silmälle. Valitsin laatikkoon kivikokoelmastani vaaleansinisen kalsedonin, voimakiveni spektroliitin (isovanhempieni hautakivi on spektroliittia, upea!) ja lempeän vaaleanpunaisen ruusukvartsin.


Olen todennut monesti, että värittäminen maadoittaa ja rauhoittaa. Alberta Hutchinsonin mandalavärityskirjat ovat niin minun juttuni ja Stabilo kuuskasit pitää aina olla matkassa. Nyt olen tosin keksinyt kilpailevan rentoutumiskeinon värityskirjoille, siitä luultavasti lisää seuraavassa postauksessa.


Kirjeitä ja kortteja ja viestejä tärkeiltä ihmisiltä. Luen näitä hyvin harvoin, säästellen. Oikeastaan kyllä muistan ulkoa mitä niissä lukee.


Raamattu, minulla on kolme, plus erillinen Uusi Testamentti. Vihreä vetskariraamattu sai paikan hätäapupakistani. Se on kätevä myös mukaan otettavaksi. Jos vaikka sinne seurakunnan raamattupiiriin lopulta saisi luunsa raahattua.


Piikkipallo! Koiran puruluun muotoinen, tosi hyvä vaikka jalkapohjien möyhentämiseen. Vielä parempi, jos joku muu rullailisi hartioita, mutta kyllä tuon kanssa yksikseenkin pärjäilee.


Makuaistia edustaa paksissani tällä hetkellä Forsmanin musta irtotee. Teen valmistaminen kauniilla astioilla ja juoman nauttinen rauhassa on rentouttava rituaali. Yritän tällä hetkellä etsiä kofeiinitonta ja hyvänmakuista yrttihauduketta, sillä koetan päästä kofeiinikoukusta eroon. Makuaistijuttuna voisi olla lakupötkö tai muumitikkarikin, mutta en usko, että ne säilyisivät laatikossa kovin kauan.


Tee tuoksuu, niin voiteetkin. The Body Shopin pieniä vartalovoipurnukoita ja karkkisen ällönihana huulikiilto, tuoksuna lähinnä vesimeloni.


Ja tuoksulinjalla vielä eteerisiä öljyjä, joita käytän tuoksulyhdyssä: pari tippaa veteen ja kynttilä alle palamaan. Olen tosi kranttu tuoksujen suhteen, mutta sitrus- ja hedelmätuoksut yleensä miellyttävät. Laventeli on kauhistus minulle. Greippi on piristävämpi, mandariini pehmeän makea.


Tässä hyvän mielen laatikossa voisi toki olla vaikka mitä vielä, mutta en tahdo ahtaa sitä turhan täyteen. Nämä ovat minulla toimivia asioita ja keinoja. Esimerkiksi musiikki ei rauhoita minua, kuten olen kai kertonutkin, voisin hyvin olla kuuro: musiikki on tyhjä kohta minussa. Luonnon äänet, ukkonen, tuuli, sade ovat eri asioita, ne rentouttavat.

Olisipa hauska kuulla, onko kenelläkään vastaavaa hyvän mielen laatikkoa käytössä tai jos sellaisen kokoaisitte, mitä sinne ehdottomasti tulisi?

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Art Journal -päiväleiri (ja arvonnan voittaja)

Kolme päivää vierähti Tikkurilassa Vantaan aikuisopiston kesäisellä päiväleirillä Art Journalin eli taidepäiväkirjan parissa. Kurssin opettajana toimi innostava Salla Porra. Itse tein oman artsuni vanhaan kirjaan, jonka löysin kirjaston kierrätyshyllystä. Valitsin kirjan paitsi kauniin kannen perusteella, myös siitä näkökulmasta, että antaisin uuden elämän opukselle, jota hyvin harva – jos juuri kukaan – haluaisi enää lukea. Kirja on ruotsinkielinen romaani vuodelta 1964, vähän tunkkaisen hajuinen, mutta sidonnaltaan vielä ok-kunnossa.


En nyt ihan jokaista aukeamaa kuvaa tähän, mutta laitan joitakin esimerkkejä aikaansaannoksistani. Nämä sadepilvet tein ensin liimaamalla kollaasin japaninkielisistä (vai kiinan?) lehtileikkeistä erilliselle paperille ja vetämällä sitten akryylimaaleja käytöstä poistetulla luottokortilla koko paperiarkin yli. Rento tapa saada aika näyttävää jälkeä. Sadepisarat on leikattu pistekirjoitusarkista.


Akryylimaalit ja luottokortti -tekniikkaa käytin monella sivulla kollaasin päälle. Ympyrät ovat kivoja, parhaimmillaan vapaalla kädellä leikattuina.


Tämän aukeaman tein usempaan kertaan uusiksi. Revin pois ja liimasin uutta päälle. Sivulla on mm. nuottipaperia, sapluunan läpi töpötelty kuvio, lahjapaperia ja vapaata tussikuviointia.



Osan kirjan sivuista revin osittain pois ja liimasin vihreästä ja keltaisesta paperista "nurmikkoa" sivujen taakse. Tuli siis tällainen vähän kolmiulotteinen juttu.


Tämän aukeaman rätväkkä värimaailma ei iskenyt sitten yhtään, enkä pitänyt myöskään valmiiksi leikatuista kuvioista, liian säännöllisiä makuuni. Mutta aina ei tule sellaista kuin haluaisi. Silloin voi joko vetää maalia tai gessoa päälle ja tehdä uudestaan, tai hyväksyä epätäydellisyytensä ja jatkaa harjoituksia seuraavalla aukeamalla.


Mutta esimerkiksi akvarellipuukynillä sai aika kivaa jälkeä. Vanhat valokuvat yhdistettynä muinaisen fysiikan oppikirjan otsikoihin saivat aikaan absurdejakin puhekuplia. Valkoinen maalikynä on kiva kapistus. Sillä tein kirjan sivuille valkoisia palloja, jotka ympyröin lopuksi ihan ohuella mustalla huopakynällä.


Joillain sivuilla jätin tarkoituksella jonkin sanan tai lauseen näkyville ja korostin sitä, kuten tässä. ("Oveen koputettiin.")


Kurssi oli mukava irrottautuminen arjesta, oli kivaa keskittyä tekemiseen useamman tunnin ajan kolme päivää peräkkäin. Toisten materiaalit inspiroivat aina kokeilemaan jotain uutta, vaikka kotonakin askartelulipasto tursuilee. Itse ihastuin sapluunoihin ja ehkä leimailuin mahdollisuudetkin jäivät polttelemaan. Minulla on myös gellipainannan välineet kotona. Se on monipuolinen tapa tehdä yllätyksellisiäkin printtejä. Pitäisi kokeilla taas. Oli myös mahtavaa tehdä artsua kurssilla samanhenkisessä seurassa, jossa kukaan ei ihmetellyt "mitä ihmettä sä oikein teet". Luovaa leikkiä. Jatkan, ehdottomasti. Ehkä teen jonkin kirjan, jossa on alusta asti mietitty yhtenäinen teema.

Ja sitten helluntaisen arvonnan voittajaan. Osallistujia oli seitsemän, mikä oli ilahduttava määrä jonkin verran valtavirrasta poikkeavalle arvonnalle. Arvoin lippulappumenetelmällä kirkkopuuha- ja tietopaketin voittajaksi Henna Holapan. Otan sinuun tänään yhteyttä.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Aurinkotunneli

Kävin eilen katsastamassa Lauttasaaren Koivusaaressa, metroaseman läheisyydessä sijaitsevaa alikulkutunnelia, joka oli saanut paikallisten alkuasukkaiden ja Koneen Säätiön yhteisötaideprojektissa väriä pintaansa. Jalankulkijoille tarkoitettu putkenpätkä oli aiemmin tosi karu ja kolkko, matala ja vähän pelottavakin pimeällä. Kun asuin Katajaharjussa puolitoista vuotta, tunnelia tuli enemmän käytettyä. Nykyään se ei ole oikein reittieni varrella. Matkustin siis ihan varta vasten metrolla Koivusaareen. Toki sinne reippaileekin vaikka kävellen kotoani.

Käsittääkseni lapset ovat piirtäneet kuvat työpajoissa nyt Aurinkotunneliksi nimettyyn alikulkuväylään ja seniorit taas ideoineet tekstit. Teemana on meri ja luonto – eiliset avajaiset sopivat siis hyvin Maailman merien päivään. Alla joitakin yksityiskohtia seinämaalauksista.







Tässä kuvassa näkyy Aurinkotunnelin sijainti suhteessa Koivusaaren metroasemaan. Ei ole pitkä matka.


Ja Koivusaaren metrishän on kiistatta koko metroverkoston överein pytinki isoine lasi-ikkunoineen. Wikipedia tietää kertoa, että kyseessä on maailman ainut merenalainen metroasema ja siellä on Suomen pisimmät liukuportaat. Tulipa testattua nekin.


Ja merinäkymä metroasemalta on myös aika hulppea. Toivotaan, että tuleva rakentaminen (ja merentäytöt!) eivät tuhoa ihan kaikkia maisemia ja varsinkaan koskemattomia rantoja. Tuolla lähettyvillä voi nimittäin nähdä mm. lepakoita.


Muistuttelen lopuksi pienestä "kirkollisesta" blogiarvonnastani, johon ehtii vielä hyvin mukaan.

lauantai 8. kesäkuuta 2019

Helluntaiaaton kirkkopuuha-arvonta

Heleää helluntaiaattoa, tähän vanhat vitsit kesäheiloista, joita ei ole eikä tule. Blogissa päivitystahti on ollut kovin hidas, mutta ehkä kesäriennoista tulee kirjoiteltua tännekin. Art journal -kesäleiri alkaa ensi viikolla. Löysin kirjaston kierrätyskirjahyllystä 60-luvun ruotsinkielisen hengellisen romaanin, jonka tuunailen kurssilla taidepäiväkirjaksi. Riihimäen retki polttelee myös mielessä. Haluaisin nimittäin mennä siellä sijaitsevaan Suomen Lasimuseoon. Lasi on yksi lempimateriaaleistani. Kesä on myös monien praasniekkojen eli ortodoksisten kirkkojen "nimipäiväjuhlien" aikaa. Esimerkiksi Helsingin Unioninkadulla sijaitseva Pyhän Kolminaisuuden kirkko viettää juuri nyt helluntaina praasniekkaansa.

Kirkkovierailuja silmälläpitäen arvon nyt lukijoiden ja satunnaisten kulkijoiden kesken pienen puuhapaketin, joka sopii niin lapsille kuin aikuisillekin. Paketissa on Ortodoksisuuden mitä, miksi, miten – Kirkkotiedon käsikirja, joka on piirroskuvitettu käytännön opasvihkonen ortodoksisen kirkon tapoihin. Lisäksi mukaan tulee tarrapuuha-arkki, jonka avulla voi tutustua ortodoksisen kirkon esineistöön liimailemalla tarroja oikeille paikoilleen. Vihkosen ja tarrapuuhan kanssa voi mennä sitten vaikka lähimpään ortodoksiseen kirkkoon bongailemaan niitä ristejä, lampukoita ja ikoneita autenttisessa ympäristössä.

Jokainen kommentin jättänyt (huom. kommentti ilmestyy blogiin vasta esitarkastuksen jälkeen) saa tasapuolisesti yhden arvan. Jättäkää mielellään sähköpostiosoite, jotta tavoitan voittajan postiosoitteen kysymistä varten. Huomatkaa, etten voi enää kommentoida Bloggerin ärsyttävän bugin takia niihin Bloggerin blogeihin, joissa ei ole kommenttien esitarkastus päällä. Arvon voittajan lauantaina 15.6. ja julkaisen voittajan nimen tai nimimerkin silloin, pysykää linjoilla!


Nyt taitaakin nousta ukonilma, ihanaa, lempisääni! Suljen tietokoneen ja sammutan modeemin myräkän varalta. Onnea arvontaan jokaiselle.

keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Art journal kaivettu naftaliinista

Näköjään art journalin eli "taidepäiväkirjan" pitämisessä oli täyden vuoden tauko. Muistan tehneeni aukeman oikeaan reunaan perunapainantaa, mutta lopputulos ei niin miellyttänyt. Siihen loppuikin sitten inspiraatio. Olen päättänyt enää olla repimättä "huonoja" sivuja pois. Laitan gessoa päälle ja teen uudestaan, jos lopputulos ei miellytä. Nyt päätin kuitenkin jatkaa perunapainantasivun loppuun kirjomalla siihen helmilangalla kuvioita päälle. Olisi muuten kannattanut käyttää sormustinta tai naskalia, sillä neulaa oli aika makoisan kipeää yrittää survoa vahvan akvarellipaperin läpi. Lisäsin lopuksi vähän kuvioita mustalla tussilla ja valkoisella maalikynällä. Muutenhan aukeamassa on käytetty vasemmalla vesivärejä ja oikealla lähinnä akryylejä.




Se mitä edelleen kaipaisin art journaliini on lisää kerroksellisuutta ja villejä kokeiluja. Matskua matskun päälle, kollaasia, värejä, gessoa, paperia, lankaa. Haluaisin sellaisen tursuilevan-pursuilevan kirjan! Selaan Instaa ja Pinterestiä ja imen ideoita, mutta omaan tekemiseeni ne eivät sellaisinaan (ehkä onneksi) tartu.

Ilmoittauduin eilen Vantaan aikuisopiston art journal -kesäleirille, joka on kolmipäiväinen kurssi Tikkurilassa kesäkuussa. Niin odotan sitä! Vein muuten viimeisen paikan leiriltä. Haluaisin oppia siellä joitain uusia tekniikoita ja etsiä ominta tapaa tehdä art journalia. Nyt jokainen sivu tai aukeama on hyvinkin erityylinen omaan silmääni. Mutta päivätkin ovat keskenään erilaisia, joten miksi pitäisi taidepäiväkirjassakaan olla aina samannäköistä? Kuitenkin jonkinnäköistä tyylillistä punaista lankaa etsin yhä vielä tekemiseeni. Muut tekemäni sivut löytyvät art journal -tunnisteen alta, jos joku haluaa vilkaista, mitä olen aiemmin väsännyt.

Taidankin jatkaa vielä toisen aukeman tai edes yhden sivun art journaliin tässä samalla istumalla. Lähden liikkelle värimaailmasta. Sinistä ehkä? Vai vihreää? Onko muita art journalin, taidepäiväkirjan tai töhrykirjan (kuten omaani nimitän) pitäjiä?

lauantai 4. toukokuuta 2019

Koskettelukirja valmistui

Sain näkövammisille lapsille tarkoitetun koskettelukirjani valmiiksi tänään. Tein sitä useamman kuukauden. Yksi ommelkohta pitää vielä varmistuskiinnittää, mutta muuten työ on purjerenkaita ja sidontanyöriä vaille valmis. Olipa taas urakka! Kiva, mutta paikoin tosi haastava, enkä tietenkään ole kirjaan täysin tyytyväinen. Laitan kuitenkin kuvat kaikista lopuistakin sivuista, vaikka valokuva on kovin armoton virheiden suhteen. Kirjaan aiemmin tekemäni sivut sekä kuvia vanhoista koskettelukirjoistani löytyy koskettelukirjat-tunnisteen alta, jos kiinnostaa vilkaista.

Tässä Dovretunturin iso kissa -kansansadussa on kohta, jossa peikot syövät jouluateriaa Dovretunturin Halvorin mökissä. Makkara on olennainen osa tarinaa: peikot tuikkaavat nakin haarukkaan ja työntävät sen kissaksi luulemansa valkoisen karhun kuonon eteen. Halusin lautaselle (kankaalla päällystetty pahvikiekko) muutakin kuin makkaran, joten laitoin herneitä... Tiedostan kyllä, että joulun aikaan herneet eivät ole tuoreina paloisssaan, vaan lähinnä säilykepurkkikamaa, mutta en voinut vastustaa kiusausta väkertää kankainen herneenpalko. Herneet ovat neonvihreitä lasihelmiä. Vähän köyhänpuoleinen jouluateria ehkä, peikko-raukat. 



Se Halvorin mökki sitten. Sivut eivät tule taaskaan oikeassa järjestyksessä. Tämä kakkossivu valmistui viimeisenä, koska se oli haastavin (vaikeimmat jää aina vikaksi) ja voi hyvän tähden, että meinasi itku päästä tätä sivua värkätessä. Sivu on ehkä kirjan heikoin lenkki, toivon, että se kestää käytössä. Toki Celia-kirjastossa huolletaan ja korjataan koskettelukirjoja, mutta tarkoitus olisi kuitenkin tehdä kestäviä tuotteita. Mökin ovi aukeaa ja sen takana on "valoisaa", kultaista glittersoftista. Juju lähinnä näkeville ja heikkonäköisille lukijoille.


Sitten peikko, josta tuli muuten erään tietämäni henkilön näköinen, haha. Puku on kevyesti topattua säkkikangasta, pitkät mustat kynnet lasihelmiä. Silmät ovat ns. turvasilmät ja pörröinen harmaa tukka on itse asiassa tyynynpäällisestä, jonka nappaisin oitis materiaalikäyttöön. Kuvassa sivu näyttää aika kököltä, noita topattujen kuvasivujen pohjia on huisin vaikea ommella ilman, että pohjakangas kupruaa. Tämän sivun tausta oli alkuperäissuunnitelmassani sininen, mutta koska käytän sitä väriä tässä kirjassa jo ihan tarpeeksi, halusin kokeilla rätväkkää neonoranssia Wertexiä, joka oli itse asiassa virheostos Eurokankaan nettikaupasta – myymälän kuvassa väri oli paljon hillitympi! 


Kuvat edelleen väärässä järjestyksessä. Tässä kirjan "päähenkilö", se Dovretunturin iso kissa eli valkoinen karhu, jonka muuan mies pyydysti ja lähti viemään Tanskan kuninkaalle. Tämän sivun tein kertaalleen kokonaan uusiksi, mutta ihan tyytyväinen en ole edelleenkään. Voiko koskaan omaan tekeleeseensä edes olla? Töpöhäntä ja korvat voi ottaa sormien väliin tunnusteltaviksi.


Lopuksi kuva, ehkä jollain tasolla selventävä, koko opuksesta. Tästä puuttuu siis vielä vasemman reunan purjerenkaat, joihin pujotetaan kirjan sidontanyöri. Renkaat laitetaan Celiassa. Minulle tyypilliseen tapaan kirjasta tuli aika muhkea, toivottavasti ei liian paksu kuitenkaan. Kansi ja kuusi sivua, A4-kokoa. Celia-kirjastossa sadun teksti liitetään lopuksi kirjaan isolla fontilla sekä pistekirjoituksella.


Nyt pidän kesän yli taukoa koskettelukirjoista ja alan syksyllä valmistaa toista tämän vuoden koskettelukirjaani, jonka nimi on Ravintola ihana Italia. Siinä tutustuaan ravintolan toimintaan ja italialaiseen ruokakultturiin.

Blogissa on ollut kovin hiljaista paitsi näistä puuhista ja töistä johtuen, myös siksi, että elämä on lyönyt tässä välissä taas lekalla päähän. Pari aika raskasta kuukautta ollut, mutta onneksi pääsin käymään Seilissä, ja nyt voin irrottaa otteen myös tästä Dovretunturista. Kiva, kun olette jaksaneet käydä kuikuilemassa blogiani, täällä sitä siis edelleen ollaan.