keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Art journal kaivettu naftaliinista

Näköjään art journalin eli "taidepäiväkirjan" pitämisessä oli täyden vuoden tauko. Muistan tehneeni aukeman oikeaan reunaan perunapainantaa, mutta lopputulos ei niin miellyttänyt. Siihen loppuikin sitten inspiraatio. Olen päättänyt enää olla repimättä "huonoja" sivuja pois. Laitan gessoa päälle ja teen uudestaan, jos lopputulos ei miellytä. Nyt päätin kuitenkin jatkaa perunapainantasivun loppuun kirjomalla siihen helmilangalla kuvioita päälle. Olisi muuten kannattanut käyttää sormustinta tai naskalia, sillä neulaa oli aika makoisan kipeää yrittää survoa vahvan akvarellipaperin läpi. Lisäsin lopuksi vähän kuvioita mustalla tussilla ja valkoisella maalikynällä. Muutenhan aukeamassa on käytetty vasemmalla vesivärejä ja oikealla lähinnä akryylejä.




Se mitä edelleen kaipaisin art journaliini on lisää kerroksellisuutta ja villejä kokeiluja. Matskua matskun päälle, kollaasia, värejä, gessoa, paperia, lankaa. Haluaisin sellaisen tursuilevan-pursuilevan kirjan! Selaan Instaa ja Pinterestiä ja imen ideoita, mutta omaan tekemiseeni ne eivät sellaisinaan (ehkä onneksi) tartu.

Ilmoittauduin eilen Vantaan aikuisopiston art journal -kesäleirille, joka on kolmipäiväinen kurssi Tikkurilassa kesäkuussa. Niin odotan sitä! Vein muuten viimeisen paikan leiriltä. Haluaisin oppia siellä joitain uusia tekniikoita ja etsiä ominta tapaa tehdä art journalia. Nyt jokainen sivu tai aukeama on hyvinkin erityylinen omaan silmääni. Mutta päivätkin ovat keskenään erilaisia, joten miksi pitäisi taidepäiväkirjassakaan olla aina samannäköistä? Kuitenkin jonkinnäköistä tyylillistä punaista lankaa etsin yhä vielä tekemiseeni. Muut tekemäni sivut löytyvät art journal -tunnisteen alta, jos joku haluaa vilkaista, mitä olen aiemmin väsännyt.

Taidankin jatkaa vielä toisen aukeman tai edes yhden sivun art journaliin tässä samalla istumalla. Lähden liikkelle värimaailmasta. Sinistä ehkä? Vai vihreää? Onko muita art journalin, taidepäiväkirjan tai töhrykirjan (kuten omaani nimitän) pitäjiä?

lauantai 4. toukokuuta 2019

Koskettelukirja valmistui

Sain näkövammisille lapsille tarkoitetun koskettelukirjani valmiiksi tänään. Tein sitä useamman kuukauden. Yksi ommelkohta pitää vielä varmistuskiinnittää, mutta muuten työ on purjerenkaita ja sidontanyöriä vaille valmis. Olipa taas urakka! Kiva, mutta paikoin tosi haastava, enkä tietenkään ole kirjaan täysin tyytyväinen. Laitan kuitenkin kuvat kaikista lopuistakin sivuista, vaikka valokuva on kovin armoton virheiden suhteen. Kirjaan aiemmin tekemäni sivut sekä kuvia vanhoista koskettelukirjoistani löytyy koskettelukirjat-tunnisteen alta, jos kiinnostaa vilkaista.

Tässä Dovretunturin iso kissa -kansansadussa on kohta, jossa peikot syövät jouluateriaa Dovretunturin Halvorin mökissä. Makkara on olennainen osa tarinaa: peikot tuikkaavat nakin haarukkaan ja työntävät sen kissaksi luulemansa valkoisen karhun kuonon eteen. Halusin lautaselle (kankaalla päällystetty pahvikiekko) muutakin kuin makkaran, joten laitoin herneitä... Tiedostan kyllä, että joulun aikaan herneet eivät ole tuoreina paloisssaan, vaan lähinnä säilykepurkkikamaa, mutta en voinut vastustaa kiusausta väkertää kankainen herneenpalko. Herneet ovat neonvihreitä lasihelmiä. Vähän köyhänpuoleinen jouluateria ehkä, peikko-raukat. 



Se Halvorin mökki sitten. Sivut eivät tule taaskaan oikeassa järjestyksessä. Tämä kakkossivu valmistui viimeisenä, koska se oli haastavin (vaikeimmat jää aina vikaksi) ja voi hyvän tähden, että meinasi itku päästä tätä sivua värkätessä. Sivu on ehkä kirjan heikoin lenkki, toivon, että se kestää käytössä. Toki Celia-kirjastossa huolletaan ja korjataan koskettelukirjoja, mutta tarkoitus olisi kuitenkin tehdä kestäviä tuotteita. Mökin ovi aukeaa ja sen takana on "valoisaa", kultaista glittersoftista. Juju lähinnä näkeville ja heikkonäköisille lukijoille.


Sitten peikko, josta tuli muuten erään tietämäni henkilön näköinen, haha. Puku on kevyesti topattua säkkikangasta, pitkät mustat kynnet lasihelmiä. Silmät ovat ns. turvasilmät ja pörröinen harmaa tukka on itse asiassa tyynynpäällisestä, jonka nappaisin oitis materiaalikäyttöön. Kuvassa sivu näyttää aika kököltä, noita topattujen kuvasivujen pohjia on huisin vaikea ommella ilman, että pohjakangas kupruaa. Tämän sivun tausta oli alkuperäissuunnitelmassani sininen, mutta koska käytän sitä väriä tässä kirjassa jo ihan tarpeeksi, halusin kokeilla rätväkkää neonoranssia Wertexiä, joka oli itse asiassa virheostos Eurokankaan nettikaupasta – myymälän kuvassa väri oli paljon hillitympi! 


Kuvat edelleen väärässä järjestyksessä. Tässä kirjan "päähenkilö", se Dovretunturin iso kissa eli valkoinen karhu, jonka muuan mies pyydysti ja lähti viemään Tanskan kuninkaalle. Tämän sivun tein kertaalleen kokonaan uusiksi, mutta ihan tyytyväinen en ole edelleenkään. Voiko koskaan omaan tekeleeseensä edes olla? Töpöhäntä ja korvat voi ottaa sormien väliin tunnusteltaviksi.


Lopuksi kuva, ehkä jollain tasolla selventävä, koko opuksesta. Tästä puuttuu siis vielä vasemman reunan purjerenkaat, joihin pujotetaan kirjan sidontanyöri. Renkaat laitetaan Celiassa. Minulle tyypilliseen tapaan kirjasta tuli aika muhkea, toivottavasti ei liian paksu kuitenkaan. Kansi ja kuusi sivua, A4-kokoa. Celia-kirjastossa sadun teksti liitetään lopuksi kirjaan isolla fontilla sekä pistekirjoituksella.


Nyt pidän kesän yli taukoa koskettelukirjoista ja alan syksyllä valmistaa toista tämän vuoden koskettelukirjaani, jonka nimi on Ravintola ihana Italia. Siinä tutustuaan ravintolan toimintaan ja italialaiseen ruokakultturiin.

Blogissa on ollut kovin hiljaista paitsi näistä puuhista ja töistä johtuen, myös siksi, että elämä on lyönyt tässä välissä taas lekalla päähän. Pari aika raskasta kuukautta ollut, mutta onneksi pääsin käymään Seilissä, ja nyt voin irrottaa otteen myös tästä Dovretunturista. Kiva, kun olette jaksaneet käydä kuikuilemassa blogiani, täällä sitä siis edelleen ollaan.

maanantai 22. huhtikuuta 2019

Kevätretki Turun saaristoon

Pitkästä aikaa blogin parissa. Kevät on kulunut aikamoisessa sumussa, oli siis mukava lähteä nollaamaan tilanne pienelle kotimaanmatkalle. Kyselin jo viime kesänä kaveria mukaan Seiliin, mutta innostusta ei oikein ilmennyt. Nyt katsoin taas Seilin saaren sivuja, että miten sinne tulevana kesänä pääsisikään, ja huomasin pääsiäisretken, jolle oitis ilmoittauduin ominpäin. Matkaan lähdettiin Turusta Auran varrelta m/s Norrskär-laivalla pitkänäperjantaina. Reissussa oli mukana kolmisenkymmentä osallistujaa.

Seilin historiasta monet ovat varmaan kuulleet jotain. Sinne perustettiin 400 vuotta sitten Ruotsin kuninkaan käskystä leprahospitaali. Myöhemmin tautiepidemian talttuessa saareen perustettiin mielisairaala kroonikoille, myöhemmin vain naispotilaille. Tässä kivinen päärakennus mielisairaala-ajalta. Nyt rakennuksessa on mm. ravintola ja Turun yliopiston tutkijoiden tiloja. Yksi museohuone näytti, millainen potilashuone oli ollut mielisairaalan aikoina.


Itse majoituin Portti-rakennukseen (kuva alla) pikkuiseen entiseen potilashuoneeseen. Meillä oli perjantaina opastettu kierros saarella, jossa tutustuttiin Seilin osittain aika karuunkin historiaan ja luontoon. Saarella on yllättävän monimuotoinen luonto. On niittyjä, joita kesällä hoitavat lampaat ja lehmät, käkkyrämäntymetsää, katajikkoa, lehtipuita.


Majoitustiloja on useissa eri rakennuksissa. Kuvassa alla oleva punainen talo on nykyään myös majoitustila. Se on käsittääkseni Engelin suunnittelema, kuten Seilin sikalakin! Puutalossa asui saaren henkilökuntaa mielisairaala-aikoina.


Seilin saaren puinen kirkko on kaunis, mutta sisältä varsin yksinkertainen ja karu. Kirkko sijaitsee paikalla, jossa leprapotilaat majailivat. Se oli aikoinaan erillinen saari tai luoto, mutta maankohoamisen myötä se yhdistyi pääsaareen. 


Kirkon takana on hautausmaa, johon ei kuitenkaan ole haudattu leprapotilaita. Lepraa (spitaalia) pidettiin 1600-luvulla Jumalan rangaistuksena, joten tautiin menehtyneitä ei voitu haudata kirkkomaahan. Nyt hautausmaalla näkyvät valkoiset puuristit ovat mielisairaalan viimeisten naispotilaiden haudoilla. Sairaalatoiminta loppui Seilissä niinkin myöhään kuin 1962. 


Seilin kirkossa leprapotilaat oli eristetty aidalla muusta kirkkokansasta kirkon takaosaan. 


Lauantaina oli vuorossa laivamatka ulkosaaristoon. Sää oli suotuisa, aurinko paistoi ja meri oli melkein tyyni. Puksuttelimme Berghamniin, jossa nimensä mukaisesti on mäki ja satama. Paikka oli meikäläiselle jotenkin tosi eksoottinen avoimine niittyinen ja kallioineen. En ole vastaavassa paikassa ollut ennen.


Osa Berghamnista kuuluu Saaristomeren kansallispuiston alueeseen. Siellä oli luontopolku, jonka kiersin. Mäki oli aikamoisen korkea ja sieltä avautui hieno näkymä merelle ja saaristoon. Merellä oli paljon haahkoja ja myös allien ääntä kuului. 


Berghamnista suuntasimme toiselle saarelle, Brännskäriin, jonka yksi isännistä, Simon, kertoi meille yritystoiminnan ja ylipäätään ympärivuotisen elämän ehdoista saaristossa. Brännskäriin asettunut porukka rakentaa yhdessä mökkikylää, pitää leirikouluja, kalastaa, ja onpa saarella teatteritoimintaakin. Ideana on tehdä kaikki itse. Yhteysalukset ovat tärkeitä, ja kun saarelaisten lapset kasvavat kouluikään, he matkaavat niillä päivittäin kouluun. Myös Brännskärissä kierrettiin luontopolku.

Sunnuntaina oli lähtöpäivä kotiin, mutta ehdin vielä kierrellä ominpäin Seilissä. Löysin hienot näköalakalliot kirkon takaa. Merelle avautui mäntymetsästä mahtava näkymä. Pieni eksyminenkin koettiin, mutta harhailun jälkeen löysin polun takaisin kirkolle. Lounaan jälkeen m/s Norrskärin kyytiin ja kohti Turkua.


Suosittelen Seiliä vierailukohteeksi, jos luonto ja kulttuuri/historia kiinnostavat. Seiliin liittyviä kaunokirjoja on muutama, ainakin Katja Kallion Yön kantaja ja Johanna Holmströmin Sielujen saari. Turusta voi tehdä kesällä myös päivävisiitin saarelle. Yöpymällä saa lisäaikaa tutustua saareen. Oli kyllä mahtava ajoitus mennä näin huhtikuun loppupuolella ennen varsinaisen turistikauden alkua Seiliin. Luonto heräili kevääseen ja varsinkin aamuinen lintukonsertti oli kuulemisen arvoinen.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Koskettavaa kirjallisuutta, kirjaimellisesti

Dovretunturin iso kissa -koskettelukirjan työstäminen on lähtenyt aika kivasti vauhtiin. Kirjaan on tulossa kansi ja kuusi sivua. Nyt valmiina on kansi sekä sivut viisi ja kuusi. Kannessa on kirjan nimen lisäksi jonkin verran koristeluja, vaikka koskettelukirjassa kannen tärkein tehtävä onkin suojata itse kirjaa. Laitoin siihen kuitenkin lumihiutalekangasta, joka on kullatuista kohdista hieman röpelöpintaista. Ompelin vielä muovitimantit jokaisen lumihiutaleen keskustaan. Kulkunen tuo joulutunnelmaa (kyseessä joulusatu) – tai sitten sen kilinä vie hermot. Itse asiassa jouduin teippaamaan kulkusen hiljaiseksi ommellessani sitä kiinni kirjaan. Siinä on yllättävän kova ääni.



Nyt eivät sivut tule oikeassa järjestyksessä. Tässä alla on kirjan viimeinen sivu, ärhäkkä karhu. Olen kyllä tyytyväinen siihen, etten toteuttanut alkuperäistä suunnitelmaa, jossa olisi ollut seitsemän karhunpäätä kuvaamassa tarinan seitsemää karhunpentua. Kokeilin, mutta kuva meni ihan "tukkoon", oli täyteenahdettu ja kaoottinen. Muutin kuvan niin, että laitoinkin vain yhden ison karhunpään ja korostin sen hurjuutta. Tarinassa Dovretuntunturin Halvorin mökissä majaileva valkoinen karhu, jota peikot luulevat isoksi kissaksi, saa siis seitsemän pentua, jotka ovat vielä isompia ja ilkeämpiä kuin se itse. Tämän kuultuaan peikot jättävät Dovretunturin Halvorin talon iäksi rauhaan. 

Laitoin apurahahakemuksen (selkokirjallisuuden valtiontuki) kuvasuunnitelmaan ne seitsemän karhua – toivottavasti ei tule ongelmia, jos apuraha myönnetään, ja olenkin muuttanut kuvaa näin radikaalisti alkuperäiseen suunnitelmaan verrattuna. Ei kai, koska tämä muutos on ehdottomasti parempaan suuntaan. Aika usein vasta toteutusvaiheessa huomaa, mikä toimii ja mikä ei.


Kylläpä pohjakankaan kuprut näkyvät ikävästi. Valokuva ei anna yhtään armoa! Noista karhun hampaista tykkään kovasti, ne ovat helmiä. Karhun korvat ja kieli ovat sormien väliin otettavia. Kielen sisällä on sellofaania tuomassa pientä ääntä. Tuo iso musta puuhelmi nenänä on mielestäni tosi herkullinen. Kiinnitin sen tositosi tiukkaan, se kun on juuri sen kokoinen, että tukkisi henkitorven, huh... Silmät ovat ns. turvasilmät, mutta mitään 100% turvallista ei ole olemassakaan, aina kaiken voi jollain tavalla saada irti. Siksi aikuisen pitäisi valvoa lapsen lukuhetkeä. Muutenkin näkövammainen lapsi tarvitsee aikuista "avaamaan kuvaa", lukemaan ja keskustelemaan koskettelukirjasta yhdessä. 


Sitten sivu viisi, jossa Dovretunturin Halvor hakkaa halkoja jouluaattoiltana. Tässä on toiminnallinen juttu: pieni männystä veistetty kirves, jolla voi oikeasti nakutella halkoja. Kirveen ovat valmistaneet taitavat nuoret tekijät, veljekset Valo Maahinen ja Noel Maahinen, kiitos vielä heille. Harmittaa, kun kiinnitin nuo halot liiman lisäksi valkoisella nailonlangalla, olisi pitänyt valita ruskea tai harmaa tai läpinäkyvä lanka. Muutenkin tämän kirjan kohdalla olen oppinut, että paras tehdä kerralla kunnolla, ettei tarvitse seuraavana päivänä tyytymättömänä heittää isoa työtä roskiin. Osa ehkä näki Instan tarinoissa vilauksen tekemästäni "karhusta" maanantaina. Se oli oikeasti kuin jokin karitsan ja Bichon frise -koiran risteytys, ja lensi kaaressa roskiin tiistaina. Ja olin väkertänyt sitä sivua koko päivän! Tekeillä on nyt uusi sivu, kokokuva karhusta, ja se on paljon paljon parempi kuin ensimmäinen kuvatus.



Dovretunturin valmistus jäänee loppuviikosta noin viikon tauolle, sillä minun pitäisi saada pian käsiini isohko ja luultavasti vaativa käännöstyö, joka vie aikani 24/7. Nopealla tahdilla pitää tehdä hyvää jälkeä, stressiä pukkaa luonnollisesti taas. Huomenna kuitenkin virkistäytymään Ateneumiin ystävän kanssa.

lauantai 23. helmikuuta 2019

Taidejuttuja ja museohaaste

Pahin stressi on väistynyt, ehkä osittain sen takia, että olen altistanut itseäni taiteelle viime päivinä. Viikko sitten kävin Kiasmassa, josta nostan esiin kaksi värikästä teosta. Käsityöihmistä ilahdutti tämä Lee Mingwein The Mending Project (2009/2019) eli Korjausprojekti. Seinään oli kiinnitetty kymmeniä ellei satoja lankarullia, himottavan värikkäitä, kiiltäviä lankoja, ilmeisesti konekirjontalankaa. Tilassa istui vapaaehtoinen, joka olisi voinut paikata rikkinäisen vaatteen, jos sellainen olisi sattunut olemaan yllä. Hauska idea. 


Kiasman ylimmässä kerroksessa on esillä karvaa! Islantilaisen Shoplifterin eli Hrafnhildur Arnarsdóttirin värikäs tekohiusinstallaatio Neverscape VIII (2019) roikkuu kuin liaani katosta ja kiipeilee takaseinällä. Saa koskea! "Teosta saa silittää hellästi (kuin ujoa vanhaa mammuttia)", sanotaan ohjeessa. Tuli iloinen mieli tästä teoksesta.



Aloin suorittaa paineettomasti uutta museohaastetta. Kiasman käynti toi ruksit kohtiin 1 (Käy museossa tai näyttelyssä joka alkaa samalla kirjaimella kuin nimesi) ja 25 (Etsi museosta taideteos, jonka voit kokea ainakin kahdella aistilla). Eilen kävin Helsingin Taidehallissa, joka on yksi suosikkinäyttelytiloistani. Siellä on parhaillaan Paul Osipowin (s. 1939) retrospektiivinen näyttely. Museohaaste jatkui, toteutin kohdat 28 ja 41 eli kuvasin museon ulkoa ja tutustuin ennakkoon museon arkkitehtuuriin. Taidehalli on 1920-luvun klassismin keskeinen edustaja Suomessa, näin opin, ja sen ovat suunnitelleet Jarl Eklund ja Hilding Ekelund.


Sitten kävi tietysti niin, että kun oli nauttinut muiden tekemästä taiteesta, piti päästä itsekin taiteilemaan. Eilen syntyi alla oleva kuva, josta mietin kyllä kauan, että viitsinkö julkaista, mutta antaa mennä. Tein sen vahaliiduilla. Tarkoitus oli yhdistää vahaliituihin vesiväriä, mutta huomasinkin käyttäneeni veteen liukenevia akvarelliliituja, joten siis tekniikkana liidut plus pelkkä vesi.


Tässä kuva työtilastani jokunen aika sitten. Tein uuden aukeaman leikekirjaan käyttäen yhtä Kodin Kuvalehden numeroa. Pitäisi kartuttaa lehtileikevarastoa. Leikekuvat alkavat olla lopussa, sillä en tilaa mitään lehtiä ja irtonumeroitakin ostan vain harvoin. Yleensä ostan juuri Kodin Kuvalehden, siinä on hyviä pitkiä artikkeleita ja henkilökuvia tavallisista mutta mielenkiintoisista ihmisistä. Ruokajuttuja on liikaa, en ole kovin kiinnostunut kokkailusta, mutta näin se on jokaisessa "naistenlehdessä".


sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Stressinhallintaa – riittääkö värikynät?


Täällä stressataan! En juurikaan kirjoita vähäisistä työkuvioistani täällä alunperin harmittomaksi harrastusblogiksi nimeämässäni Liioliissa. Suomentamani kirjan käsikirjoitus on kuitenkin nyt jätetty taittajalle. Meikäläinen aloitti sen kunniaksi aivan käsittämättömän jännittämisen, panikoimisen, ennakoinnin ja stressaamisen. Koska julkistustilaisuus on vasta huhtikuun puolivälissä, joudun kestämään tärinää, kurkun kuristusta ja mahan kärventelyä vielä ainakin reilut kaksi kuukautta. Paitsi, etten tule kestämään. Siispä tulta päin ja stressiä hallitsemaan uusin ja vanhoin niksein!

Ensiksikin yritän hoitaa aina kaikki sähköpostit ja käytännön jutut alta pois heti kuin mahdollista. Tunnen itseni välillä jonglööriksi, joka heittelee kuutta palloa yhtä aikaa ilmaan. Oikeasti hoidettavien asioiden työmäärä ei ole edes suuren suuri, mutta tilanteessani ihan riittävä aiheuttamaan kuormitusta.

Yritän luopua asioiden liiallisesta kontrolloinnista ja ennakoinnista. Tämä on minulle henkilökohtaisesti yksi suurimmista haasteista. Olen aika vaativa, saatan myös painostaa muita ripeämpään toimintaan. Kaikki ei hallinnassani, se on ihan ok. Tämän jos sisäistäisin myös käytännössä, niin paljon energiaa vapautuisi.

Pyrin helpottamaan stressiä joko rauhoittumalla tai aktivoimalla itseäni. Pitää vain tunnistaa rittääkö värityskirja, tuo ihanan aivoton puuhailu, vai kannattaako paremminkin lähteä rivakammalle kävelylle merenrantaan tai kuurata kylpyhuoneen kaakelit. Tällä hetkellä koen, että aktiivinen ja vähän fyysisesti rasittavakin juttu vie stressioireita tehokkaammin pois kuin mikään taiteilu tai meditointi.

Niin, ne hengitysjutut. Olen niiden kanssa aika hukassa. Äänenkäytönopettajani on antanut minulle mm. sihinäharjoituksen ja ohjeita oikeaoppiseen palleahengitykseen. Taidan kuitenkin hengittää yhä aika pinnallisesti, keuhkojen yläosalla. Treenausta, treenausta.

Unen laadun parantaminen on yksi tavoitteistani. Minulle suositeltiin painopeittoa. Apuvälineliikkeissä ne ovat hirmuisen kalliita, mutta löysin edullisemman version yllättäen Hemtexiltä. Cura of Sweden -merkin viiden kilon peitto maksoi 165 €. Kannattiko hankinta? Cura Pearl -peittoa mainostettiin viileänä, mutta se on yllättäen niin kylmä, että joudun käyttämään sen päällä villahuopaa. Paino tuntuu miellyttävältä, peitto saisi olla jopa hieman painavampi, mutta toisaalta yöllä olen herännyt tukalaan apua-en-pysty-liikkumaan -tunteeseen kääntyessäni. Vähitellen painopeitto tuntuu siirtyvän käytössäni rentoutushetkiin illalla ennen nukkumaanmenoa ja joskus päivälläkin esimerkiksi sohvalla. Vähän ristiriitaiset tunteet siis kyseistä peittoa kohtaan.

Tällä hetkellä herään joka yö pikkutunneilla, mikä ei ole mitenkään hauskaa. Alitajuntani tarjoilee minulle unessa meheviä ja aika radikaalejakin ratkaisuja stressaavien asioiden selättämiseen, tyyliin "hei, perutaan koko hemmetin kirjan julkaisu".

Meditaatiota vai halonhakkuuta? Jakakaapa parhaat keinonne stressinhallintaan! Jos joku osaa kertoa vastauksen siihen, miten kontrollifriikkeydestä pääsee eroon, kuulen sen mielelläni. Siihen asti: Ommmmm...

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Sammakkolampinaamio

Menin eilen eräälle naamionvalmistuskurssille vain todetakseni paikan päällä, että kurssi olikin ikävä kyllä peruttu. Koska minulla kuitenkin oli mielessäni kelpo idea ja intoa askarrella, menin Sinellin kautta kotiin. Ostin pari paperimassasta tehtyä naamiopohjaa, kokonaamion ja puolinaamion sekä sinistä Inka Goldia. Väkersin siis sammakkolampinaamion! 

Levitin naamiopohjaan sormella kaksi kerrosta Inka Goldia, joka on metallihohtoista vahaväriä. Kun väri oli kuivunut, kiillotin pinnan kangaspalalla. Liimasin naamioon muovistrasseja Quick Dry Tacky Gluella, joka on ihan suosikkiliimani, se tarttuu kiinni nopsaan ja napakasti. Askarteluhuovasta leikkasin kaislikon otsaan ja toiselle poskelle lumpeenlehden. Lopuksi liimasin kuumaliimalla muovisen leikkisammakon toiseen poskipäähän. Kuumaliima pitää suosikkiliimojeni hyvää kakkostilaa, se on käyttökelpoista kuin mikä ja sillä voi tosiaan kiinnittää yllättävän painavia juttuja pitävästi.



Naamiot kuuluvat perinteisesti karnevaaliaikaan. Naamiolla voi kätkeä itsensä tai osan itsestään, mutta myös nostaa jotain uutta piirrettä esille. Kiehtovaa. Kokonaamari odottaa vielä tuunausta. Haluaisin siihen ehkä vihreän Inka Gold -pohjan. Lelusammakoita riittää, joten on mahdollista, että kokonaamiosta tulee tämän puolinaamion pari.

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Gaiwan ja muita teejuttuja

Teeaiheisesta postauksesta on kulunut lähes vuosi, joten taitaa olla aika vilkaista taas teehyllyyn. Teehifistely saavutti uuden asteen, kun tilasin rovaniemeläisestä teekauppa Mandragorasta kuvankauniin sinivalkoisen gaiwanin, läpikuultavan ohuesta posliinista tehdyn teen haudutusastian. Yleensä gaiwan on kolmiosainen koostuen haudutusastiasta, kannesta ja aluslautasesta. Tässä minun gaiwanissani on lisäksi pikkuinen kuppi. Paljon kauniimpaa esinettä en osaa tällä hetkellä nimetä. Gaiwanin käyttöön opastavia videoita löytyy paljon Youtubesta. Idea on, että teenlehdet laitetaan haudutuskuppiin, kuuma vesi kaadetaan lehtien päälle ja kansi suljetaan haudutuksen ajaksi. Sitten tee juodaan joko suoraan haudutusastiasta tai valmis juoma kaadetaan erilliseen kuppiin pitämällä kantta raollaan. Teenlehtien pitää olla isoja ja laadukkaita. Asiantuntijat voivat myös nuuhkia teen aromia posliinisesta kannesta.


Minulla ei vieläkään ole kotona vihreää teetä, mutta gaiwan sopisi minusta mainiosti juuri vihreän teen hauduttamiseen. Katsastetaanpa teehyllyni sisältö. Joitakin muutoksia on tapahtunut, mutta tietyt vanhat suosikit pitävät pintansa.

Malawi Black OP1
Musta maustamaton lehtitee. Gaiwanin mukana ostin pari pakettia teetä, tämä on toinen ostos, jonka laatuun olen todella tyytyväinen. Valmis juoma on hyvänmakuista, väriltään suhteellisen vaaleaa. Katsokaapa näitä pitkiä kauniita teenlehtiä! Ei mitään pussiteepurua.


Assam Gingia TGFOP1 CI
Musta maustamaton tee tämäkin, juon tätä parhaillaan kirjoittaessani postausta. Juoma on tummempaa kuin Malawi Black, miellyttävä tee tämäkin.


Forsmanin Tibet – Makujen Temppeli
Musta maustamaton lehtitee. Mielestäni parasta Forsmania, löytyy melkein joka marketin teehyllyltäkin.

Demmers Teehaus: BIO Vietnam OP
Löytö Honkanummen hautausmaan kukkakaupasta! Siellä oli kiva teevalikoima. Vähän ristiriitaisesti paketin kyljessä sanotaan, että kyseessä on villinä kasvava, pienellä paikallisella teetarhalla viljelty tee. Siis villi vai ei? Joka tapauksessa oikein pätevä musta ja maustamaton lehtietee tämäkin.

Chamraj TGFOP
Musta lehtitee, jonka olen laitanut teepurkkiin ilman merkintää parasta ennen -päiväyksestä. Teehän ei säily ikuisesti. Tämä saattaa olla jo hiukan vanhaa, mutta purkin pohjalla on toisaalta enää rippeet jäljellä. Edelleen vahva, hyvä teen tuoksu.

Forsmanin Keemun Kung Fu
Purkitettu tämäkin ilman päiväystä... Ihan hyvä tee, tätä on vielä aika paljon jäljellä eikä päädy kovin usein kuppiini.

Clipperin Organic white tea with orange
Jep, tämä alkaa olla vanhaa kohta, valkoista maustettua pussiteetä, ihan ok, mutta ei ole tullut juotua.

Earl Grey
Joku satunnainen ja hartaasti teehyllyn nurkkaan hautautunut Earl Grey. En edelleenkään pidä bergamotista, jolla tämä tee on maustettu. Kaunis norsupurkki tuoksuu Earl Greyltä, joten muuta teetä siinä ei oikein voi pitää. En juo ikinä tätä, pitäisikö heittää vanhentunut sisältö pois ja lahjoittaa peltipurkki Earl Greyn ystävälle? Pohdin tätä samaa asiaa varmaan jo aiemmissakin teepostauksissani, hah.

English Breakfast
Musta lehtiteesekoitus Pentikin teepurkissa. Ei taaskaan merkitsemiäni päiväyksiä, mutta juon tätä aika usein ja kohta tee loppuu. Pentikin teepurnukassa on kumitiiviste, aromi pysyy hyvin tallessa.


Teehyllyni näkyy yllä olevassa kuvassa. Gaiwan hakee vielä paikkaansa. Se on niin kaunis, että tällä hetkellä se on jämähtänyt työpöydälleni ihailtavaksi ja hypisteltäväksi.

Ostin myös hunajaa tänään, kotimaista luomua Pohjois-Karjalasta. Itse juon yleensä teeni ilman hunajaa tai sokeria, mutta vierasvarana hunajaa on hyvä olla olemassa. Ja tulee sitä kyllä joskus syötyä muuten vain, ainakin flunssarohtona.

maanantai 7. tammikuuta 2019

80-luvun mummonnelkut kaulahuiviksi

Okei. Alive and kicking. Saan apua ja potkuttelen eteenpäin. Mutta lupasin esitellä seuraavaksi Jotain Ihan Muuta, joten täältä pesee virkkausta. Tosin tuttuja isoäidinnelkkuja, mitäs muutakaan, mutta nämä ovat niin kivoja. Neliöt on virkannut äitini luultavasti jo 80-luvulla. Äidiltä jäi kesken tosi harvoja käsitöitä, mutta pussillinen pieniä isoäidinneliöitä löytyi jäämistöstä. Aiemminhan kokosin äidiltä niin ikään jääneistä irtotilkuista tämän vauvanpeiton

Pikkunelkkuja oli sen verran vähän, että niistä olisi saanut korkeintaan nukenpeiton. Lanka on melko ohutta villaa, luultavasti Novitan Nallea tai jotain vastaavaa. Iloisen kirjavia tilkkuja mustin reunuksin. Selvästi jämälankaprojekti, ilmeisesti peitoksi aiottu, mutta kesken kuitenkin jäänyt. 

Sain idean virkata nelkut suorakaiteen muotoiseksi kaulahuiviksi NYC Looks -katumuotisivustolta. Nelikymppisellä Vincellä on kuvassa kaulassaan vähän erityyppinen isoäidinneliöhuivi, joka inspiroi minua toteuttamaan oman huivin. 


Pakkaspäivän huivi tämä ehdottomasti on, ja suosittelen korkeakauluksista poolopaitaa alle. Ainakin tällaiselle semisti villa-allergiselle kuin minä suhteellisen karkea villalanka paljasta kaulaa vasten on kauhistus. Vincen huivi näyttää vähän jäykältä kaulassa, mutta omani istuu yllättävän mukavasti ja rennosti. En kantannut huivin reunoja kiinteillä silmukoilla juurikin jäykistymisen välttämiseksi, vaan päättelin kaikki miljoona langanpäätä erikseen. Laitoin vielä mustasta langasta hapsut päihin. Ihan kiva tästä mielestäni tuli. Ja hei, muotia melkein suoraan New Yorkin kaduilta!


Jutunjuurta luvassa lähiaikoina mm. syksyllä löytämästäni lautapeliharrastuksesta sekä leikkieläinfiguurien keräilystä, joka on jatkunut jo toistakymmentä vuotta. 

lauantai 5. tammikuuta 2019

Oodiin tutustumassa ja sisälämpö 18.2°C

Kävin vihdoin Oodi-kirjastossa. Jotenkin ajattelin, että se olisi "kaukana", koska reittini harvoin kulkevat Sanomatalon ja päärautatieaseman kulmilla. Ei se todellakaan kaukana ollut, mutta en usko, että kirjastosta kuitenkaan tulee vakio-oleskelupaikkojani. Vielä vähemmän näen sen potentiaalisena kirjojenlainauspaikkana. Ompelukoneitakin siellä olisi, ja vaikka mitä tekniikkaa, mutta ainakin ne ompelukoneet olivat kaiken hälyn ja liikenteen keskellä, eivät missään rauhallisessa työskentelynurkkauksessa. Puolet liikaa ihmisiä makuuni, puolet liian vähän kirjoja. Tyhjähköt hyllyt hämmästyttivät, lautapelihylly suorastaan ammotti tyhjyyttään. 

Tästä paljon kuvatusta kierreportaikosta pidin paljon. Mustalla pohjalla tekstejä tyyliin "pöytälaatikkokirjoittajille - rauhallisille - esivanhemmille - kirjattomille". Pidän ideasta, ja löysin tekstimerestä itsenikin. Kirjasto kuuluu kaikille.


Alakerros ravintoloineen ja toinen kerros, josta alla oleva kuva on, eivät innostaneet kamalasti arkkitehtuurinsa puolesta. Erilaisia työtiloja ja vaointa oleskelutilaa näytti olevan.


Kolmas kerros oli sen sijaan ihastuttavan kaunis. Matalat hyllyt (joissa siis harmillisen vähän kirjoja), isot ikkunat, joista avautuu näkymä Helsinkiin, puita, kaarevia muotoja katossa ja lattiassa, kahvila. Äänimaisema oli yllättävän miellyttävä siihen nähden, että väkeä oli todella paljon.



Olin tutustumassa Oodiin meidän seurakunnan diakoniatyöntekijän kanssa. Nyt alkaa postauksen varsinainen tilitysosuus, hyppää yli, jos et jaksa avautumista. Elämäni on mennyt joulun jälkeen aikamoiseksi selviytymiskamppailuksi. En halua avata asiaa täällä enempää, mutta voin huonosti. Siis niin kuin ihan aikuisten oikeasti huonosti. En pysty tällä hetkellä liikkumaan kodin ulkopuolella yksin. Lähikauppaan meno onnistuu parhaina päivinä. Tänään sain apua "isolla kirkolla" käymiseen, saatiin ostettua minulle lämpömittarit ja sähköpatteri. Olohuoneessani on nimittäin vilakka 18.2°C, ja makuuhuoneessa, jos pidän oven kiinni, on siedettävä 20.5°C. Olen jättänyt kahden viikon sisällä kaksi viestiä huoltoon, mutta niihin ei ole reagoitu. No, miksi en soita sinne? En pysty! Ensi viikolla luvattiin soittaa puolestani, mutta se on kyllä vähän noloa myös.

Juuri nyt ei hävetä kirjoittaa tätä. Luultavasti myöhemmin todellakin hävettää. Olen elänyt semisti kaapissa ongelmieni kanssa ihan tarpeeksi kauan. Olen oikeastaan vain vihainen ja väsynyt koko kuraan, ja se antaa minulle puhtia kirjoittaa tästä. En jaksa enää esittää hyvävointista. En halua kertoa tämän tarkemmin, mutta olen hajalla, vaikka pystynkin feikkaamaan "normaalia" aika mukavasti. Varsinkin netissä/somessa riittää, kun laittaa postauksen perään pari hymiötä, niin kaikki on aina ok. :)


Jännitys. Sitä on ja ei ole elämässäni juuri nyt. Oli järkyttävän kamalaa mennä Oodiin, mutta selvisin hengissä, kiitos diakonian J:n. Ja lopulta, teekupin ääressä istuessa siellä kolmannen kerroksen kahvilassa, oli kivaakin. Joskus kotona olo 24/7 on paljon pahempaa. Harmittaa ihan sutena sekin, että nyt kun monen vuoden odottamisen jälkeen pyhittäjä Hermanin kirkolla olisi teofanian (loppiaisen) liturgia (yleensä se on pidetty Suvisaaristossa), minulla ei taida olla rahkeita mennä kirkkoon.

Voikaa hyvin, paremmin. Ensi postauksessa taas tuttuun tyyliin Jotain Aivan Muuta.