keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Luostarikesä 15 vuotta sitten

Blogin ja oman elämän kanssa on olleet vähän palikat levällään, joten muistellaanpa hetki vanhoja. Olen ollut kolmessa luostarissa talkoolaisena. Lintulan naisluostarissa Heinävedellä useita kertoja, Uudessa Valamossa niin ikään Heinävedellä viikon verran ja samoin viikon Laatokalla Konevitsan munkkiluostarissa syksyisessä perunannostossa. Jossain vaiheessa luostarielämä, jota myös enkelielämäksi kutsutaan, kiehtoi minua kovasti. Ainoa tapa päästä selvyyteen omasta kutsumuksesta on kokeilla luostarielämää, joten 15 vuotta sitten lähdin pitkäaikaistalkoolaiseksi Lintulan luostariin. Sain igumenialta, luostarin johtajattarelta, siunauksen olla luostarissa "niin kauan kuin haluan". Vuotta ajattelin, mutta lopulta olin talkoolaisena vain kesän. 


Sain oman pienen keljan eli huoneen nunnien "asuntolan" puolelta. Muut talkoolaiset, jotka olivat vapaaehtoistöissä luostarissa ehkä parisen viikkoa kerrallaan, asuivat erillisessä talkoolaisten talossa. Minä sain osallistua myös sisariston ruokailuihin ja käyttää sisariston saunaa. Myös säännöt olivat minun kohdallani ehkä aavistuksen tiukemmat kuin muilla talkoolaisilla. Luostarialueelta poistumiseen pyysin luvan, siunauksen, äiti igumenialta. Kaikkiin töihin ja toimiin muutenkin pyydettiin siunaus. Luostarissa kuuliaisuus on keskeistä. Mitään ei tehdä ominpäin.

Päivät olivat työntäyteisiä. Herätys oli puoli kuuden maissa. Joku sisaristosta kulki keljakäytävällä ja soitti kelloa. Kirkkoon aamupalvelukseen pääsi keljoista sisäkautta. Matkaa ei ollut monta metriä, mutta myöhästyin silti palveluksesta melkein joka aamu! Lauloin muistaakseni kuorossa, vaikka oikeasti en ole kovin hyvä laulamaan. Aamupalveluksen jälkeen oli aamupala ja sitten kukin lähti päivän töihin. Minä autoin puutarhassa, siivosin ja tein keittiötöitä. Vähän aikaa olin myös matkamuistomyymälässä apuna. Lisäksi maalasin puisia koristemunia ja leipälautoja matkamuistomyymälään myyntiin. Töitä oli kuutena päivänä viikossa. Illalla oli ehtoopalvelus kirkossa. Juhlina ja sunnuntaisin toimitettiin liturgia, ehtoollisjumalanpalvelus.


Olin sairastunut masennukseen vuosi-pari aiemmin. Ajattelin, että asia oli jo hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Ruumiillinen työnteko yhdistettynä uudestaan alkaviin univaikeuksiin sai minut kuitenkin aika nopeasti huonoon kuntoon, minkä sisaristokin pisti merkille. Ruokailut, joissa syötiin hiljaisuudessa, yhden sisaren lukiessa ääneen pyhien ihmisten elämäkertoja, alkoivat ahdistaa. Muistan, että sain aterialla alas puolikkaan perunan ja vähän salaattia. Kun palasin kotiin (ja jouduin melko pian sairaalaan), painoin vain 44 kiloa. 


Niinpä oli sitten todettava, ettei minusta mitään nunnaa tule. Osalle sisarista äkkilähtöni kotiin oli yllätys. En tiedä, olisinko jaksanut olla luostarissa pitempään, jos olisin mennyt sinne talvella, jolloin Lintula on suljettu turisteilta. Oli yllättävän raskasta olla luostarialueella kulkiessa jatkuvien uteliaiden katseiden kohde. Aluksi ihmisten tuijotus huvitti – luulevat nunnaksi! – mutta sitten se alkoi tuntua kiusalliselta. Kärsivällisesti piti jaksaa vastata kysymyksiin "millaista on olla nunna?" (en ole nunna, olen talkoolainen) ja "kuinka kauan olet ollut luostarissa" (no, pari kuukautta). Talvella Lintulassa työskennellään kynttilätehtaassa, jossa tuotetaan kaikki kirkkokunnan tuohukset. Kuitenkin ennemmin tai myöhemmin olisin päätynyt samaan ratkaisuun – ei ole nunnaksi minusta.

Ennen kaikkea vaaditaan kutsumusta. Halua kilvoitella pelastaakseen oman sielunsa ja rukoilla koko maailman puolesta. Jos sitä ei ole, muulla ei ole paljon merkitystä. Kuuliaisuuteen, köyhyyteen ja naimattomuuteen on sitouduttava, ja näistä vaikein on varmasti kuuliaisuus! Ja vielä eliniäksi – ei kovin muodikasta nykyaikana. Psyyken on oltava raudanluja ja mielen joustava. Täytyy sietää kaikenlaisia ihmisiä. Yhteisössä elämisen taidot tulee olla hallussa, samoin kyky kestää yksinoloa.

Olen todella kiitollinen, että sain viettää kesän luostarissa. Joulukorttiystävyys erään nunnan kanssa on säilynyt vuosien ajan, vaikka nyt on ollut pitkä tauko edellisestä luostarivierailustani. Jos haluaa tutustua enkelielämään ja auttaa samalla luostaria, kannattaa hakea Lintulaan kesätalkoolaiseksi kirjeellä. Ottavat parin viikon jaksoiksi työntekijöitä. Kotieläimiä Lintulassa ei enää ole, mutta suuri puutarha vaatii kesällä paljon huolenpitoa.

Postauksen kuvitus on kirjasta Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi – Vuoden kierto Lintulan luostarissa. Kirjassa on Petter Martikaisen mustavalkokuvia ja lyhyitä kuvatekstejä. Mukavasti Lintulan tunnelmaa välittävä kirja.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Viikonloppuna koluttuja paikkoja

Niputan samaan postaukseen kaksi erilaista käyntikohdetta, joissa tuli piipahdettua viime viikonloppuna. Lauantaina suunnattiin pikkusiukun ja hänen melkein 5-vuotiaitten lastensa kanssa Haltialan kotieläintilalle. Helsingissä, Vantaanjoen varrella sijaitseva Haltiala on pala kaunista eteläsuomalaista maaseutua. Tilalla on erilaisia kotieläimiä lehmistä kanoihin. Kouluikäisille lapsille järjestetään myös eläintenhoitoleirejä. Mahtava tilaisuus kaupunkilaislapsille päästä tutustumaan tilan töihin! Poniratsastusta shettiksellä olisi ollut tarjolla 5 € hintaan. 


"Possujen peput" huvittivat lapsia.


Possuaitauksen vieressä oli leikkipuisto, josta lapset taisivat eniten nauttia. Kiitosta naksuilta tuli myös kauniista maisemista. Kävimme tilan talojen takana joen puolella jo syksyisen ränsistyvässä puutarhassa. Näkymä Vantaanjoelle oli hieno. Jossain lähistöllä olisi ollut myös auringonkukkapelto, jolta olisi saanut poimia kukkia mukaan, mutta emme onnistuneet löytämään kohdetta. Haltialan tila on auki talvellakin, silloin pääsee eläimiä katsomaan sisätiloissa.


Sunnuntaina kävin tässä kotisaarella tutustumassa Naisasialiitto Unionin 1900-luvun alun huvilaan Villa Saliniin. Olen kävellyt talon ohitse lukemattomia kertoja parinkymmenen vuoden aikana, mutta nyt näin myös kauniit sisätilat. Villa Salinissa oli siis avointen ovien päivä kera kakkukahvien. Talon rakennuttaja Ida Salin (1865-1952) oli varhainen naisasianainen, joka valmistui 18-vuotiaana ensimmäisten naisten joukossa puutarhuriksi. Taloa ympäröikin ennen suuri puutarha, josta on enää jäljellä murto-osa entisestä. Leskeksi jäätyään Ida Salin toimi menestyksekkäästi mieheltään jääneen nyöripunomon johtajana. Merenrantahuvilan Salin testamenttasi itselleen tärkeksi tulleelle naisliikeelle.


Villa Salinia vuokrataan juhlatilaksi, jossa pystyy myös yöpymään. Tämä yläkerran vihreä pieni makuuhuone oli ehkä suosikkini.



Avoimet ovet ja kakkukahvit aiotaan pitää huvilassa vuosittain syksyisenä sunnuntaina lähellä Idan nimipäivää, sillä Ida Salin juhlisti kuulemma mielellään nimipäiviään. Juuri tänään näyttääkin olevan Idan päivä! Paljon onnea sinne pilven päälle!

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Lepakkoretkellä

Maanantai-iltana osallistuin Pro Lapinlahti ry:n järjestämälle lepakkoretkelle. Sain tietää retkestä vasta samana päivänä ja iltasella väsymys oli kova. Voitin kuitenkin väsyn, onneksi, ja lähdin retkelle pimenevään iltaan. Aurinko oli jo laskenut, kun klo 21 kokoonnuimme Lapinlahden Lähteellä. Oli kuitenkin kirkas tähtitaivas ja vielä liian valoisaa lepakoille, joten pääsimme kurkkaamaan Aleksis Kiven huonetta entisessä sairaalarakennuksessa pimeän tuloa odotellessamme. 

Lapinlahden entisen sairaalan portaikko.
Retken johtajana ja oppaana toimi Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen puheenjohtaja, tietokirjailija Jarmo Nieminen. Meitä retkeläisiä oli parhaimmillaan parikymmentä. Aluksi lähdimme Hietaniemen hautausmaan vanhalle puolelle lepakkojahtiin. Lepakoita en itse onnistunut näkemään, vaikka joku sanoi äkänneensä nopean vilauksen taivaalla, mutta taajuusmuuntimien avulla saimme muutettua pohjanlepakoiden kaikuluotausääntä ihmiskorville kuuluvaksi maiskutussarjaksi. Nieminen kertoili lepakoista yhtä jos toista mielenkiintoista. Lepakot ovat yllättävän pitkäikäisiä ja niitä on maapallolla yli 1200 lajia jättimäisistä hedelmälepakoista vampyyreihin. Suomessa on tavattu 13 eri lepakkolajia, joista yleisin, pohjanlepakko, siis kierteli jossain yllämme hyönteisiä pyydystämässä. Tai Niemisen mukaan illan aikana paikalla oli ehkä viisi pohjanlepakkoa. Hautausmaan portit sulkeutuvat klo 22, joten meille tuli hiukan kiire siirtyä Hietaniemen rantapolulle. Myöhemmin vielä kolusimme Lapinlahden alueen rantoja yrittäen bongata vesisiippaa, mutta ilmeisesti oli liian valoisaa, joten emme nähneet tai kuulleet sitä.

Suomessa toimii lepakkotieteellinen yhdistys, jonka nettisivuilta saa tietoa sekä lepakoista että lepakkoharrastuksesta. Uskoisin, että paikalliset luonnonsuojeluyhdistykset ympäri maan järjestävät myös lepakkoretkiä. Kannattaa lähteä mukaan, jos on tilaisuus. Vuosia sitten meidän lapsuudenkotiin tuli keskellä päivää sisälle lepakko. Se raukka lensi päin ikkunaa ja putosi patterin taakse. Jotenkin se saatiin sitten kiikutettua ulos. Mökillä Etelä-Savossa oli myös paljon lepakoita. Minusta ne ovat kovin sympaattisia eläimiä. Nahkhiir viroksi, muuten.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Sarjakuvafestarien saalis

Viikonloppuna Helsingissä oli taas syksyiset sarjakuvafestivaalit. Kampin sijaan teltat oli pystytetty tällä kertaa Kansalaistorille. Jotenkin koen paikan edelleen syrjäiseksi omiin reitteihini nähden, saa nähdä muuttuuko asia Keskustakirjaston avautuessa? Sarjakuvafestivaaleilla on aina mukava rento tunnelma. Telttoja taisi olla nelisen – isommat kustantajat ja nimet isommissa teltoissa ja pienemmissä teltoissa sitten omakustanteita ja pienpainatteita. Flickr-kuvasivuston kautta vuosia sitten tutuksi tullut kaverini oli paikalla sarjakuvapiirtäjämiehensä kanssa. Oli mukava taas tavata, eri kaupungeissa kun asumme, niin live-kohtaamisia ei ole koskaan liikaa. 

Festareilla on mielestäni parasta kohtaamiset sarjakuvantekijöiden kanssa. Palautetta, positiivista sellaista, pääsin antamaan sekä Ilpo Koskelalle että Kaisa Lekalle. Muutaman albuminkin ostin... saatoin jopa ylittää budjettini *huokaus*. Ilpo Koskela piirsi minulle Lusia-kirjaan omistuskirjoituksen viereen hienon korpin kuvan. Milla Paloniemen uutukainen 112 osumaa on omaelämäkerrallista kerrontaa, sarjakuvataiteilijan päiväkirja. Hassua, etten yhtään tykkää Paloniemen Kiroilevasta siilistä, mutta tuo omaelämäkerrallinen juttu kolahtaa. En oikein ole lyhyen strippisarjakuvan ystävä. Fingerpori saattaa huvittaa, mutta muuten en vaan tykkää. Toki nuorempana muistan mm. Jasso-kissan miellyttäneen. Taisi ilmestyä Hesarissa? Nykyään pidän pitemmistä tarinoista, joissa toki saa olla huumoriakin. Dokumentaariset sarjakuvat ovat mielestäni erityisen mielenkiintoisia.


Festareilta olisi löytynyt varmasti mielenkiintoisia omakustanteita, mutta nyt päädyin kantamaan kotiin melkein pelkästään tunnettujen tekijöiden sarjakuvaa. Ostosläjän musta hevonen on tällä kertaa varsin mielenkiintoiselta vaikuttava albumi Rikki – Taidetta mielenterveydestä. Se on projektin saaman apurahoituksen vuoksi kovin edullinen kirja. Albumissa on sarjakuvaa 31 eri tekijältä, jota mielenterveyden häiriöt tavalla tai toisella koskettavat. "Onko ahdistava?", kysyin myyjältä. Saa nähdä kuinka iholle teos tulee, olen vasta selailuvaiheessa.

Yksi juttu, mikä pitää ehdottomasti nostaa esille näiltä festareilta, on mahdollisuus hankkia originaalitaidetta edullisesti taitavilta tekijöiltä. Viime vuonna ostin pari linopainettua korttia, joista toisen aion laittaa seinälleni, kunhan löydän korttiin sopivat kehykset. Tänä vuonna löysin lahjakkaan taiteilijan, Seija Lappalaisen, tekemiä kirjanmerkkejä. Arvatkaa oliko vaikea valita kaikista myyttisistä aiheista ihanimmat! Päädyin vedenneitoon ja seuraavana päivänä festareille palatessani vielä enttimäiseen puuhahmoon.


Olen itse pelkkä wannabe-sarjakuvapiirtäjä. Lukija ennemminkin. Piirtelen silloin tällöin pöytälaatikkoon, ja into taitaa korvata puuttuvat taidot... Peukut pystyyn, että lokakuussa kotikonnuilla alkava sarjakuvakurssi kerää tarpeeksi ilmoittautujia, jotta se järjestetään. Olisi mukava päästä sarjakuvaoppiin. Kerran olin Katja Tukiaisen yksipäiväisessä sarjakuvapajassa Ateneumissa. Nyt haluaisin hioa sarjakuvan käsikirjoittamista ja tietysti niitä piirustustaitojakin. 

maanantai 29. elokuuta 2016

Muovia ja runoutta


Tykkään haastaa itseäni ja kokeilla erilaisia juttuja. Olen poukkoileva testailijaluonne enkä yhden asian nainen. Viime vuoden Runokuu-festareilla ylitin itseni ja tulkitsin päivän verran yhtä runoa liikeimprovisaatiopajassa hyppien, kontaten ja liidellen. Runokuu tuli taas ja festivaalin ohjelmasta spottasin tällä kertaa Outi-Illusia Liljan ohjaaman muovirunotyöpajan Kiasmassa. Sinne oitis! Viime perjantaina siis suuntasin nykytaiteen museoon laukku lastattuna muoviroinalla, jota työpajassa päästäisiin työstämään.

Ensin pieni ryhmämme tutustui Choi Jeong Hwan näyttelyyn. Korelainen nykytaiteilija kokoaa isokokoiset teoksensa nokkelasti erilaisista käyttöesineistä. Tämän postauksen kuvat ovat värikkäästä muovi-installaatiosta Happy Happy. Se oli kokonainen huone, jossa katosta roikkuviin vaijereihin kootut muoviesineketjut muodostivat viidakon, jonka sisään sai kävellä. Vaijereissa oli kipoa, kuppia, ämpäriä ja siivilää. Hilpeä ja hauska väripläjäys! Toinen huone oli taas niukkasävyinen ja hämärä. Siellä korkeiksi torneiksi kootut esineet olivat luonnonmateriaaleja: oli puisia kuksia ja jauhosihtejä. Minulle tavaratornit toivat muotokielensä puolesta mieleen itämaiset pagodit.

Näyttelyssä oli myös kaksi suurta kangasteosta, jotka täyttyivät ja tyhjenivät ilmasta. Pinkki siivekäs possu oli hetken kuin hybriksensä huipulla, lentoon lähdössä. Hetken kuluttua ilmat pihisivät pois ja possu lyyhistyi kärsälleen. Monenlaisia ajatuksia heräsi näyttelyssä, kulutuksesta, muovista ja kierrätyksestä, ja näitä aatoksia jatkotyöstettiin varsinaisessa muovirunotyöpajassa.

Ideana oli siis muokata käytöstä poistetusta muovisälästä teos, johon yhdistettiin runoutta. Ryhmämme assosioi ensin fläppitaululle näyttelyn innoittamana muovihenkisen sanaston. Sitten muovia työstämään! Käytin omissa kolmessa teoksessani mm. muovilautasia ja -aterimia. Permanenttitussilla kirjoitin sitten jotain esineiden pintaan. Täytyy sanoa, että syntynyt runouteni oli varsin tekotaiteellista tuubaa dadaa, mutta hauskaa irrottelua puuha kyllä oli. Taiteilumme pääsivät vielä samana iltana näytille Gloriaan kokeellisen kirjallisuuden iltaan.

Runokuu on ihan huippu alkusyksyinen festivaali kirjallisuuden ystävälle. Ensi vuonna lupaan osallistua taas johonkin festivaalin työpajaan. Johan näistä ennakkoluulottomista työpajakokeiluista alkaa tulla perinne! 

perjantai 19. elokuuta 2016

Nollasta liikkeelle – 2 kk katsaus

Neonkeltaiset treenipopot. Kuva ei kerro koko järkyttävää totuutta värin räikeydestä.

Aika rientää, minä näköjään en! Kaksi kuukautta liikahtelua kuitenkin takana. Täytyy tunnustaa, että ensin jalkavaivat saivat minut himmailemaan liikkumista ja sitten, ennen Vormsin matkaa, sairastuin flunssaan enkä liikkunut enää sitä vähääkään. Nyt on tauti takana ja jalat kunnossa, eikä mitään syitä – tekosyitä lukuunottamatta – ole lenkille lähtemiselle. Vielä on lämpimiä päiviä luvassa, mutta mitä laitetaan ulos päälle, kun asteita on noin +10°C? Käytännöllisiä syyspukeutumisvinkkejä lenkkipoluille otetaankin vastaan.

Ilmoittauduin eilen Helsingin kaupungin järjestämiin jumppiin, tai siis tilasin jumppakortin, jolla saa treenata niin paljon (tai vähän?) kuin haluaa. Ajattelin, että joustoa antava jumppakortti sopii luonteelleni paremmin kuin lukkoon lyöty treenipäivä. Treenikengät on ostettu Forumin Intersportin loppuunmyynnistä. Haluaisin kyllä lähinnä sulautua seinään jumppatunnillla, mutta neonkeltaiset kengät ovat tosi huomiotaherättävät! Ei voi mitään, olivat halvat ja hyvät jalassa. Tosin monet "hyvät jalassa" -kengät ovat osoittautuneet pitemmässä käytössä ihan mahdottomiksi. Harkitsin vähän myös kotisaaren oman urheiluseuran jumppia, mutta päädyin nyt kuitenkin syksyksi kaupungille kokeilemaan. Ainakin keskiraskas core-tunti kuulostaa hyvältä ja tarpeelliselta, ja miksei muutkin tunnit. Ja tunnetustihan ryhmäliikunta ei ole ollenkaan minun juttuni, mutta testataan nyt tätäkin. Kunhan ei olisi vaikeita askelsarjoja!

Asunnossani tuli ikkunaremontti tänään hyvään päätökseen. Juhlan paikka melkein, vaikka seuraava remppa vaaniikin jo oven takana. Kalenteri täyttyy vähitellen syksyn menoista. Runokuun yhteen tapahtumaan osallistun tänäkin vuonna, samoin olen ilmoittautunut sarjakuvakurssille. Hämeenlinnan Postikorttiparatiisiin olen menossa ensi kuussa. Se on korttikeräilijöiden vuoden kohokohtia. Niin, ja tietysti menen Helsingin sarjakuvafestivaaleille. Siirrynkin tästä nojatuoliin lukemaan sarjiksia! 

torstai 18. elokuuta 2016

Ekumeeninen pyhiinvaellus Vormsin saarella

Osallistuin Viron kirkkojen neuvoston järjestämään ekumeeniseen pyhiinvaellukseen Vormsin saarella viime viikonloppuna. Olin jo ilmoittautunut, kun tajusin, että matka on nuorten pyhiinvaellus. Eipä se lopulta haitannut, +40 tyyppi mahtui hyvin mukaan, enkä ollut edes porukan vanhin! Vormsi on pienehkö saari, Viron neljänneksi suurin kuitenkin, lähellä Hiidenmaata. Ajoimme rippi-isäni ja kolmen suomalaisen nuoren kanssa Tallinnasta henkilöautolla Rohukülan satamaan, josta pääsi lautalla 45 minuutin matkan jälkeen Svibyn kylään Vormsille. 


Majoituimme Hullon kylässä luterilaisen seurakunnan leirikeskuksessa. Perjantai-iltana käväisimme paikallisessa kyläkaupassa. Söpö karitsa kirmasi tiellä vastaan.


Leirikeskus oli aivan luterilaisen pyhän Olavin kirkon vieressä. Valkoinen kirkko oli kauniisti korjattu ja entisöity. Vormsi oli ennen toista maailmansotaa ruotsinkielistä aluetta. Saaren väestö evakuoitiin sodan aikana Ruotsiin. Kuitenkin paikannimissä ja siellä täällä muuallakin törmää yhä edelleen ruotsinkielisiin teksteihin.


Pyhän Olavin kirkko Vormsissa.

Tässä on majoitusrakennuksemme aamuvarhaisella kuvattuna. Lähdimme lauantaina pyhiinvaellukselle klo 5.30 auringon noustessa. Suurin osa joukkiostamme oli ehkä vähän yllättäen ortodokseja, mutta mukana oli myös luterilaisia, yksi katolilainen ja yksi perhe karismaattisesta episkopaalikirkosta. Osa ei kuulunut mihinkään kirkkoon. 


Toimitimme matkan aluksi ortodoksisen rukouspalveluksen Hullon kylän ortodoksisen tiilikirkon raunioissa. 

Vormsin ortodoksisen kirkon rauniot.

Sitten lähdimme kävelemään. Matkan pituuden oli tarkoitus olla 18 km, mutta lopulta siitä tulikin 31 km! Lähdimme liikkeelle varsin hitaaseen tahtiin ja köpöttelytahti sai ristiselkäni lähes välittömästi jumiin. Aamupalapaikassa, jonne meille tuotiin syötävää kahdeksan aikoihin autolla, pidettiin jumppatuokio, joka auttoi vähän selän juilimiseen. 


Reitti kulki Vormsin länsiosissa, joissa kasvaa mm. kaunista matalaa katajikkoa. Aluksi kävelimme asfaltilla, mutta sitten poikkesimme metsään, jossa oli helpompi kävellä pehmeitä polkuja pitkin. Teimme useita pysähdyksiä, joiden aikana luettiin rukouksia eri kirkkojen perinteiden mukaisesti. Kuusikossa, jossa kuljimme, kasvoi aivan hurjasti naavaa puiden oksilla! Puhdas ilma siis. Erään polun varrella kasvoi paljon mustia, isoja karhunvatukoita, joita innoissamme poimimme. Kasvaako niitä edes Suomessa? En ole ikinä nähnyt missään.

Puolen päivän aikaan saavuimme Saxbyn kylään meren rantaan. Tuuli oli hurja ja sadettakin saatiin. Myrsky repi melkein sadeviitan yltäni. Rannan kivikossa lojui hylkeenraato. Eläviä hylkeitä ei valitettavasti näkynyt.


Saxbyssä oli majakka, jonka pihassa jälleen rukoilimme ja söimme evästä. Jotkut taisivat käydä majakan tornissakin. Selkäni oli tässä vaiheessa niin kipeä, että päätin hypätä huoltojoukkojen puolelle autoon. Vähän harmitti, mutta toisaalta en olisi ikinä pystynyt kävelemään selkäkipuisena 31 km. Nyt meni matkasta noin puolet. Jalat olisivat kyllä jaksaneet, vaikka kiitettävän kipeät ja rakoilla koivetkin olivat. Olin hommannut matkaa varten lähes liioitetellun suuren matka-apteekin, josta jakelin sitten rakkolaastareita ym. tarvitseville. Kaikki pääsivät illansuussa perille, kuka omin jaloin, kuka autokyydillä.

Saxbyn majakka.

Sunnuntaina toimitettiin piispallinen jumalanpalvelus pyhän Olavin kirkossa. Mielenkiintoista oli laulaa viroksi virsiä! Pyhän Olavin kirkon hautausmaallakin kävin. Se on tunnettu kivisistä rengasristeistä, joita siellä on enemmän kuin missään muualla maailmassa yhdessä paikassa, yli kolmesataa. Vanhin rengasristi on 1700-luvulta ja uusin 1900-luvun alusta. 

Rengasristejä Vormsin hautausmaalla.

Kotimatkalla poikkesimme kutsusta Haapsalun kauniissa kaupungissa ortodoksisessa pappilassa kahvittelemassa. Keltaisen kirkon vieressä on pappila, jossa Astrid Lindgrenin kirjojen kuvittajana tunnettu Ilon Wikland vietti lapsuutensa, kunnes pakeni sotaa Ruotsiin. Haapsalun kirkko ja pappila on kuvattu Ilon Wiklandin omaelämäkerralliseen lastenkirjaan Pitkä, pitkä matka. Se on todella hyvä kirja pakolaisuudesta, olen sitä ennekin mainostanut.

Haapsalun pyhän Maria Magdalenan kirkko.
Matkalla oli myös ilo tavata Tallinnassa vanha runoilijaystävä, jonka suosituksiin kirjaostoksilla luotan. Kävimme siis Rahva Raamatun kirjakaupassa hankkimassa minulle hieman vironkielistä luettavaa. Illalla olin kotona taas. Pyhiinvaellus oli mieleenpainuva, vaikka jäikin "puolimaratoniksi" osaltani, mutta eihän se mikään kävelykilpailu ollutkaan. Sääkin selkeni taas sunnuntaina, kuten viimeisestä kuvasta näkee. Hieno reissu siis, itse asiassa minulle ensimmäinen kerta Viron saarilla, minneköhän tie seuraavaksi vie?

maanantai 8. elokuuta 2016

Tunnelmia kansainvälisestä Postcrossing-miitistä

Olen harrastanut Postcrossingia reilut kymmenen vuotta. Osallistuin lauantaina 6.8. Suomen Postcrossingyhdistyksen järjestämään kansainväliseen miittiin. Tämä oli jo toinen kansainvälinen Postcrossing-tapahtuma, jossa olen ollut mukana. Edellisen kerran vuonna 2009 kokoonnuttiin pienimuotoisemmin, pelattiin mölkkyä Kaisaniemenpuistossa ja kirjoiteltiin postikortteja. Nyt miitissä oli 77 osallistujaa, Suomen lisäksi Ruotsista, Norjasta, Venäjältä, Virosta, Hollannista ja Italiasta. 

Aamulla lähdettiin tilausajobussilla kohti Loviisaa. Tapasimme hilpeistä mummokorteistaan tunnetun korttitaiteilijan, Inge Löökin, Print Mill -painotalolla. Inge Löök oli oikein herttainen. Saimme ostaa erikoishintaan hänen korttejaan.

Inge Löök signeeraamassa korttejaan.
Saamamme tarjouskupongit kädessä suuntasimme seuraavaksi loviisalaiseen konditoria Vaherkylään. Otin teen kanssa palasen aivan ihanaa kirsikkatorttua. Paikallisella kirpputorillakin ehdimme osa porukasta piipahtaa. Koska matkan teemana oli postikortit, nappasin talteen kirpulta muutaman dieselveturi- ja lättähattukortin. Junakortteja kun yllättävän monet crossarit keräilevät. Dr14-veturikortti taitaa kyllä lähteä muinaselle exälleni, joka harrastaa dieselvetureita.

Loviisasta bussimme ajoi suoraan Helsinkiin Kauppatorin lauttarantaan. Varsinainen miitti pidettiin Suomenlinnassa, ravintola Bastionissa. Söin aivan loistavaa kasvislasagnea. Jälkiruokana ollut mustikkapiirakka ei ihan vakuuttanut, mutta sitten olikin jo kiire allekirjoittamaan miittipostikortteja. Itse lähetin maltilliset 25 korttia, suunnilleen. Yhteensä tapaamisesta lähti kuitenkin maailmalle 1,6 kg maksimikortteja ja huikeat 9,3 kg postikortteja. En ehkä ihan jokaiseen korttiin kirjoittanut nimeäni...

Jouduin lähtemään miitistä kotiin melko aikaisin, sillä vilunväreet ja aivastukset enteilivät alkavaa flunssaa. Siksi sunnuntaiaamun vapaamuotoisempi miittipäiväkin jäi omalta osaltani kokonaan väliin. Mukava miitti oli kuitenkin, kiitos järjestelyistä Suomen Postcrossingyhdistykselle! Kiitos myös kaikille yhteistyökumppaneille miittikassin antoisasta sisällöstä!

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Kesäinen DIY: paperiperhoset

Jaossa tällä kertaa liimaton (hurraa, ei tahmatassuja!) askarteluvinkki, paperista taiteltava perhonen. Ohje on käsittääkseni ns. kansanperinnettä, omani se ei ole. Minulle tämä malli opetettiin entisessä elämässäni eräässä työharjoittelupaikassa läksiäislahjaksi. Kiva ja vähän erilainen lahja muuten olikin; mallia olen hyödyntänyt paljon. Viimeksi perjantaina tarvitsin ystävän tupaantuliaislahjan päälle pienen koristeen, joten taittelin ohjeenmukaisen perhosen.

Tarvikkeet ja välineet: 
- ohutta paperia, esim. origamipaperia (kuten kuvassa); aikauslehden sivut käyvät myös hyvin tarkoitukseen
- piipunrassi
- koristehede
- sakset


Leikkaa paperista siivet kuvan sabluunan mukaan. Koko ja muoto ei ole niin justiinsa! Tulee vain hieman erimuotoiset siivet, jos poikkeat mallista. Taita siivet haitarille. Mitä ohuempia taitoksia teet, sitä nätimpi tulee. Taittelusuunta on merkitty sabluunaan nuolellla. Klikkaa kuva isommaksi, jos ei erotu.


Asettele taitellut ylä- ja alasiivet vastakkain ja kiepauta yhteen koristeheteellä, josta tulee siis perhosen tuntosarvet.


Pujota piipunrassi tuntosarvien välistä ja kieputa sen päät toistensa ympärille perhosen vartaloksi. Lyhennä piipunrassia tarvittaessa. Avaa ja muotoile perhosen siipiä. Valmis!

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Katutaidetta Keravalla

Entiseen kotikaupunkiin on muodostunut lämmin viha-rakkaussuhde. Kerava, tuo Keski-Uudenmaan alamaailman keskus, oli kuitenkin elinpiirini monta vuotta. Teininä ajattelin, että sieltä puuttuu oikea luonto (kävin staijaamassa lintuja naapurikunnan puolella, Tuusulanjärvellä) ja oikea kulttuuri (joka löytyi vain ja ainoastaan Helsingistä). No eihän tilanne nyt niin karu ole! Tein siis visiitin Keravalle viikonloppuna. Toki kaupungin hiljaisuus iski tajuntaan pääkaupungin hälystä tullessani. Keravalla on kuitenkin menossa erittäin mielenkiintoinen projekti, Purkutaide. Kaupungista puretaan piakkoin useita isoja liikekiinteistöjä, joiden seinät on peitetty suurikokoisilla graffiteilla, aivan luvallisesti siis. Tyylit ja taso vaihtelevat, joukossa on todellisia helmiä.





Tämä iso realistinen sydän on yksi suosikeistani.



Tämä vihreäsävyinen puoliympyrä on aika kiva.


Toinen lempigraffitini on tässä alakuvassa näkyvä saippuakuplia puhalteleva parrakas mies. Graffitin voi tehdä myös harmaan sävyillä. Aina ei tarvitse käyttää koko palettia.


Kannattaa tutustua projektin nettisivuihin, johon linkki oli postauksen alussa – sivustolta löytyvät mm. katutaiteilijoiden tiedot. Instagramissa lisää kuvia näistä graffiteista löytää hashtagilla #purkutaide. Mitäpä ajatuksia kuvat heräättävät? Kaoottisia anarkistisia väripläjäyksiä vai taidetta siinä missä Edelfeltkin?