lauantai 8. joulukuuta 2018

Myyjäiset sunnuntaina 9.12.

Tervetuloa huomenna sunnuntaina 9.12. Helsingin ortodoksisen seurakunnan toimintapiirien joulumyyjäisiin. Paikka on seurakuntasali, Unioninkatu 39, sisäpiha, ja aika ko 12-16. Myyjäiset alkavat lyhyellä rukouspalveluksella. 

Minulla on myyjäisissä oma pöytä, kuva alla, sen tuotto menee kokonaan Tarton kaikkien pyhien Aleksanterien seurakunnan hyväksi. Tarjolla on kaikkea värikästä ja itse tehtyä 3 €:n tulitikkuaskista 70 €:n sauvanukkeen. Kyllä, Lady Lynx etsii nyt uutta kotia! Pöytäni on seurakuntasalissa näyttämön edessä seurakunnan kirjaston ja Uspenskin katedraalin ystävien pöytien välissä. Tulkaa moikkaamaan, jos tunnistatte meikäläisen.


Laitan tikkuaskeista vielä lähikuvan, koska ne näköjään yläkuvassa ovat vielä muovipussissa. 


Myyjäisvalmistelut ovat pitäneet minut kiireisenä. Kaikenlaista kommellusta on myös viime aikoina tapahtunut. Isäni joutui marraskuun lopulla onnettomuuteen ja oli sairaalassa puolitoista viikkoa. Nyt hän on kotona, mutta kuntoutumiseen menee arviolta vuosi.

Kävin Celia-kirjastossa viemässä koskettelukirjojen käsikirjoitukset hyväksyttäväksi. Näin Celiassa niin taidokkaasti tehdyn koskettelukirjan, että tuli ihan kateus! Siinä toimi kaikki: teksti, aihe, toteutuksen ratkaisut, ja kirja oli vielä tosi huolellisesti ommeltu. Poikkesin samalla Helsingin ja Uudenmaan näkövammaisten joulukarnevaaleissa, joista kotiutin neulevalokranssin monivärivaloilla. Minusta on tullut sellainen ihminen näköjään, että värillä ei ole väliä, kunhan se on mahdollisimman värikästä! Pukeutumisessa kuitenkin suosin aika usein mustaa.

perjantai 23. marraskuuta 2018

Joulukeräys Tallinnaan

Joulunodotukseni muodostuu marraskuun puolivälissä alkaneesta joulupaastosta, Martin markkinoista 24.–25.11. ja tietysti jo perinteeksi muodostuneesta Virkku ry:n Mummo- ja pappapussikeräyksestä, josta ilmoitus alla.


*****

Virolaisen kulttuurin ystävät Virkku ry järjestää tänäkin vuonna jo perinteiseksi käyneen Mummo- ja pappapussikeräyksen!

Keräysaika: 1.11.–4.12.2018

Keräyksen tavoitteena on toimittaa joulupussin muodossa jouluiloa Tallinnassa asuville vähävaraisille vanhuksille ja pitkäaikaissairaille. Tallinnan kaupungin sosiaalikeskuksen kotipalveluyksiköt jakavat pussit saajilleen joulunalusviikoilla. Jos haluat osallistua Mummo- ja pappapussikeräykseen, luethan ohjeet alta:

Pussiin pakataan kaikkia varten samat lahjat:
1 kahvipaketti,
1 keksi- tai piparkakkupakkaus (max. 200g)
1 makeispakkaus (max. 200g)

HUOM! Tänä vuonna emme enää ota vastaan kynttilöitä emmekä lautasliinoja lahjapusseihin!

Pussit voi toimittaa Mummo- ja pappapussikeräyksen aikana marraskuussa
1.11.–4.12.2018 arkisin kello 10–16 Eesti Maja – Viro-keskukseen, Suomen Viro-yhdistysten liittoon (Sörnäisten rantatie 22, 1. talo, C-ovi, Suvilahti, Helsinki)
24.–25.11.2018 Martin markkinoille Helsingin Kaapelitehtaalle Virkun markkinaständille markkinoiden aukioloaikana.

Keräystä on järjestetty vuodesta 2000 lähtien ja mummo- ja pappapusseissa on viety jouluiloa vuosien varrella reilusti yli tuhannelle vähävaraiselle tallinnalaisvanhukselle.

Kiitos avustasi – viedään Tallinnaan hyvää joulumieltä!

–Virolaisen kulttuurin ystävät Virkku ry.

*****


Itse mietin tänäkin vuonna, kuinka järkevää on roudata herkkuja Suomesta Viroon, kun ne voisi ostaa vaikka lahjoitusrahoin paikan päältä, mutta eipäs nyt niristä, vaan viedään jouluiloa Tallinnaan tässäkin muodossa. Itse laitoin taas kolme pussia valmiiksi, vien ne huomenna Martin markkinoille, joka siis on suuri Viro-tapahtuma Helsingin Kaapelitehtaalla. Itse odotan markkinoilta ennen kaikkea kulttuuriohjelmaa, kirjalöytöjä ja toivottavasti löydän ensi vuodeksi seinälle myös Fenno-Ugrian sukukansakalenterin. Jos et ehdi tai jaksa lähteä Tallinnaan, mene huomenna tai sunnuntaina Kaapelille, Viro tulee luoksesi!

tiistai 20. marraskuuta 2018

Materiaalihankintoja

Aika on kulunut suomennoksen ja omien kirjoitustöiden parissa. Koskettelukirjojen kuvakäsikirjoitukset ovat Celia-kirjaston hyväksyntää vaille valmiita. Ompelukoneeni tuli huollosta. Löysin sen paperit: mummani on ostanut koneen vuonna 1972. Se on huollettu tätä ennen 1990, joten rassaus olikin tarpeen. Ompelukoneenkorjaaja sanoi konetta palauttaessaan, että jopa oli urakka, kone on maanantaikappale, voisin ehkä jo ostaa uuden. Katsotaan, saanko vielä pari koskettelukirjaa ommeltua rakkaalla Singerilläni vai tekeekö kone lopullisesti tenän.

Olen hankkinut materiaaleja kahta koskettelukirjaa varten. Aika paljon olen joutunut ostamaan uutena, kuten Wertex-pohjakankaat. Hyödynnän myös kirpputoreja. Niiltä löytyy joskus kankaita ja vaatteita, joissa on erikoisen tuntuisia materiaaleja. Joskus kirpulta löytää jonkun tavaran, joka antaa idean seuravaa kirjaa varten. (Välillä tosin täytyy "kill your darlings" – kaikki kuningasideat eivät vain käytännössä toimi.)

Kuvassa alimmaisena pohjakankaat, joita on kolmea väriä (en löytänyt keltaista, jota olisin kaivannut), niiden päällä valkoista teddyä, harmaata pörrökarvaa, keltaista vohvelia, vihreää röpöpintaista puuvillasekoitetta, säkkikangasta ja päällimmäisenä pinossa liukuestematto. Nämä siis vain pienenä esimerkkinä kankaista, joita kirjoihin tulee.


Koskettelukirjoihini tulee myös samettia, nahkaa, puuta, nauhoja, erilaisia helmiä (löysin aika rajuja neonvärejäkin), kulkunen, vinguttimia ja neulosputkea. Ja ties mitä kaikkea muuta. Glittersoftis on uusi materiaali, johon olen ihastunut. Aika paljon tarpeellista tavaraa löytyi onneksi valmiina askartelulipastoni uumenista. 


Toiseen kirjaani tulee pizzauuni, jossa on avattava ikkunallinen luukku. Olen jo väsännyt prototyypin siitä ja olen aika innoissani lopputuloksesta. En tiedä, onko se koskettelukirjallisuuden (hah, uudissana!) historian ensimmäinen pizzauuni, ehkä. Olen menossa parin viikon päästä Celia-kirjastoon viemään kirjasuunnitelmiani, ja saan samalla tutustua koskettelukirjojen erilaisiin oviin ja luukkuihin. Niiden saranointi kun on mielestäni aina vähän konstikasta. Kiva nähdä millaisia ratkaisuja muut tekijät ovat keksineet.

Kuvakäsikirjoitusten tekeminen oli aikamoista söhräämistä. Tapani mukaan piirsin sivuluonnokset pienille post it -lapuille. Yhdelle lappuselle aina yksi sivu. Luonnokseni ovat sellaista suttua, että niistä en tahdo saada edes itse selvää. Piirsin luonnokset puhtaaksi lyijykynällä, mihin meni pari tuntia kirjaa kohti. Kun Celia-kirjasto on nähnyt käsikirjoitukset, teen niihin vielä mahdolliset muutokset korjausehdotusten pohjalta ja tussaan ne lopuksi. Kuvakäsikirjoituksen ja kirjan tekstin perusteella voi sitten hakea koskettelukirjoille selkokirjallisuuden valtiontukea. Se tulee tarpeeseen, sillä kirjojen tekemiseen saa uppoamaan ajan lisäksi myös rahaa, vaikka kuinka käyttäisi mielikuvitustaan ja ilmaislöytöjä materiaaleina.

Hommat kutsuvat, joten toivottelen puuhakasta marraskuun loppua joka torppaan. Seuraavassa postauksessani ollaan jo jouluisissa tunnelmissa.

tiistai 30. lokakuuta 2018

Koskettelukirjoista

Lupasin kirjoittaa koskettelukirjoista, sillä aihepiiri on varmasti vieras useimmille. Koskettelukirjat ovat käsin valmistettuja, kohokuvia sisältäviä uniikkeja kuvakirjoja, joita valmistetaan eri materiaaleista. Koskettelukirjojen lukijakuntaa ovat ennen kaikkea näkö- ja kehitysvammaiset lapset, mutta niistä voivat saada iloa ja hyötyä myös aikuiset kehitys- ja monivammaiset ihmiset. Koskettelukirjoja saa lainata Celia-kirjastosta. Suuritöisiä kirjoja valmistavat Celia-kirjastolle lahjoituksina yksityishenkilöt ja erilaiset ryhmät.

Itse olen tehnyt kymmenisen koskettelukirjaa Celia-kirjaston kokoelmiin vuosina 2006–2013. Sitten tuli tauko, koska iski totaalinen inspiraatiopula. Tunsin toistavani itseäni kirjojen teknisissä ratkaisuissa. Nyt into on palannut ja suunnittelen valmistavani Celialle kaksi koskettelukirjaa ensi vuonna. Tuo kaksi kirjaa on ainakin itselleni ihan maksimi, niin isosta työmäärästä on kyse.

Ensimmäinen koskettelukirjani kertoi Kalevalasta tutun Sammon tarinan. Olen aina käyttänyt Wertex-ulkoilukangasta kirjojeni pohjana. Siitä olen ommellut taskun, johon kontaktimuovilla päällystetty pohjapahvi on sujautettu. Koskettelukirjojen valmistuksessa täytyy ottaa huomioon monia asioita: värikontrastien tulee olla selkeitä, kuvien ehdottoman turvallisia (ei teräviä tai irtoavia osia!) eikä esimerkiksi perspektiiviä käytetä kuvissa.



Kaiken tulisi koskettelukirjoissa tuntua mahdollisimman aidolta. Esimerkkinä huonosta ratkaisusta alla oleva kuva, jossa on muovisia perhoshelmiä. Ne ehkä näyttävät perhosilta, mutta tuntuuko muovimöntti sormissa herkkäsiipiseltä perhoselta...? No, kyseessä oli ensimmäinen koskettelukirjani, ja virheistä oppii.

Tämä sivu on koskettelukirjastani, joka kertoo niin ikään suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluvia syntytarinoita. Linnunpesässä on kuusi kultaista munaa ja yksi hopeinen – sotkan munistahan maailman uskottiin saaneen alkunsa. Nappi oikeassa yläreunassa merkkaa sivunumeroa.


Vaikka kankaita käytetään koskettelukirjoissa paljon, niissä on hyvä olla myös kovia materiaaleja: metallia, puuta, muovia ja oikeita esineitä. On hyvä, jos esineen tai kuvanosan voi ottaa joillakin sivuilla sormien väliin tunnusteltavaksi. Esineet, jotka voi ottaa käteen, kiinnitetään kirjaan nauhalla, joka ei saa olla 20 cm pitempi kuristumisvaaran takia. Tässä kuvassa on kuminen leikkikäärme puolukkamättäällä, aiheena käärmeen synty.


Koskettelukirjoissa voi olla myös harkinnan mukaan tuoksuja, esim. mausteita. Tuoksut kyllä haihtuvat nopeasti ja toisaalta jotkut voivat olla niille allergisia. Ääntä tuottavia materiaaleja ja esineitä kannattaa laittaa kirjoihin mukaan. Esimerkiksi tässä kuvassa (kirjastani Tiina Tonttutyttö) lapanen on narskuvan lumihangen päällä; aito narske tulee valkoisen kankaan alle pussissa kätketystä perunajauhosta. (Kiitos sinulle, joka neuloit pienen lapasen kirjaa varten! Itse en osaa edelleenkään neulomisen jaloa taitoa.)


Tässä kuvassa on monenlaisia materiaaleja, joita käytin yksityishenkilölle menneeseen koskettelukirjaan. Aaltomaista softista, puuta, muovinen leikkisudenkorento, erilaisia kankaita, niintä (myös tähän kirjaan tuli linnunpesä) ja askartelukaupasta ostettu "vingutin", jonka kätkin nallen sisään.


Viimeisin kirjani oli yhteistyössä lastenkirjailija Reetta Niemelän ja kuvittaja Salla Savolaisen kanssa. Tein suositun Tikkumäen talli -kuvakirjan koskettelukirjaksi. Kuvassa näkyy keskeneräinen kansihahmotelmani ja uskollinen Singerini, joka on tosi vanha – minuakin vanhempi! Kun nyt ryhdyn tekemään taas koskettelukirjoja, minun pitää huollattaa käyttämättömänä seissyt kone ihan ensiksi.


Vielä sitäkin ennen piirrän luonnokset jokaisesta koskettelukirjan sivusta. Mietin värit, materiaalit ja kirjoitan kirjan tekstin. Hyväksytän kuva- ja tekstikäsikirjoitukseni Celia-kirjastossa ennen kuin ryhdyn työhön. Suunnitelmani mukaan toinen ensi vuoden koskettelukirjoistani olisi tietopainotteinen kirja italialaisesta ravintolasta ja toinen kertoisi erään norjalaisen kansansadun. Kumpaankin kirjaan tulisi näillä näkymin kansi ja kuusi kuvasivua. Niin, kymmenen sivua koskettelukirjassa taitaa jo olla ihan maksimimäärä. Kirjojen pitää olla lasten käsiteltävissä, ei liian isoja ja raskaita.

Ja aihepiirihän voi olla näissä kirjoissa mikä vaan. Pienet lapset tarvitsevat yksinkertaisia ensikirjoja, isommat lapset lukevat jo satuja ja seikkailuja. Arkielämää kuvaavia kirjoja tarvitaan myös, samoin kirjoja, joissa on tehtäviä ja harjoitusta hienomotoriikalle, esim. solmittavia nauhoja ja avattavia vetoketjuja.

Tämä oli vain pieni pintaraapaisu koskettelukirjoista. Voisin ilmeisesti jatkaa aihepiiristä puhumista loputtomasti, mutta tärkein lopuksi: jos sain sinutkin innostumaan koskettelukirjojen teosta, katso ehdottomasti tietopaketti koskettelukirjoista Celia-kirjaston nettisivuilta. Tässä on suora linkki oppaaseen koskettelukirjojen tekijälle (pdf). Parempi hahmotella ja kokeilla eri ratkaisuja rauhassa, jotta näkee, mikä toimii, mikä ei.

Ompelukone laulamaan!

maanantai 29. lokakuuta 2018

Blogger, we have a problem

Hei, täällä ollaan! Mutta edelleen on teknisiä ongelmia Bloggerin kanssa: joko vain en osaa, en ymmärrä tai sitten jokin häiriö riivaa ihan oikeasti kommentointiani Bloggerin blogeissa. En pysty siis kommentoimaan omalla tililläni. Ainoa keino on nakutella urlini ja nimimerkkini erikseen jokaiseen kommenttiin ja tämän jälkeen joudun tunnistamaan niitä riivatun captcha-kuvia: valitse kaikki kuvat joissa on paloposti / suojatie / linja-auto / kaupan julkisivu ja aina aina aina uudelleen, kun mikään ei kelpaa eikä mene muka oikein. Ja on blogeja, joita en syystä tai toisesta pääse ollenkaan kommentoimaan.

Mietin jopa blogini siirtoa Wordpressiin tai vastaavaan, mutta en halua mainoksia, enkä halua maksaa mainoksettomuudesta. Eikä se poistaisi ongelmaa, että jokaisen kommentin jättäminen teidän muiden ihanien bloginpitäjien postauksien perään on järjettömän työn ja tuskan takana. Useimmat seuraamistani blogeista ovat nimenomaan Bloggerin alustalla. Epätoivoinen ratkaisuyritys: kokeilen kommenttien valvontaa hetken ajan, sillä huomasin, että yhdessä blogissa, jossa kommenttien valvonta oli käytössä, onnistuin jättämään puumerkkini kivuttomasti. Siis kiitos jo etukäteen kommenteista, ne ilmestyvät blogiin heti kun olen ne hyväksynyt.

Kaiken lisäksi pääsyni Yahoon sähköpostiini ei tällä hetkellä onnistu. Joten M, sain mukavan viestisi, sen toisenkin, mutta en ole päässyt vastaamaan, anteeksi!



Muuten olen suomentanut, käynyt valokuvaamassa kaupunkiruskaa (kuvat yllä) vielä kun sitä oli jäljellä, suunnitellut koskettelukirjaprojekteja ensi vuodelle ja virkannut elämäni kolmatta (isoa) isoäidinneliöpeittoa, joka valmistuu varmasti aika pian, jos vain otan loppukirin. Olen käynyt kirjamessuilla ja vastaanotolla Viron suurlähetystössä, mikä oli kivaa mutta vähän piinlik myös, paljon vieraita ihmisiä ja pitäisi jutella luontevasti suunnilleen kaikkien kanssa. Kuitenkin kutsu suurlähetystöön on kunnia-asia, hienoa oli päästä sinne, kiitos.

Olen myös jatkanut vapaaehtoistyötä meidän seurakuntamme kehitysvammaisten Sofia-kerhossa. Se jäi vuosi sitten tauolle osaltani, kun äitini kuoli. Viime kerralla kerhossa oli lyhyt rukouspalvelus, sen jälkeen kahvittelua ja lopuksi mehiläisvahakynttilöiden valmistusta. Lisäksi olen saanut päätökseen Työväenopistossa craftivism-kurssin, jossa tutustutiin käsityövaikuttamiseen ja kirjottiin kankaalle jokin iskulause tai kannustava sanoma. Onhan tässä ollut monenlaista!

Ensimmäisen kommentin jättäjä saa virtuaalisen kakkupalan kiitokseksi siitä, että pääsen testaamaan onnistunko nyt valvonnan ollessa päällä itse kommentoimaan ilman kyyneliä ja ärräpäitä.

torstai 4. lokakuuta 2018

Sarjakuvista ja lukujumista

Huomasin, etten ole kirjoittanut Helsingin sarjakuvafestivaalien tunnelmista, vaikka tapahtumasta on jo kuukausi. Pikainen korjaus asiaan! Olen ollut kipeänä ja jonkinlaisen lukujumin vallassa, joten sarjakuvat sopivatkin ehkä parhaiten sohvalukemiseksi. 

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla on tavallaan kaksi eri osaa, varsinainen sarjakuvafestarialue, jossa on isompia kustantajia ja tekijöitä sekä pienlehtipuoli, joka kantaa nykyään nimeä Zine Fest. Pienlehtipuolella on myynnissä yleensä hyvin edullisia (ja tasoltaan vaihtelevia) zinejä ja muita pienpainatteita ja uniikkeja taidepläjäyksiä. Monet näyttivät myyvän esimerkiksi tarroja, mutta kirjanmerkkejä, noita himotukseni kohteita ja tarpeellisia käyttöesineitä, myi tällä kertaa vain yksi myyjä. Tekijät, aktivoitukaapas, minä ainakin ostan, jos teette laadukkaita kirjanmerkkejä. Olen nimittäin mestari hukkaamaan kirjanmerkkini, joten uusia tarvitaan aika ajoin.

Ostin Zine Festiltä yhden pienlehden, Tiina M. Vanhapellon sarjakuvan Kissa nimeltä Pumpuli. Tästä olin nähnyt osan jo Helsingin sarjakuvakeskuksen näyttelyssä, ja tykästyin siihen kovasti, ihan vain koska siinä on Lammassaaren lintutorni! (Olen käynyt siellä, kiva paikka.) Ja piirrosjälki on myös oikein laadukasta. Tykkään!


Varsinaiselta sarjakuvafestaripuolelta ostin kaksi hyvin erilaista albumia. Tamperelaisen P. A. Mannisen Kapteeni Kuolion Super-Manse kokoaa lyhyitä Kapteeni Kuolio -seikkailuita Sarjari-lehdistä vuosilta 2006–2016. Toinen albumi taas on Kaisa ja Kristoffer Lekan Islannin pyöräretkestä kertova Expedition no 3 – Cycling around Island.


Kristoffer Leka sanoi, että minulla taitaa olla jo kaikki Lekan kirjat – mutta eipä ole vielä, vaikka ahkerasti täydennän kokoelmaani joka sarjakuvafestivaaleilla ja vaihdan tekijän kanssa sanasen. Vähän tunnen itseni kyllä fanityt... -tädiksi! Tässä Kaisa Leka, Sarjakuva-Finlandiankin voittanut tekijä, signeeraa teostaan.


Ja tässä piirros, jonka hän teki kirjaani.


Myös P. A. Manniselta pyysin signeerauksen. Hauskaa, että nimmarin lisäksi saa pienen kuvankin.



Lukujumi tuntuu jo hieman hellittävän, mutta olen vähän lannistunut siitä, että olen joutunut yksinkertaisesti jättämään tosi monta aloitettua kirjaa kesken viime aikoina. Kaverini R, kirjastonjohtaja, joka menehtyi syöpään viime vuoden keväänä, sanoi aina, että kirjan saa jättää kesken, jos se ei nappaa. Silti tunnen syyllisyyttä keskenjääneistä kirjoista. Nyt on kuitenkin niin hyvä kirja aluillaan, että saan sen varmasti luettua loppuun. Mikään nopea lukija en ole, haluan viipyillä kirjan maailmassa ja tunnelmissa. Lukumaratonit ja -haasteet on kokeiltu, eivät ole minun juttujani. Minulla on muuten lukukokemuksilleni oma Instagram-tili, jos joku haluaa seurailla: @liioliilukee

Flunssa jatkuu ja jatkuu, jos lukujumi jo taittuukin. Kurkku on ollut kipeä jo 13 päivää, joten kävin tänään nieluviljelyssä (yh!) terveysasemalla. Luultavasti tulos on negatiivinen eli viirustauti se vain jyllää, eikä lääkettä ole tähän ruttoon. Sairastaminen ei ole kärsimättömän hommaa!

Minulla on edelleen ongelmia kommentoinnissa Bloggerin blogeissa. En pysty kommentoimaan tunnuksillani enkä kirjautumaan uusien blogien lukijaksi. Joitakin seuraamiani blogeja en valitettavasti voi enää ollenkaan kommentoida. Useimpia, myös omaani, voin kommentoida vain nakuttelemalla nimeni, urlin ja tunnistamalla joukon en-ole-robotti -kuvia (etsi kaikki kuvat joissa on savupiippuja / suojateitä / henkilöautoja), mikä on aivan hirvittävän hidasta ja turhauttavaa. 

Sarjakuvavinkkejä otan vastaan, jos jollakulla on hyvä albumi suositeltavana. Pidän eniten pitkistä kertovista sarjakuvatarinoista. Humoristiset stripit eivät ole niin heiniäni.

Pysykää terveinä!

torstai 20. syyskuuta 2018

Viimeiset raapaisut Tarttoa

Tulin Tartosta kotiin sunnuntai-iltana. Vähän haikeaa, mutta kiva palata kotiinkin. Tässä kuva entisestä opinahjostani, Tarton yliopistosta.


Yksi paikka missä vierailin heti matkani alkupuolella, on Tarton yliopiston luonnontieteellinen museo eli Loodusmuuseum. Se on vähän niin kuin Helsingin "eläintieteellinen", mutta täällä on eläinten lisäksi edustettuna koko eliökunta sienistä kasveihin. Myös mineraaleja ja kiviä on esillä. Näyttely alkaa vaatimattomasti maailmankaikkeuden synnyllä. Toisin kuin Helsingin "elukassa", täällä on vähemmän sellaisia vitriinejä, joissa on rakennettu luonnolliselta näyttävä maisema täytettyine eläimineen. Tarton luonnontieteellisessä museossa on aika tietellinen ote ja näyttely on järjestetty taksonomian mukaan. Nyt muistin, miksi luontoa harrastavana teininä taksonomia, tieteellinen luokittelu, rauhoitti minua: kaikella elollisella on oma paikkansa luonnossa ja maailmassa.


Näyttelytilat olivat väljiä ja ne levittäytyivät kahteen kerrokseen.


Toiminnallisia juttuja oli joitakin, ei kovin monta. Hyönteishuoneessa sai tutkia perhosta mikroskoopilla. Suosittelen museoa luonnosta kiinnostuneille. Näyttävän rakennuksen osoite on Vanemuise 46.


Viimeisenä viikonloppuna ystäväni Suomesta tuli kylään. Kävimme Toomemäellä kävelyllä ja sieltä suuntasimme Emajoen varteen yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan. Kasvihuoneissa emme käyneet, mutta kuljimme ulkopuutarhassa, joka oli tosi hieno. Siellä oli eri maanosien kasveja alueittain. Paljon pinnanvaihteluja ja ruusutarhakin. Oikein viehättävä kokonaisuus. Toki syyskuussa kukkivia kasveja ei ollut enää hirveän paljon.



Ystäväni kanssa kävimme myöhäisellä aamupalalla kahvila Krempelissä, jossa oli oikein ystävällinen palvelu. Söin vegaaniset sienivoileivät. Illalla menimme vielä asuinpaikkani lähellä sijaitsevaan Aparaaditehas -kompleksiin ja siellä ravintola Aparaatiin viinilasilliselle. Kiva paikka, aika hipsteri-meininki kyllä, haha!

Tässä vielä muutama suosikki vastaantulleista katutaidepläjäyksistä.


Näitä leikkisiä ja toiminnallisia juttuja oli Toomemäellä ainakin kolme erilaista. Lyhtypylväisiin kiinnitettyjä palikoita, joita pyörittämällä saattoi muodostaa erilaisia hahmoja. Kieltämättä hauska idea!



Tartto on taputeltu, matkalaukussa toin neljä kirjaa, joita nyt lueskelen. Yksi niistä on virolaisen kasvitieteilijän Toomas Kukkin Herbaariumi käsiraamat eli herbaariokäsikirja. Kokonainen opus siitä, miten kasvikokoelma luodaan! Minulla on sopivasti herbaariokansio valmiina odottamassa ensi kevättä.

maanantai 17. syyskuuta 2018

Paluu Tarton kotikirkkoon

Pari vuosikymmentä (huh!) sitten, kun opiskelin Tarton yliopistossa virolaista ja vertailevaa kansanrunoustiedettä, etsiskelin paikkaani kirkossa. Ja nimenomaan ortodoksisessa kirkossa. En ollut Suomessa juuri käynyt ortodoksisissa palveluksissa muutamaa Uspenskin vigiliaa lukuunottamatta. Kuuntelin radioliturgioita ja lueskelin paria aiheeseen liittyvää kirjaa. Omakohtainen kokemus seurakunnan elämästä kuitenkin puuttui. 

Tartossa silloin keväällä 1997 löysin aika nopeasti itseni paikallisesta Uspenskin katedraalista. Se oli talvisaikaan silloin jäätävän kylmä kirkko. Seisoin siellä, vaikka en ymmärtänyt mitään kirkkoslaavinkielisistä palveluksista. Kerran sitten joku kirkkomummo vinkkasi minulle, että Karlovan tunnelmallisessa puutalokaupunginosassa on pyhän Aleksanterin kirkko, jossa kokoontuu vironkielinen seurakunta. Sinne suuntasin heti seuraavana lauantai-iltana, ja loppu on historiaa, noin niin kuin lieveästi sanottuna. Kävin kirkossa koko kevätkauden, ja kun käväisin Suomessa uusimassa oleskelulupaani, poikkesin Espoossa erään ortodoksipapin, nykyisen rippi-isäni, puheille. Palattuani Suomeen ja käytyäni vuoden verran katekumeeniopetuksessa, minut voideltiin ortodoksisen kirkon jäseneksi pääsiäislauantaina 1998.


Nyt palasin Tarton Aleksanterin kirkkoon, oikeastaan nykyisin kaikkien pyhien Aleksantereiden kirkkoon, pitkän tauon jälkeen. Kävin täällä viimeksi kesällä 2000, jolloin suoritin työharjoittelua Tartossa. Sama tuttu pappi oli vielä kirkossa, toinen uusi pappi oli myös. Seurakuntalaisissa ei valitettavasti näkynyt takavuosilta tuttuja kasvoja, mutta näihin uusiin tutustuin kirkkokahveilla, jotka pidettiin auringossa kirkon pihalla. "Älkää lähtekö, jääkää tänne", pappi pyysi, kun sanoin viipyväni Tartossa tällä kertaa vain kaksi viikkoa. Olo oli siis tervetullut. Kuin kotiin olisi palannut. Tarton Aleksanterien kirkko on aina toinen kotikirkkoni, se ihkaensimmäinen.


Jumalanpalvelukset toimitettiin nyt ns. kesäkirkossa tai yläkirkossa. Siellä en ollutkaan ennen käynyt. Vuosia sitten käytössä oli vain pienempi talvikirkko. Pientä taikasauvaa (tai proosallisemmin: rahaa) kirkko tarvitsisi, jotta se saataisiin ihan kuntoon. Kupolit oli kyllä uusittu sitten viime käyntini. Neuvostoaikana kirkossa toimi Viron kansallismuseon varasto. Olen muuten silloin vähän nuorempana kiivennyt erään seurakuntalaisen kanssa tuonne kirkon katolle! En kuitenkaan kovin ylös.


Kävin Aleksanterien kirkossa sekä Jumalansynnyttäjän syntymän juhlan liturgiassa että sitä seuraavana pyhänä, jolloin palveluksen toimitti Tarton piispa Eelija. Tässä alla vielä pari kuvaa Tarton Uspenskin katedraalista, josta kirkollinen tieni aikoinaan alkoi. En käynyt tällä kertaa siellä sisällä. Kuten näkyy, uutta maalia tai rappausta tämäkin kirkko kaipaisi pintaansa.



Tarton kaikkien pyhien Aleksanterien seurakunnan nettisivuille on linkki tässä.

tiistai 11. syyskuuta 2018

Viron kansallismuseossa

Olen nyt käynyt kahdesti täällä Tartossa Viron kansallismuseossa. Ensimmäisen kerran katsastamassa näyttelyt, toisen kerran kansanlaulutyöpajassa. Kansallismuseo, Eesti Rahva Muuseum eli ERM oli kyllä yksi tämän reissun odotetuimmista kohteista. En joutunut pettymään, museo on upea! Valtaisassa betonirakennuksessa on kaksi perusnäyttelyä, joista ensimmäinen, Uurali kaja eli 'Uralin kajo', esittelee suomalais-ugrilaisia kansoja. Tämä osa näyttelystä oli ehdoton suosikkini. Olen opiskellut muinoin hieman kansatiedettä, joten tuttuja juttuja oli paljon. Kuitenkin se, miten asiat esitettiin näyttelyssä, oli jotain ihan ainutlaatuista.

Tällainen sinisenä kimmeltävä joki johdatteli tutustumaan suomalais-ugrilaisiin kansoihin.


Valokuvaräpsyistä ei saa oikeaa kuvaa näyttelyn tunnelmasta. Kielisukulaisiiin tutustuttiin kulkemalla reittiä hämärissä näyttelytiloissa. Äänimaailma oli luotu todella hienosti. Alussa kukkui käki, kuului kansanlaulua ja puhetta, oli mökki, jonne sai sai mennä sisään ja siellä kuului kuorsausta uuninpankolta! Esineet olivat toki vitriineissä pleksin takana, mutta oli paljon vuorovaikutteista multimediaa, videoita ym. 


Pohjoisia suomalais-ugrilaisia kansoja esittelevässä tilassa minulla meni oikeasti kylmät väreet, sillä tunnelma lähes pimeässä tilassa oli niin vaikuttava. Susi ulvoi, kuului joikua. Olisin voinut viipyä näyttelyssä vaikka kuinka pitkään.


Näyttelyn toinen osa Kohtumised eli 'kohtaamiset' esittelee Viron historian alkaen nykypäivästä ja edeten vähitellen yhä vanhempiin kerroksiin, lopulta kivikaudelle. Valtavassa näyttelytilassa on täälläkin nykytekniikka sulassa sovussa vanhojen esineiden kanssa. Esillepano on väljä. Yksi vitriini on täynnä erilaisia kenkiä ja niihin liittyviä kertomuksia. Tarinallisuus ja elämyksellisyys korostuvatkin museossa erityisen paljon.


Tavallisten ihmisten arkielämä ja siihen kulloinkin liittyneet esineet on tuotu hienosti esille. Olin iloinen myös nähdessäni museossa virolaisen pyhän marttyyripiispa Platonin (1869-1919) jumalanpalveluspuvun. Tässä kuvassa taas pioneerihuivi neuvostoajalta.


Yksi osa näyttelystä esitteli virolaisia mattoja tai ehkä paremminkin rekipeitteitä oman aikansa kuvastajina.


Huono kuva, mutta jotenkin pysäyttävä peite. Siihen on kirjattu Stalinin miete: "Neuvostopatriotismi yhdistää kaikki maamme kansat ja kansallisuudet yhdeksi veljelliseksi perheeksi". No, oman aikansa tuote tämäkin.


Alla vielä yksi kuva, joka ehkä näyttää myös sen, miten vanhat museoesineet ja uusin teknologia yhdistyvät Viron kansallismuseossa. Vähän minulle jäi tästä Kohtumised-näyttelystä sellainen olo, että onko hieman liian fragmentaarinen makuuni. Esimerkiksi ihan näyttelyn lopussa on varmasti ainakin kolmemetrinen pleksivitriini täynnä kivikauden löytöjä. Osa niistä on niin korkealla, ettei niitä ole tarkoitus päästäkään tutkimaan. Tavallaan näyttelyn pystytys liukuu jo taiteen puolelle. 


Komea kokonaisuus kyllä, ja etenkin Uurali kaja -näyttelylle arvosanaksi annan 10+. Ainut asia mikä tuolla oikeasti vaivasi minua loppupeleissä oli ns. museokooma. Se, kun nähtävää on niin paljon, että kuljet lopulta vain zombiena eteenpäin. Jalat myös väsyivät valtavien etäisyyksien vuoksi, onneksi rakennuksessa on sekä kahvila että ravintola. Museokauppa löytyy myös. Työntekijöistä osa näytti liikkuvan museossa potkulaudoilla, kätevää!


Kansallismuseossa järjestetään myös erilaisia tapahtumia. Olin viime viikolla kansanlaulupajassa, jossa laulettiin esilaulajan johdolla virolaista regilaulua, joka vastaa meidän suomalaisten kalevalaista kansanlaulua. Saatoin ylittää itseni, sillä päädyin laulamaan siellä pienen pätkän myös ihan yksikseni kaikkien edessä, ja tanssin lopuksi piirissä Kihnun tyyliin! Onneksi en tiennyt mennessäni, olisi voinut (loppujen lopuksi) tosi hauska kokemus jäädä väliin. 

Museo sijaitsee Raadilla, Tartossa, ja sinne pääsee bussilla nro 27 Kvartali Keskuksen vieressä olevalta pysäkiltä noin kymmenessä minuutissa. Valitettavasti bussi kulkee vain kahdesti tunnissa. Koko talon pääsylippu maksaa aikuiselta 14 €. Vahva suositus!

torstai 6. syyskuuta 2018

Tartossa

Pitkän hiljaisuuden päätteeksi postaus Tartosta, jonne tulin tekemään käännöstyötä. Ja toki katselemaan kaupunkia. On hurjat kahdeksantoista vuotta siitä, kun oleskelin täällä pitempään ollessani työharjoittelussa, ja vielä hurjemmat kaksikymmentäyksi vuotta siitä, kun opiskelin täällä lukukauden verran virolaista ja vertailevaa kansanrunostiedettä. Sää oli aluksi pilvinen ja tihkusateinen, mutta nyt tänne pärähti kunnon intiaanikesä helteineen. Pakkasin mukaan lähinnä syysvaatteita, ehkä niitä vielä ensi viikolla tarvitaan.

Rakkaimpia paikkoja tässä kaupungissa on kaunis puisto, Toomemägi, jonne piti heti suunnata. Vaikka Tartto on muuttunut aika paljonkin (täällä on mm. useita kauppakeskuksia, joista 1997 tai edes 2000 ei ollut tietoakaan), tietyt jutut pysyvät samoina, ja onneksi näihin kuuluu Toomemägi.


Toomemäellä on Tarton tuomiokirkon rauniot. Apostoleille Pietarille ja Paavalille pyhitetty kirkko rakennettiin useassa vaiheessa 1200-1400-luvuilla, ja sen alamäki alkoi reformaation aikana. 1800-luvulla kirkon rappeutunut kuoriosa rekonstruoitiin. Siinä toimi yliopiston kirjasto aina 1980-luvulle asti; nykyään tila on Tarton yliopiston museona – tarkoitus olisi käydä siellä aivan lähipäivinä.



Toomemäellä sijaitseva vana anatoomikum eli vanha anatomianlaitos (1803-1805) ei toimi enää alkuperäisessä tehtävässään. Vielä opiskellessani Tartossa, uusklassinen rotunda toimi anatomian laitoksena. Käsittääkseni sinne tehtiin aikoinaan uusien opiskelijoiden kiertokäyntejä. Itse en ole koskaan käynyt rakennuksessa sisällä.


Ja pilvisen päivän harmaa kuva ja pieni pilkahdus entisestä opinahjostani tuolla takana; yliopisto näkyy myös seinämaalauksessa. Suurin osa luennoista, joilla aikoinaan kävin, pidettiin päärakennuksessa.


Tartossa tuntuu olevan varsin paljon mielenkiintoista katutaidetta. Pari esimerkkiä alla.



Majapaikkani on periaatteessa keskustassa, mutta ns. varsinaiseen keskustaan ja esimerkiksi lähimpään ruokakauppaan täältä on noin 15-20 minuutin kävelymatka. Olisi pitänyt ottaa askelmittari mukaan, olen kävellyt valtavasti tähän mennessä. Olen tottunut Helsingissä ihan patalaiskaksi, kun kaikki on joko lähellä tai julkisten yhteyksien varrella, nyt sen huomaa!