lauantai 15. kesäkuuta 2019

Art Journal -päiväleiri (ja arvonnan voittaja)

Kolme päivää vierähti Tikkurilassa Vantaan aikuisopiston kesäisellä päiväleirillä Art Journalin eli taidepäiväkirjan parissa. Kurssin opettajana toimi innostava Salla Porra. Itse tein oman artsuni vanhaan kirjaan, jonka löysin kirjaston kierrätyshyllystä. Valitsin kirjan paitsi kauniin kannen perusteella, myös siitä näkökulmasta, että antaisin uuden elämän opukselle, jota hyvin harva – jos juuri kukaan – haluaisi enää lukea. Kirja on ruotsinkielinen romaani vuodelta 1964, vähän tunkkaisen hajuinen, mutta sidonnaltaan vielä ok-kunnossa.


En nyt ihan jokaista aukeamaa kuvaa tähän, mutta laitan joitakin esimerkkejä aikaansaannoksistani. Nämä sadepilvet tein ensin liimaamalla kollaasin japaninkielisistä (vai kiinan?) lehtileikkeistä erilliselle paperille ja vetämällä sitten akryylimaaleja käytöstä poistetulla luottokortilla koko paperiarkin yli. Rento tapa saada aika näyttävää jälkeä. Sadepisarat on leikattu pistekirjoitusarkista.


Akryylimaalit ja luottokortti -tekniikkaa käytin monella sivulla kollaasin päälle. Ympyrät ovat kivoja, parhaimmillaan vapaalla kädellä leikattuina.


Tämän aukeaman tein usempaan kertaan uusiksi. Revin pois ja liimasin uutta päälle. Sivulla on mm. nuottipaperia, sapluunan läpi töpötelty kuvio, lahjapaperia ja vapaata tussikuviointia.



Osan kirjan sivuista revin osittain pois ja liimasin vihreästä ja keltaisesta paperista "nurmikkoa" sivujen taakse. Tuli siis tällainen vähän kolmiulotteinen juttu.


Tämän aukeaman rätväkkä värimaailma ei iskenyt sitten yhtään, enkä pitänyt myöskään valmiiksi leikatuista kuvioista, liian säännöllisiä makuuni. Mutta aina ei tule sellaista kuin haluaisi. Silloin voi joko vetää maalia tai gessoa päälle ja tehdä uudestaan, tai hyväksyä epätäydellisyytensä ja jatkaa harjoituksia seuraavalla aukeamalla.


Mutta esimerkiksi akvarellipuukynillä sai aika kivaa jälkeä. Vanhat valokuvat yhdistettynä muinaisen fysiikan oppikirjan otsikoihin saivat aikaan absurdejakin puhekuplia. Valkoinen maalikynä on kiva kapistus. Sillä tein kirjan sivuille valkoisia palloja, jotka ympyröin lopuksi ihan ohuella mustalla huopakynällä.


Joillain sivuilla jätin tarkoituksella jonkin sanan tai lauseen näkyville ja korostin sitä, kuten tässä. ("Oveen koputettiin.")


Kurssi oli mukava irrottautuminen arjesta, oli kivaa keskittyä tekemiseen useamman tunnin ajan kolme päivää peräkkäin. Toisten materiaalit inspiroivat aina kokeilemaan jotain uutta, vaikka kotonakin askartelulipasto tursuilee. Itse ihastuin sapluunoihin ja ehkä leimailuin mahdollisuudetkin jäivät polttelemaan. Minulla on myös gellipainannan välineet kotona. Se on monipuolinen tapa tehdä yllätyksellisiäkin printtejä. Pitäisi kokeilla taas. Oli myös mahtavaa tehdä artsua kurssilla samanhenkisessä seurassa, jossa kukaan ei ihmetellyt "mitä ihmettä sä oikein teet". Luovaa leikkiä. Jatkan, ehdottomasti. Ehkä teen jonkin kirjan, jossa on alusta asti mietitty yhtenäinen teema.

Ja sitten helluntaisen arvonnan voittajaan. Osallistujia oli seitsemän, mikä oli ilahduttava määrä jonkin verran valtavirrasta poikkeavalle arvonnalle. Arvoin lippulappumenetelmällä kirkkopuuha- ja tietopaketin voittajaksi Henna Holapan. Otan sinuun tänään yhteyttä.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Aurinkotunneli

Kävin eilen katsastamassa Lauttasaaren Koivusaaressa, metroaseman läheisyydessä sijaitsevaa alikulkutunnelia, joka oli saanut paikallisten alkuasukkaiden ja Koneen Säätiön yhteisötaideprojektissa väriä pintaansa. Jalankulkijoille tarkoitettu putkenpätkä oli aiemmin tosi karu ja kolkko, matala ja vähän pelottavakin pimeällä. Kun asuin Katajaharjussa puolitoista vuotta, tunnelia tuli enemmän käytettyä. Nykyään se ei ole oikein reittieni varrella. Matkustin siis ihan varta vasten metrolla Koivusaareen. Toki sinne reippaileekin vaikka kävellen kotoani.

Käsittääkseni lapset ovat piirtäneet kuvat työpajoissa nyt Aurinkotunneliksi nimettyyn alikulkuväylään ja seniorit taas ideoineet tekstit. Teemana on meri ja luonto – eiliset avajaiset sopivat siis hyvin Maailman merien päivään. Alla joitakin yksityiskohtia seinämaalauksista.







Tässä kuvassa näkyy Aurinkotunnelin sijainti suhteessa Koivusaaren metroasemaan. Ei ole pitkä matka.


Ja Koivusaaren metrishän on kiistatta koko metroverkoston överein pytinki isoine lasi-ikkunoineen. Wikipedia tietää kertoa, että kyseessä on maailman ainut merenalainen metroasema ja siellä on Suomen pisimmät liukuportaat. Tulipa testattua nekin.


Ja merinäkymä metroasemalta on myös aika hulppea. Toivotaan, että tuleva rakentaminen (ja merentäytöt!) eivät tuhoa ihan kaikkia maisemia ja varsinkaan koskemattomia rantoja. Tuolla lähettyvillä voi nimittäin nähdä mm. lepakoita.


Muistuttelen lopuksi pienestä "kirkollisesta" blogiarvonnastani, johon ehtii vielä hyvin mukaan.

lauantai 8. kesäkuuta 2019

Helluntaiaaton kirkkopuuha-arvonta

Heleää helluntaiaattoa, tähän vanhat vitsit kesäheiloista, joita ei ole eikä tule. Blogissa päivitystahti on ollut kovin hidas, mutta ehkä kesäriennoista tulee kirjoiteltua tännekin. Art journal -kesäleiri alkaa ensi viikolla. Löysin kirjaston kierrätyskirjahyllystä 60-luvun ruotsinkielisen hengellisen romaanin, jonka tuunailen kurssilla taidepäiväkirjaksi. Riihimäen retki polttelee myös mielessä. Haluaisin nimittäin mennä siellä sijaitsevaan Suomen Lasimuseoon. Lasi on yksi lempimateriaaleistani. Kesä on myös monien praasniekkojen eli ortodoksisten kirkkojen "nimipäiväjuhlien" aikaa. Esimerkiksi Helsingin Unioninkadulla sijaitseva Pyhän Kolminaisuuden kirkko viettää juuri nyt helluntaina praasniekkaansa.

Kirkkovierailuja silmälläpitäen arvon nyt lukijoiden ja satunnaisten kulkijoiden kesken pienen puuhapaketin, joka sopii niin lapsille kuin aikuisillekin. Paketissa on Ortodoksisuuden mitä, miksi, miten – Kirkkotiedon käsikirja, joka on piirroskuvitettu käytännön opasvihkonen ortodoksisen kirkon tapoihin. Lisäksi mukaan tulee tarrapuuha-arkki, jonka avulla voi tutustua ortodoksisen kirkon esineistöön liimailemalla tarroja oikeille paikoilleen. Vihkosen ja tarrapuuhan kanssa voi mennä sitten vaikka lähimpään ortodoksiseen kirkkoon bongailemaan niitä ristejä, lampukoita ja ikoneita autenttisessa ympäristössä.

Jokainen kommentin jättänyt (huom. kommentti ilmestyy blogiin vasta esitarkastuksen jälkeen) saa tasapuolisesti yhden arvan. Jättäkää mielellään sähköpostiosoite, jotta tavoitan voittajan postiosoitteen kysymistä varten. Huomatkaa, etten voi enää kommentoida Bloggerin ärsyttävän bugin takia niihin Bloggerin blogeihin, joissa ei ole kommenttien esitarkastus päällä. Arvon voittajan lauantaina 15.6. ja julkaisen voittajan nimen tai nimimerkin silloin, pysykää linjoilla!


Nyt taitaakin nousta ukonilma, ihanaa, lempisääni! Suljen tietokoneen ja sammutan modeemin myräkän varalta. Onnea arvontaan jokaiselle.

keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Art journal kaivettu naftaliinista

Näköjään art journalin eli "taidepäiväkirjan" pitämisessä oli täyden vuoden tauko. Muistan tehneeni aukeman oikeaan reunaan perunapainantaa, mutta lopputulos ei niin miellyttänyt. Siihen loppuikin sitten inspiraatio. Olen päättänyt enää olla repimättä "huonoja" sivuja pois. Laitan gessoa päälle ja teen uudestaan, jos lopputulos ei miellytä. Nyt päätin kuitenkin jatkaa perunapainantasivun loppuun kirjomalla siihen helmilangalla kuvioita päälle. Olisi muuten kannattanut käyttää sormustinta tai naskalia, sillä neulaa oli aika makoisan kipeää yrittää survoa vahvan akvarellipaperin läpi. Lisäsin lopuksi vähän kuvioita mustalla tussilla ja valkoisella maalikynällä. Muutenhan aukeamassa on käytetty vasemmalla vesivärejä ja oikealla lähinnä akryylejä.




Se mitä edelleen kaipaisin art journaliini on lisää kerroksellisuutta ja villejä kokeiluja. Matskua matskun päälle, kollaasia, värejä, gessoa, paperia, lankaa. Haluaisin sellaisen tursuilevan-pursuilevan kirjan! Selaan Instaa ja Pinterestiä ja imen ideoita, mutta omaan tekemiseeni ne eivät sellaisinaan (ehkä onneksi) tartu.

Ilmoittauduin eilen Vantaan aikuisopiston art journal -kesäleirille, joka on kolmipäiväinen kurssi Tikkurilassa kesäkuussa. Niin odotan sitä! Vein muuten viimeisen paikan leiriltä. Haluaisin oppia siellä joitain uusia tekniikoita ja etsiä ominta tapaa tehdä art journalia. Nyt jokainen sivu tai aukeama on hyvinkin erityylinen omaan silmääni. Mutta päivätkin ovat keskenään erilaisia, joten miksi pitäisi taidepäiväkirjassakaan olla aina samannäköistä? Kuitenkin jonkinnäköistä tyylillistä punaista lankaa etsin yhä vielä tekemiseeni. Muut tekemäni sivut löytyvät art journal -tunnisteen alta, jos joku haluaa vilkaista, mitä olen aiemmin väsännyt.

Taidankin jatkaa vielä toisen aukeman tai edes yhden sivun art journaliin tässä samalla istumalla. Lähden liikkelle värimaailmasta. Sinistä ehkä? Vai vihreää? Onko muita art journalin, taidepäiväkirjan tai töhrykirjan (kuten omaani nimitän) pitäjiä?

lauantai 4. toukokuuta 2019

Koskettelukirja valmistui

Sain näkövammisille lapsille tarkoitetun koskettelukirjani valmiiksi tänään. Tein sitä useamman kuukauden. Yksi ommelkohta pitää vielä varmistuskiinnittää, mutta muuten työ on purjerenkaita ja sidontanyöriä vaille valmis. Olipa taas urakka! Kiva, mutta paikoin tosi haastava, enkä tietenkään ole kirjaan täysin tyytyväinen. Laitan kuitenkin kuvat kaikista lopuistakin sivuista, vaikka valokuva on kovin armoton virheiden suhteen. Kirjaan aiemmin tekemäni sivut sekä kuvia vanhoista koskettelukirjoistani löytyy koskettelukirjat-tunnisteen alta, jos kiinnostaa vilkaista.

Tässä Dovretunturin iso kissa -kansansadussa on kohta, jossa peikot syövät jouluateriaa Dovretunturin Halvorin mökissä. Makkara on olennainen osa tarinaa: peikot tuikkaavat nakin haarukkaan ja työntävät sen kissaksi luulemansa valkoisen karhun kuonon eteen. Halusin lautaselle (kankaalla päällystetty pahvikiekko) muutakin kuin makkaran, joten laitoin herneitä... Tiedostan kyllä, että joulun aikaan herneet eivät ole tuoreina paloisssaan, vaan lähinnä säilykepurkkikamaa, mutta en voinut vastustaa kiusausta väkertää kankainen herneenpalko. Herneet ovat neonvihreitä lasihelmiä. Vähän köyhänpuoleinen jouluateria ehkä, peikko-raukat. 



Se Halvorin mökki sitten. Sivut eivät tule taaskaan oikeassa järjestyksessä. Tämä kakkossivu valmistui viimeisenä, koska se oli haastavin (vaikeimmat jää aina vikaksi) ja voi hyvän tähden, että meinasi itku päästä tätä sivua värkätessä. Sivu on ehkä kirjan heikoin lenkki, toivon, että se kestää käytössä. Toki Celia-kirjastossa huolletaan ja korjataan koskettelukirjoja, mutta tarkoitus olisi kuitenkin tehdä kestäviä tuotteita. Mökin ovi aukeaa ja sen takana on "valoisaa", kultaista glittersoftista. Juju lähinnä näkeville ja heikkonäköisille lukijoille.


Sitten peikko, josta tuli muuten erään tietämäni henkilön näköinen, haha. Puku on kevyesti topattua säkkikangasta, pitkät mustat kynnet lasihelmiä. Silmät ovat ns. turvasilmät ja pörröinen harmaa tukka on itse asiassa tyynynpäällisestä, jonka nappaisin oitis materiaalikäyttöön. Kuvassa sivu näyttää aika kököltä, noita topattujen kuvasivujen pohjia on huisin vaikea ommella ilman, että pohjakangas kupruaa. Tämän sivun tausta oli alkuperäissuunnitelmassani sininen, mutta koska käytän sitä väriä tässä kirjassa jo ihan tarpeeksi, halusin kokeilla rätväkkää neonoranssia Wertexiä, joka oli itse asiassa virheostos Eurokankaan nettikaupasta – myymälän kuvassa väri oli paljon hillitympi! 


Kuvat edelleen väärässä järjestyksessä. Tässä kirjan "päähenkilö", se Dovretunturin iso kissa eli valkoinen karhu, jonka muuan mies pyydysti ja lähti viemään Tanskan kuninkaalle. Tämän sivun tein kertaalleen kokonaan uusiksi, mutta ihan tyytyväinen en ole edelleenkään. Voiko koskaan omaan tekeleeseensä edes olla? Töpöhäntä ja korvat voi ottaa sormien väliin tunnusteltaviksi.


Lopuksi kuva, ehkä jollain tasolla selventävä, koko opuksesta. Tästä puuttuu siis vielä vasemman reunan purjerenkaat, joihin pujotetaan kirjan sidontanyöri. Renkaat laitetaan Celiassa. Minulle tyypilliseen tapaan kirjasta tuli aika muhkea, toivottavasti ei liian paksu kuitenkaan. Kansi ja kuusi sivua, A4-kokoa. Celia-kirjastossa sadun teksti liitetään lopuksi kirjaan isolla fontilla sekä pistekirjoituksella.


Nyt pidän kesän yli taukoa koskettelukirjoista ja alan syksyllä valmistaa toista tämän vuoden koskettelukirjaani, jonka nimi on Ravintola ihana Italia. Siinä tutustuaan ravintolan toimintaan ja italialaiseen ruokakultturiin.

Blogissa on ollut kovin hiljaista paitsi näistä puuhista ja töistä johtuen, myös siksi, että elämä on lyönyt tässä välissä taas lekalla päähän. Pari aika raskasta kuukautta ollut, mutta onneksi pääsin käymään Seilissä, ja nyt voin irrottaa otteen myös tästä Dovretunturista. Kiva, kun olette jaksaneet käydä kuikuilemassa blogiani, täällä sitä siis edelleen ollaan.

maanantai 22. huhtikuuta 2019

Kevätretki Turun saaristoon

Pitkästä aikaa blogin parissa. Kevät on kulunut aikamoisessa sumussa, oli siis mukava lähteä nollaamaan tilanne pienelle kotimaanmatkalle. Kyselin jo viime kesänä kaveria mukaan Seiliin, mutta innostusta ei oikein ilmennyt. Nyt katsoin taas Seilin saaren sivuja, että miten sinne tulevana kesänä pääsisikään, ja huomasin pääsiäisretken, jolle oitis ilmoittauduin ominpäin. Matkaan lähdettiin Turusta Auran varrelta m/s Norrskär-laivalla pitkänäperjantaina. Reissussa oli mukana kolmisenkymmentä osallistujaa.

Seilin historiasta monet ovat varmaan kuulleet jotain. Sinne perustettiin 400 vuotta sitten Ruotsin kuninkaan käskystä leprahospitaali. Myöhemmin tautiepidemian talttuessa saareen perustettiin mielisairaala kroonikoille, myöhemmin vain naispotilaille. Tässä kivinen päärakennus mielisairaala-ajalta. Nyt rakennuksessa on mm. ravintola ja Turun yliopiston tutkijoiden tiloja. Yksi museohuone näytti, millainen potilashuone oli ollut mielisairaalan aikoina.


Itse majoituin Portti-rakennukseen (kuva alla) pikkuiseen entiseen potilashuoneeseen. Meillä oli perjantaina opastettu kierros saarella, jossa tutustuttiin Seilin osittain aika karuunkin historiaan ja luontoon. Saarella on yllättävän monimuotoinen luonto. On niittyjä, joita kesällä hoitavat lampaat ja lehmät, käkkyrämäntymetsää, katajikkoa, lehtipuita.


Majoitustiloja on useissa eri rakennuksissa. Kuvassa alla oleva punainen talo on nykyään myös majoitustila. Se on käsittääkseni Engelin suunnittelema, kuten Seilin sikalakin! Puutalossa asui saaren henkilökuntaa mielisairaala-aikoina.


Seilin saaren puinen kirkko on kaunis, mutta sisältä varsin yksinkertainen ja karu. Kirkko sijaitsee paikalla, jossa leprapotilaat majailivat. Se oli aikoinaan erillinen saari tai luoto, mutta maankohoamisen myötä se yhdistyi pääsaareen. 


Kirkon takana on hautausmaa, johon ei kuitenkaan ole haudattu leprapotilaita. Lepraa (spitaalia) pidettiin 1600-luvulla Jumalan rangaistuksena, joten tautiin menehtyneitä ei voitu haudata kirkkomaahan. Nyt hautausmaalla näkyvät valkoiset puuristit ovat mielisairaalan viimeisten naispotilaiden haudoilla. Sairaalatoiminta loppui Seilissä niinkin myöhään kuin 1962. 


Seilin kirkossa leprapotilaat oli eristetty aidalla muusta kirkkokansasta kirkon takaosaan. 


Lauantaina oli vuorossa laivamatka ulkosaaristoon. Sää oli suotuisa, aurinko paistoi ja meri oli melkein tyyni. Puksuttelimme Berghamniin, jossa nimensä mukaisesti on mäki ja satama. Paikka oli meikäläiselle jotenkin tosi eksoottinen avoimine niittyinen ja kallioineen. En ole vastaavassa paikassa ollut ennen.


Osa Berghamnista kuuluu Saaristomeren kansallispuiston alueeseen. Siellä oli luontopolku, jonka kiersin. Mäki oli aikamoisen korkea ja sieltä avautui hieno näkymä merelle ja saaristoon. Merellä oli paljon haahkoja ja myös allien ääntä kuului. 


Berghamnista suuntasimme toiselle saarelle, Brännskäriin, jonka yksi isännistä, Simon, kertoi meille yritystoiminnan ja ylipäätään ympärivuotisen elämän ehdoista saaristossa. Brännskäriin asettunut porukka rakentaa yhdessä mökkikylää, pitää leirikouluja, kalastaa, ja onpa saarella teatteritoimintaakin. Ideana on tehdä kaikki itse. Yhteysalukset ovat tärkeitä, ja kun saarelaisten lapset kasvavat kouluikään, he matkaavat niillä päivittäin kouluun. Myös Brännskärissä kierrettiin luontopolku.

Sunnuntaina oli lähtöpäivä kotiin, mutta ehdin vielä kierrellä ominpäin Seilissä. Löysin hienot näköalakalliot kirkon takaa. Merelle avautui mäntymetsästä mahtava näkymä. Pieni eksyminenkin koettiin, mutta harhailun jälkeen löysin polun takaisin kirkolle. Lounaan jälkeen m/s Norrskärin kyytiin ja kohti Turkua.


Suosittelen Seiliä vierailukohteeksi, jos luonto ja kulttuuri/historia kiinnostavat. Seiliin liittyviä kaunokirjoja on muutama, ainakin Katja Kallion Yön kantaja ja Johanna Holmströmin Sielujen saari. Turusta voi tehdä kesällä myös päivävisiitin saarelle. Yöpymällä saa lisäaikaa tutustua saareen. Oli kyllä mahtava ajoitus mennä näin huhtikuun loppupuolella ennen varsinaisen turistikauden alkua Seiliin. Luonto heräili kevääseen ja varsinkin aamuinen lintukonsertti oli kuulemisen arvoinen.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Koskettavaa kirjallisuutta, kirjaimellisesti

Dovretunturin iso kissa -koskettelukirjan työstäminen on lähtenyt aika kivasti vauhtiin. Kirjaan on tulossa kansi ja kuusi sivua. Nyt valmiina on kansi sekä sivut viisi ja kuusi. Kannessa on kirjan nimen lisäksi jonkin verran koristeluja, vaikka koskettelukirjassa kannen tärkein tehtävä onkin suojata itse kirjaa. Laitoin siihen kuitenkin lumihiutalekangasta, joka on kullatuista kohdista hieman röpelöpintaista. Ompelin vielä muovitimantit jokaisen lumihiutaleen keskustaan. Kulkunen tuo joulutunnelmaa (kyseessä joulusatu) – tai sitten sen kilinä vie hermot. Itse asiassa jouduin teippaamaan kulkusen hiljaiseksi ommellessani sitä kiinni kirjaan. Siinä on yllättävän kova ääni.



Nyt eivät sivut tule oikeassa järjestyksessä. Tässä alla on kirjan viimeinen sivu, ärhäkkä karhu. Olen kyllä tyytyväinen siihen, etten toteuttanut alkuperäistä suunnitelmaa, jossa olisi ollut seitsemän karhunpäätä kuvaamassa tarinan seitsemää karhunpentua. Kokeilin, mutta kuva meni ihan "tukkoon", oli täyteenahdettu ja kaoottinen. Muutin kuvan niin, että laitoinkin vain yhden ison karhunpään ja korostin sen hurjuutta. Tarinassa Dovretuntunturin Halvorin mökissä majaileva valkoinen karhu, jota peikot luulevat isoksi kissaksi, saa siis seitsemän pentua, jotka ovat vielä isompia ja ilkeämpiä kuin se itse. Tämän kuultuaan peikot jättävät Dovretunturin Halvorin talon iäksi rauhaan. 

Laitoin apurahahakemuksen (selkokirjallisuuden valtiontuki) kuvasuunnitelmaan ne seitsemän karhua – toivottavasti ei tule ongelmia, jos apuraha myönnetään, ja olenkin muuttanut kuvaa näin radikaalisti alkuperäiseen suunnitelmaan verrattuna. Ei kai, koska tämä muutos on ehdottomasti parempaan suuntaan. Aika usein vasta toteutusvaiheessa huomaa, mikä toimii ja mikä ei.


Kylläpä pohjakankaan kuprut näkyvät ikävästi. Valokuva ei anna yhtään armoa! Noista karhun hampaista tykkään kovasti, ne ovat helmiä. Karhun korvat ja kieli ovat sormien väliin otettavia. Kielen sisällä on sellofaania tuomassa pientä ääntä. Tuo iso musta puuhelmi nenänä on mielestäni tosi herkullinen. Kiinnitin sen tositosi tiukkaan, se kun on juuri sen kokoinen, että tukkisi henkitorven, huh... Silmät ovat ns. turvasilmät, mutta mitään 100% turvallista ei ole olemassakaan, aina kaiken voi jollain tavalla saada irti. Siksi aikuisen pitäisi valvoa lapsen lukuhetkeä. Muutenkin näkövammainen lapsi tarvitsee aikuista "avaamaan kuvaa", lukemaan ja keskustelemaan koskettelukirjasta yhdessä. 


Sitten sivu viisi, jossa Dovretunturin Halvor hakkaa halkoja jouluaattoiltana. Tässä on toiminnallinen juttu: pieni männystä veistetty kirves, jolla voi oikeasti nakutella halkoja. Kirveen ovat valmistaneet taitavat nuoret tekijät, veljekset Valo Maahinen ja Noel Maahinen, kiitos vielä heille. Harmittaa, kun kiinnitin nuo halot liiman lisäksi valkoisella nailonlangalla, olisi pitänyt valita ruskea tai harmaa tai läpinäkyvä lanka. Muutenkin tämän kirjan kohdalla olen oppinut, että paras tehdä kerralla kunnolla, ettei tarvitse seuraavana päivänä tyytymättömänä heittää isoa työtä roskiin. Osa ehkä näki Instan tarinoissa vilauksen tekemästäni "karhusta" maanantaina. Se oli oikeasti kuin jokin karitsan ja Bichon frise -koiran risteytys, ja lensi kaaressa roskiin tiistaina. Ja olin väkertänyt sitä sivua koko päivän! Tekeillä on nyt uusi sivu, kokokuva karhusta, ja se on paljon paljon parempi kuin ensimmäinen kuvatus.



Dovretunturin valmistus jäänee loppuviikosta noin viikon tauolle, sillä minun pitäisi saada pian käsiini isohko ja luultavasti vaativa käännöstyö, joka vie aikani 24/7. Nopealla tahdilla pitää tehdä hyvää jälkeä, stressiä pukkaa luonnollisesti taas. Huomenna kuitenkin virkistäytymään Ateneumiin ystävän kanssa.

lauantai 23. helmikuuta 2019

Taidejuttuja ja museohaaste

Pahin stressi on väistynyt, ehkä osittain sen takia, että olen altistanut itseäni taiteelle viime päivinä. Viikko sitten kävin Kiasmassa, josta nostan esiin kaksi värikästä teosta. Käsityöihmistä ilahdutti tämä Lee Mingwein The Mending Project (2009/2019) eli Korjausprojekti. Seinään oli kiinnitetty kymmeniä ellei satoja lankarullia, himottavan värikkäitä, kiiltäviä lankoja, ilmeisesti konekirjontalankaa. Tilassa istui vapaaehtoinen, joka olisi voinut paikata rikkinäisen vaatteen, jos sellainen olisi sattunut olemaan yllä. Hauska idea. 


Kiasman ylimmässä kerroksessa on esillä karvaa! Islantilaisen Shoplifterin eli Hrafnhildur Arnarsdóttirin värikäs tekohiusinstallaatio Neverscape VIII (2019) roikkuu kuin liaani katosta ja kiipeilee takaseinällä. Saa koskea! "Teosta saa silittää hellästi (kuin ujoa vanhaa mammuttia)", sanotaan ohjeessa. Tuli iloinen mieli tästä teoksesta.



Aloin suorittaa paineettomasti uutta museohaastetta. Kiasman käynti toi ruksit kohtiin 1 (Käy museossa tai näyttelyssä joka alkaa samalla kirjaimella kuin nimesi) ja 25 (Etsi museosta taideteos, jonka voit kokea ainakin kahdella aistilla). Eilen kävin Helsingin Taidehallissa, joka on yksi suosikkinäyttelytiloistani. Siellä on parhaillaan Paul Osipowin (s. 1939) retrospektiivinen näyttely. Museohaaste jatkui, toteutin kohdat 28 ja 41 eli kuvasin museon ulkoa ja tutustuin ennakkoon museon arkkitehtuuriin. Taidehalli on 1920-luvun klassismin keskeinen edustaja Suomessa, näin opin, ja sen ovat suunnitelleet Jarl Eklund ja Hilding Ekelund.


Sitten kävi tietysti niin, että kun oli nauttinut muiden tekemästä taiteesta, piti päästä itsekin taiteilemaan. Eilen syntyi alla oleva kuva, josta mietin kyllä kauan, että viitsinkö julkaista, mutta antaa mennä. Tein sen vahaliiduilla. Tarkoitus oli yhdistää vahaliituihin vesiväriä, mutta huomasinkin käyttäneeni veteen liukenevia akvarelliliituja, joten siis tekniikkana liidut plus pelkkä vesi.


Tässä kuva työtilastani jokunen aika sitten. Tein uuden aukeaman leikekirjaan käyttäen yhtä Kodin Kuvalehden numeroa. Pitäisi kartuttaa lehtileikevarastoa. Leikekuvat alkavat olla lopussa, sillä en tilaa mitään lehtiä ja irtonumeroitakin ostan vain harvoin. Yleensä ostan juuri Kodin Kuvalehden, siinä on hyviä pitkiä artikkeleita ja henkilökuvia tavallisista mutta mielenkiintoisista ihmisistä. Ruokajuttuja on liikaa, en ole kovin kiinnostunut kokkailusta, mutta näin se on jokaisessa "naistenlehdessä".