sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Lux In ja luonnon valotaide

Minulta jää valotaidefestari Lux Helsinki tänä vuonna näkemättä, sillä sairastuin ilmeisesti rokotteesta huolimatta influenssaan lauantaina. Kuume nousi nopsaan 39 asteeseen ja joka paikkaa jomotti. Lähes 21 (!) tunnin unien ja Buranan jälkeen elämä voittaa jo. Vähän yskittää, mutta lähinnä on vain voimat poissa. Ehdin kuitenkin käydä ennen sairastumista Kaapelitehtaalla katsomassa Lux In -valotaidenäyttelyn, jota lämpimästi suosittelen. Se on auki tiistaihin 10.1. asti, iltaisin klo 15-22 ja sinne on vapaa pääsy. Lux In järjestetään Lux Helsingin yhteydessä nyt toista kertaa.

Esittelen kaksi suosikkiteostani näyttelystä, ilman kuvia, koska mikään valokuva (varsinakaan pikkupokkarilani räpsäisty) ei tavoittaisi teoksien olemusta. Linkissä yllä on Lux In -teokset myös valokuvattuina, jos haluatte käydä vilkaisemassa, mutta täytyy sanoa, että ne antavat vain kalpean aavistuksen todellisista töistä, niiden väreistä, liikeestä ja äänistä. Alla olevat kursivoidut teoskuvaukset on lainattu Lux In -sivustolta.

"Ishmail Sandstroem: Mandala
Vuoden 2015 Lux Helsingistä tuttu Mandala palaa. Mandalan materiaalina ovat diabetestarvikkeet – insuliinikynät, ruiskut ja piikit, sokeriliuskat sekä testineulat – jotka on valaistu led-valoin. Ishmail Sandstroem uskoo, että mandalan – sanskriitin kielellä ympyrän, keskuksen tai yhteyden – avulla on mahdollista nähdä kauhistuttava kauniina ja pelottava pelastavana. Sandstroem toteuttaa Lux In -näyttelyyn uuden Mandalan."

Sandstroemin teosta piti tutkailla läheltä, jotta huomasi, mistä se koostuu. Todellakin, lääkeruiskuista ja muista hoitotarvikkeista. Teoksen valaistus oli lempeä, liikkuva. Äänimaisema oli rahiseva, rapiseva ja rytmikäs, jotenkin toi mieleen rukousmyllyt tai sirkkojen sirityksen. Mielenkiintoisella tavalla sekä jännittävä että rauhoittava ja kaunis teos. Ainakaan minua ruiskut eivät kauhistuttaneet. Tätä teosta jäimme näyttelyseuralaiseni J:n kanssa kaipaamaan hieman pienemmässä koossa omalle kotiseinällekin!

"Jere Suontausta: Sädesade
Sädesade on 405 nanometriä science fictionia, kosmisen kauneuden kaihoa sekä kädenojennus Äiti Maalle."

Suontaustan Sädesateeseen astuminen tuntui kuin olisi tullut pimeään tippukiviluolaan. Valokuva ei tavoita yhtään mitään (käykää silti vilkaisemasta postauksen alun linkistä) pimeydessä putoavien värillisten sädepisaroiden liikkeestä ja erikoisesta luolamaisesta tilan tunnusta. "Kylmät väreet menee", totesi J. "Kevät, lumi sulaa." Jotenkin hirveän liikuttava teos, meditatiivinen, kuten Sandstroemin Mandalakin. Tähän pieneen pimeään tilaan olisi voinut jäädä fiilistelemään vaikka kuinka pitkäksi aikaa.

Mutta sitten siihen luonnon valotaiteeseen. Torstaina olisi Helsingissä ollut paras päivä kuvata merisavua, mutta näin sen vain nopeasti sillalta bussin ikkunasta. Perjantaina kun pääsin rantaan kuvaamaan, rannat olivat jo jäätyneet. Mutta jää kimalsi ihan uskomattoman kauniisti! Kuviin sitä en saanut toistumaan, mutta jäällä oli ihan kuin timantteja. Aurinko paistoi, ja hyvällä tahdolla sen saattoi sanoa jo vähän lämmittävän kasvoja. Ulappa oli vielä auki ja meri höyrysi siellä kaukana. Oli kyllä hieno päivä.



perjantai 30. joulukuuta 2016

Pehmeää taidetta Keravalla

Keravan taidemuseo Sinkassa on parhaillaan menossa erittäin mielenkiintoinen näyttely, Näkyväksi neulottu — Yarn Visions. Kävin sen eilen katsomassa. Odotukseni olivat korkealla, mutta kyllä ne täyttyivätkin. Hienoja töitä, sekä teknisesti taidokkaita että ajatuksia herättäviä. Näyttely on kuitenkin helposti lähestyttävä. Siellä olikin vierailulla eilen monenikäistä väkeä. Välipäivinä, siis vielä huomennakin, museoon on vapaa pääsy. Liput eivät kuitenkaan ole pahan hintaiset ja Museokortilla pääsee tietysti ilmaiseksi sisään. Kerava ei ole kaukana Helsingistä, nopeimmilla junilla sinne matkaa alle puolessa tunnissa. Ja Sinkkaan on Keravan rautatieasemalta vain pieni kävelymatka. Kaikki sinne!

Tiesin, että tässä "pehmeän taiteeen" näyttelyssä on esillä Kaija Papun kuulu virkattu poliisiauto, PI541 (2012). Se olikin heti paraatipaikalla vastaanottamassa vierailijoita museoon. Kova ja ehkä miehiseksi koettu aihe, virkavallan kulkupeli, on ottanut Papun teoksessa pehmeämmän muodon. Auto on luonnollisen kokoinen, ja kuvasta tai kaukaa katsoen sitä voisi luulla ihan oikeaksi.


Pakko siis katsoa lähempää. Kyllä, kiinteitä silmukoita. Aikaa auton virkkaamiseen kului kolmisen vuotta ja villasekoitelankaa meni siihen yli 20 kiloa.


Luonnollisessa koossa ovat myös Liisa Hietasen virkatut ja neulotut ihmishahmot. Pöydän ääressä istuva ja lukeva vanhempi herra, Weijo (2016), näyttää ensisilmäyksellä myös elävältä.


Hieman mahakas lippispäinen mieshahmo, Tapio (2011), istuu museon yläkerrassa. Vieressä on virkattu muovikassi ostoksineen, Hietasen työ Tiistai-ilta (Siwa) vuodelta 2009.


Taidokkaan käsityön lisäksi Hietasen hahmoissa kiinnitti huomioitani niiden herkkyys. Varsinkin vauvaa imettävä Anna (2016) oli koskettava kotoisessa mekko ja villasukat -asussaan. Ehkä suosikkityöni koko näyttelyssä!


Esitellään vielä yksi teos Liisa Hietaselta: Vapaa (2011). Se on virkkaamalla, neulomalla ja kirjomalla toteutettu WC. Seinäkaakelit ovat neulottuja, lavuaari virkattu. Aivan huikea tämäkin!


Kaikki näyttelyn teokset eivät suinkaan ole esittäviä. Kiinnostavia ja omalla tavallaan kauniita ovat Minna Soraluoman Leipäkuu-sarjan (2007-2016) virkatut sykeröt. Arvaatteko mitä materiaalia näissä on käytetty? Tyhjiä leipäpusseja. Teos on myös tutkielma ruoan kulutuksesta ja syntyvistä jätteistä. 


Tanya Akhmetgalievan suuri installaatio The Chrysalis Phase (2009) koostuu kirjonnasta ja punaisista lankakeristä. Vauva syntyy, mutta miksi henkilö keskellä peittää kasvonsa käsillään? Häpeää? Yritin tulkita tätä teosta isän kanssa, joka oli minulla museoseurana.


Viimeiseksi esittelen näyttelyn töistä Sanna Weckmanin suurikokoisen teoksen Hillevi (2016). Kuva on tehty loimeen hieman matonkudonnnan tapaan, mutta tulos on kuin pikselimäinen valokuva. Teos esittää taiteilijan edesmennyttä isoäitiä.


Tämä on vain pintaraapaisu Sinkan näyttelystä. Esillä on myös K18-teemaista kirjontaa, herkkä virkattu kukkaniitty, ryijyjä yhteiskunnallisista aiheista ja vaikka mitä muuta. Osin humoristista, osin herkkää, osin kantaaottavaa. Lämpimät suositteluni siis kaikille. Tämän näyttelyn uskoisin puhuttelevan monia.

Jos haluaa osallistua yhteisöllisen taideteoksen virkkaamiseen, siihen on mahdollisuus Sinkassa keskiviikkoiltaisin tammi-helmikuussa. Metropolia AMK:n tekstiilisuunnittelun opiskelijat ohjaavat museossa Itämeri-teemaista virkkausta. Lisätiedot löytyvät Sinkan nettisivuilta. Saattaa olla, että menen itsekin uudestaan paikanpäälle ja isken koukkuni lankaan!


Näyttelyn on kuratoinut Minna Haveri, jonka kirja Pehmeä taide on minulla kirjastosta varauksessa. Jonossa tosin on kaksitoista lukijaa ennen minua!

Kotitapaturmia

Kotona on viime päivinä sattunut kaikenlaista, onneksi tuhot ovat koskeneet vain maallista omaisuutta. Huoltomies on käynyt kolmena eri päivänä. Äsken kävin pyykkituvalla ja iskin kummankin koneellisen täyteen pyykkiä. Isompi kone ei suostunut aluksi käynnistymään ja hetken mietin, että voi nolo, neljäs kerta haettava huoltomies apuun. Vähän on-offia venkslattuani kone kuitenkin käynnistyi. Eipä olisi kannattanut käynnistyä. Hölmöyksissäni olin nimittäin lykännyt oranssin etnomekon pyykkiin ja se värjäsi kaikki vähänkin vaaleammat vaatteet sievän keltaisiksi. Tyhmä pää! Onneksi ei mennyt mitään lempivaatteita eikä kauhean arvokkaita, mutta harmittaahan tämä.

Valkoinen teeppari on nyt somasti vaaleankeltainen.
Tuhon aikakausi alkoi jo ennen joulua, kun WC:n lavuaarin hanan suutin irtosi. Sitten hajosi vessan bideesuihku, joka norotti lattialle aina kun lavuaariin laski vettä. Nämä kävi huolto fiksaamassa. Eilen sitten tapahtui varsinainen jytky. Tulin kotiin Keravalta ja keittiössä odotti ikävä näky. Lavuaarista oli viemärin sisältö räjähtänyt seinille ja matollekin. Haisevaa mustaa rasvaa, yh! Taas soittamaan huoltomiehelle. Loka-auto kävi alhaalla ja huoltomies imi vesi-imurilla putken taas auki. Siivosin ja kuurasin pitkälle iltaan. Onneksi töhnä liukenee Toluun. Matto on ehkä entinen kuitenkin, rasva imeytyi siihen. Täällä haisee minusta vieläkin viemäriltä. Alakerran naapuri oli soittanut huoltoon ja sanonut, että meiltä oli kuulunut "räjähdyksen ääni". Täytyy sanoa, että onneksi en ollut kotona, kun viemäri posahti, olisin saanut varmasti halvauksen. Pahoittelen öklöä kuvaa, mutta todellisuus on joskus ruma ja löyhkäävä.

Muistakaa, ettei viemäriin saa kaataa mitään ylimääräistä, ei myöskään sitä kinkun paistorasvaa.
Nyt toivotaan, ettei mikään paikka enää hajoa. Myöhemmin tänään blogiin tulee vielä toinen postaus Keravan taidemuseon hienosta näyttelystä, jota kävin eilen "räjähdyksen" sattuessa katsomassa.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Joulu iloisesti yksin

Hei hoi, täällä vielä ollaan. Kirjoittaminen blogiin ei ole oikein napannut. En ole kässäillyt enkä tehnyt mitään mainittavaa. Hiljaista elämää vaan. Suunnittelen kuitenkin valloittavani Keravan taidemuseon huippukiinnostavan näyttelyn pian joulun jälkeen, joten ehkä tänne jotain jutunjuurta vielä tulee. Viime viikkoina blogitilastojen mukaan täällä on ollut kuitenkin valtaisa kävijärynnistys. Tasainen virta kävijöitä enimmäkseen Yhdysvalloista. Niin tasainen ja valtaisa, että kyse ei ole varmasti "oikeista" ihmisistä, vaan jostain, mikä ei ilahduta minua hirveästi. Onko muiden blogeissa sama ilmiö? Tilastoissa "liikenteen lähteet, viittaavat sivustot" on täynnä aikuisviihde- ja muita roskalinkkejä. (Klikkasin kerran, en toiste.) Postaus, jota ennen oli luettu ehkä muutama kymmenen kertaa, on nyt kerännyt satoja "luku"kertoja. 

No, jotain itsetehtyäkin: jäädytin jokin aika sitten ostoskeskuksen avajaisista saamani nuupahtaneet ruusut. Laitoin vettä mataliin pakasterasioihin ja joka rasiaan pari kukkaa. Sitten pakastimeen. Avasin jo yhden jääruusurasian, vaikka ilo olikin lyhytaikainen; illalla tuli suoja ja koriste suli. Aika nättejä näistä näköjään tulee, kun kukka kuultaa jään läpi.


Yksin vietetty joulu tuntuu olevan yleisen mielipiteen mukaan pahinta mitä ihminen voi kokea. Minä vietän kuitenkin tämän vuoden joulun omin nokin ja olen tästä asiasta enemmän kuin iloinen. Joulut ovat olleet minusta niin raskaita, etten jaksa sellaista hälisevää juhlaa enää. Käyn kirkossa, jos saan kyydin, muuten olen kotona. En ole edes imuroinut, en tehnyt mitään valmisteluja. Ikkunoilla palaa joulukyntteliköt, siinä on melkein kaikki joulujutut täällä kotona. Kirjoja on pinossa ja ruokaa kaapissa, näin on hyvä. Toivon, että jokainen pystyy viettämään omannäköistä ja myös oman vakaumuksensa mukaista joulujuhlaa.

torstai 1. joulukuuta 2016

Yllätyspostia & muita kuulumisia

Eilen tuli postissa Kristallihelmen Susannalta ihana yllätys. Kiitos paljon Sussu! Jättimäinen jouluisasti koristeltu palapelinpala – hauska tuo pieni hevoskoriste siinä killumassa. Näitä tuunattuja palapelinpaloja olinkin juuri käynyt Susannan blogissa ihastelemassa. 


Sitten vielä paljon muuta mukavaa. Tuo metallikehyksinen kuva on magneetti. Tuli sellainen tunne, että voisi itsekin tehdä taas jotain käsillä. Materiaalejahan on vaikka muille jakaa (ja on jaettukin), sähköremontti kotona on ilmeisesti nyt ohitse (ainakin sähkömies niin tänään sanoi); ei tarvitsisi kuin istua alas ja ryhtyä tuumasta toimeen. 


Joulukorttini ovat tänä vuonna enimmäkseen "kaupasta", siis ortodoksisen lähetysjärjestö Filantropian julkaisemia, kera häpeämättömän kristillisen joulutervehdyksen ("Kristus syntyy, kiittäkää!"). Korttiaskartelufiilis ei ole nimittäin tänne eksynyt ainakaan vielä, mutta jotain pientä täytyy kyllä omin kätösin räpeltää. Joulukalenterini on Lapinlahden Lähteen tukikalenteri, siitä saikin tänään avata ensimmäisen luukun. (Ja itsenäisyyspäivänä saa avata kaksi luukkua, koska Lapparissa on kaksi lipputankoa, ja arvaatte varmaan, mitä luukusta 6.12. tietenkin paljastuu.)


Luin tässä myös hyvän kirjan, tosi hyvän, Vuokko Sajaniemen viime vuonna ilmestyneen esikoisromaanin Pedot (Tammi). Vuokko on meidän kirkolta tuttu, ja olisi itse asiassa puhunut kirjastaan seurakuntasalilla eilen aamulla, mutta en herännyt ajoissa päästäkseni paikalle, mikä nyt harmittaa vietävästi. Romaanissa on ortodoksinen usko ja kirkko vahvasti läsnä. Yllättäviä käänteitä, kaunista kieltä. En ymmärrä miksi kirja sai Hesarissa nuivan arvion, juuri sellaisen, jonka takia en itse rohkenisi olla kirjailija – kammoaisin niittaavia kritiikkejä ihan liikaa! Minusta Pedot oli vetävä, ei uuvuttava, kuten HS:ssa sanottiin. Tietysti ortodoksisuuteen liittyvät yksityiskohdat olivat minulle tuttuja, joten niiden pureskeluun kirjassa en suinkaan väsynyt. Vaikea sanoa onko kirja sitten raskaampi lukukokemus sellaiselle, joka ei ortodoksiperinnettä tunne. Jään odottelemaan Sajaniemen seuraavaa kirjaa.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Teehyllyn siivous

Pitkästä aikaa teepostaus. Siivosin ja järjestin teehyllyn uuteen uskoon. Jätin hyllylle vain ne välineet, joita todella käytän teehetkissäni. No, pienenpieni kiinalainen lasikannu on melkein vain koriste. Käytän sitä ainoastaan teekukkien hauduttamiseen, mutta nyt niitä ei ole. Vähän isompi lasiteekannuni Pirkko uupuu kuvasta. Sokeripalakippo lensi pois pölyä keräämästä. En käytä sokeria teen kanssa, joskus kyllä hunajaa. Jos tulee vieraita, laitan sokeria esille.


Tässä näkyvät suunnilleen ne kupit, joita tulee käytettyä. Muumimukikokoelma on pienentynyt. Olen luopunut osasta kupeista, säilytän vain rakkaimmat. Tove 100 vuotta ja Pidä Ruotsi siistinä -muumimukit ovat suosikkejani. On täytynyt tunnustaa, että Teema-mallisto ei miellytä muodoltaan. Lempikuppini arjessa on oranssi Iittalan Primavera-muki. Se jos hajoaisi, niin hätä tulisi. Aivan pienet kiinalaiset sinivalkoiset kupit, kuvassa etualalla, sopisivat parhaiten vihreän teen hitaaseen maisteluun. Oikeasti en käytä niitä muuten kuin teesiivilän alusina. Mutta ovat ne kauniit! Niissä on puun ja kurjen kuvat.


Teehän on tuoretavara, joka ei säily ikuisesti hyvänä. Yritän pitää kotona olevan teemäärän siis hillittynä. Tällä hetkellä varastossani on vain mustaa teetä. Théhuoneella käydessä tulee aina otettua vihreää, sillä kun kysyn, mitä henkilökunta suosittelisi, tarjotaan aina vihreää. Oikein valmistettuna se on ihan hyvää, mutta sydämeni sykkii venäläiselle teetraditiolle ja mustalle teelle. Mitä hyllyssäni sitten on?

Forsmanin Keemun Kung Fu – Luomu
Tämä on unohtunut sinne hyllyn takaosaan ja jäänyt melkein kokonaan juomatta. 

Forsmanin Tibet – Makujen Temppeli
Isosiskolla oli tätä, ja innostuin ostamaan itsellekin. Hyvä ja aika vahva perustee.

Forsmanin Russian Samovar Blend eli Kultainen Omena
Maustettu kvitteni-omenalla, ananaksella, sitruunalla ja saflorinkukalla. Kestosuosikkini Forsmanin maustetuista teistä. 

Golden Monkey AAA
Mandragorasta ostettu hieno kiinalainen tee. 

Ceylon OP Nuwara Eliya
Mandragorasta myös, suosikkiteeni koko teehyllyssäni tällä hetkellä. Tätä tulee kaikista useimmin valittua kuppiin.

Joku (?) Earl Grey
Norsukuvioinen metallinen teepurnukka on sisältänyt Earl Grey -teetä, ja vahvan aromimuiston vuoksi siinä ei enää muuta lajia voi säilyttää. Muistaakseni Mandragorasta tilattua Earl Grey -teetä siinä on nytkin, ja itse asiassa tätä kirjoittaessani kupissa höyryää kyseinen tee. Ihan vaan, koska haluan sen loppuvan. Earl Grey ei ole mikään suosikkimakuni. Bergamotti on jotenkin pistävä aromiltaan.

Joku (?) English Breakfast
Nyt menee jo arpomiseksi, mutta luulisin Pentikin keraamisessa purkissa olevan English Breakfast -teetä, joka on siis sekoitus eri teelaaduista. Tämä on myös laatuja, jotka pitäisi juoda pois mahdollisimman nopeasti. Tykkään kyllä tästä teestä, ei siinä mitään, mutta luulen, että päiväykset alkavat jo paukkua. Sekä norsupurkissa että Pentikin teepurkissa on tiivistetyt kannet, mistä iso plussa. 


Tiger-kaupasta saa tosi hyviä teesiivilöitä, tarpeeksi isoja ja syviä, jotta teenlehdet mahtuvat niissä aukeamaan. Kuvassa Earl Grey -irtoteetä siivilässä. (Tunnustan, ostin Tigeristä myös neljää erilaista teetä pelkästään somien pakkausten takia, mutta heitin ne menemään, kun en kestänyt teen esanssista hajua!)


Lasisten ja teesihdillisten teemukieni taru taitaa olla lopuillaan. Tilasin niitä mukeja joskus, ja edelleen niitä silloin tällöin käytän, mutta ohuessa lasikupissa tee jäähtyy todella nopeasti. Musta tee saa olla kuumaa. Ehkä jos vielä joskus "löydän" vihreän teen, lasikupeille tulee taajempaa käyttöä. Muussa tapauksessa myyn ne eteenpäin, kuten myin aikoinaan ihan liian isoksi osoittautuneen Elsan, kahden litran teepannuni. Aika vain näyttää, mikä todella toimii ja jää käyttöön.

Ja hyh, miltä maistuu jäähtynyt Earl Grey. Seuraava kuppi olkoon jotain maustamatonta laatua. Luulen muuten, että kokoelmaani mahtuisi jokin Sergejeffin teetalon musta tee. Ei vaan ole osunut kohdalle, kun lähikaupat myyvät vain niitä perinteisiä Forsmaneita ja Twiningseja ja Liptoneita. Teen joku päivä ostosmatkan Stokkan herkkuun, siellä pitäisi olla Sergejeffiäkin.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Martin markkinat 2016

Viikonloppuna pidettiin Kaapelitehtaalla Martin markkinat. Ne ajoittuvat aina Martin päivän (10.11.) tuntumaan. Virossa oli ennen vanhaan ja on edelleenkin jossain määrin tapana, että lapset kulkevat talosta taloon Martin (ja Katrin) päivänä kummiin kerjäläisasuihin pukeutuneina ja laulaen. Ainakin päiväkodit ja koulut jatkavat tätä perinnettä edelleen. 

Mutta ne markkinat. Kävin sekä lauantaina että sunnuntaina. Lauantaina menin puoliltapäivin, pahimpaan ryysäaikaan. Vastassa oli ihmismassa, jonka virrassa valuin hitaasti eteenpäin pääsemättä lähellekään myyntipöytiä, ainakaan niitä, joiden luokse olisin halunnut. Ajauduin lopulta jonnekin lihaosastolle – virolaiseen keittiöönhän kuuluvat kaikenlaiset makkarat sun muut aika vahvasti. Olisiko saksalaista vaikutusta? Vegetaristina himoitsin ennemmin suolakurkkuja, hapukurk, mutta emmin, koska niistä ei ikinä oikein tiedä mitä saa. Voi olla hapokkaan rapsakoita tai löysiä ja pahoja. Jäi lopulta iso edullinen kurkkupurkki ostamatta, mikä nyt vähän harmittaa. Olisi ollut myös marinoituja kantarelleja. Hunajaa, kynttilöitä, käsintehtyjä saippuoita, kaikkea villaista.


Sunnuntaina menin kolmen jälkeen paikalle. Markkinoilla mahtui nyt liikkumaan vapaammin ja hinnatkin olivat laskeneet edellispäiväisestä. Loppuunmyynnistä ostin jotakin aika kivaa ja pehmeää, jota en voi valitettavasti näyttää täällä, sillä kyseessä ovat joulupukin hys-hys-puuhat. Mutta mitä jäi itselle käpälään: sukukansakalenteri ja kolme kirjaa. Hätäpäissä ostettu virolais-suomalainen fraasisanakirja Omal käel reisimine (se tarkoittaa omatoimimatkailua eikä mitään reiden hiplaamista) oli pieni pettymys, sillä puolet siitä on jo hallussa olevaa matkailufraseologiaa. Kirjan loppupuolella on kuitenkin myös uutta asiaa, tai vähintääkin unohtunutta. Laitan kirjan eteenpäin jollekin tarvitsevammalle jossain vaiheessa. Uralilaisten kielten sanasto oli mukava löytö sukukielifriikille. 


Sukukansakalenterin hankkiminen on minulle jo pieni perinne. Virossa tehdyn seinäkalenterin ensi vuoden teemana on suomalais-ugrilaisten kansojen arkkitehtuuri.


Ja sitten ihan paras löytö: vatjan kielen lukukirja! Tämän suomen sukukielen äidinkielisiä puhujia on jäljellä enää ehkä parikymmentä tai korkeintaan muutamia kymmeniä, joten kieli on äärimmäisen uhanalainen. Opiskelin vatjaa Tarton yliopistossa 1997. Kielitieteellisiä opintoja, ei siis mitään keskusteluharjoituksia todellakaan. Muistelenko oikein, että silloin puhuttiin noin seitsemästäkymmenestä vatjan taitajasta? Oli jotenkin hirveän surullista ajatella, että kieli on kuolemassa. Siksi tulinkin niin iloiseksi, kun nyt löysin tuoreen lukukirjan, jonka loppupuolella on erittäin kattava sanasto. Suomea ja viroa jos osaa, niin sanaston avulla vatjaa tavaa kyllä.


Aika loppui sunnuntaina kesken, sillä meillä oli Kaapelitehtaalla kääntäjien kokoontuminen. Kun se oli ohi, myös markkinat olivat loppuneet. Ne suolakurkut! (Ja hunaja!) Mutta onpahan hengenravintoa nyt vähäksi aikaa.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Elämä voittaa

Kiitos ihanaiset runsaista ja kannustavista kommenteista! Vastailen niihin tänä iltana. Päivä alkaa vähitellen paistaa risukasaan. Jotenkin toiveikkaampi olo jo.


Täällähän on siis taas remontti, tällä kertaa sähkötöitä. Työmiehet aloittavat hommat jo reippaasti aamuseitsemältä, joten olen pakoillut porauksen ääniä lähinnä kirjastoissa ja kauppakeskuksissa. Krääsäkaupat, vaatekaupat, kirjakaupat sun muut on kierretty nyt läpi sellaisella hartaudella, että varmaan tiedän jokaisen myynnissä olevan tuotteen ja sen hinnan. Täytyy tunnustaa, että lohtushoppaillut olen myös, joskin varsin hillitysti. Pari teesiivilää Tigeristä, Rosebudista kaksi kirjaa (runoa & proosaa) femman kappale ja The Body Shopista Frosted Berries -huulirasvan. Kausituote, makea, mutta ei liian ällö tuoksu. Ja mikä parasta, se ei ole tahmea. Mikään ei ole nahkeampaa kuin huulivoide, joka liimaa huulet yhteen.

Remontin takia huonekalut on siirretty keskilattialle ja tavaraaa tursunnut vaatekomero tyhjätty. Täällä kotona on siis todellinen kaaos, epäviihtyvyyden huipentuma. Toivon, että ensimmäiseen adventtiin mennessä remontti olisi viimeistään ohi asunnossani ja saisin laittaa kaiken paikalleen ja koristella kodin jouluun. Ensimmäinen adventti on minulle jouluvalojen perinteinen sytyttämisajankohta, vaikka ortodoksit eivät adventtisunnuntaita laskekaan. Meillä on joulupaasto. Se alkoi muuten juuri tänään. Pitää kyllä pysähtyä miettimään, mitä se omalla kohdalla tarkoittaa.

Kaksi pikkukirjahyllyä piti tyhjentää remontin tieltä.
Ensi viikonloppuna on tiedossa kiinnostavaa ohjelmaa, Suomen suurin Viro-tapahtuma eli Martin markkinat Kaapelitehtaalla. Käsitöitä, ruokaa, kulttuuriohjelmaa, matkailuvinkkejä ja paljon muuta Virosta. Tapahtumaan on vapaa pääsy. Raportti markkinoilta tulee blogin puolelle viimeistään ensi viikon alussa.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Maq inämb es jõvva

Hei, onko siellä enää ketään? Elämältä tuli turpiin ja lunta tuprutti tupaan, en ole siis kerta kaikkiaan jaksanut kirjoittaa tänne mitään enkä vastata edes kommentteihin. Otsikosta: kirjoitin tuon võronkielisen (etelävironkielisen) lauseen kerran kauan sitten jonnekin someen. Siis, että en jaksa enää. Ajattelin, että kukaan ei kuitenkaan ymmärrä sitä. Toivoin, että joku kuitenkin ymmärtäisi sen. No, virolainen armas sõber tietysti ymmärsi ja piti ankaran saarnan, ettei saa huomiohuorata somessa, vaan pitää hakea oikeasti apua, jos ei kerran jaksa. Nyt on sellainen tilanne, että apua on haettu sieltä sun täältä ja vielä tuoltakin, ja jos sitä on saatu, niin se ei ole valitettavasti riittänyt. Maq inämb es jõvva. Vaan eipä heitetä kirvestä vielä kaivoon. Kahden viikon päästä seilailen talvimyrskyssä (miten niin pessimisti) kohti Tallinnaa, jossa kohtaan kääntäjiä ja yövyn oikein hotellissa, luksusta. Saan ns. muuta ajateltavaa kuin päänsisäiset katastrofirakennelmat. Trumpista en edes ala.

Olo on kuin tällä koivulla, joka ei oikein hahmota, mitä vuodenaikaa pitäisi elää.
Ja varovaisen toiveikkaita suunnitelmia ns. työhöni liittyen on heräilemässä myös, mutta koska olen rajannut työkuviot enimmäkseen pois blogin aihepiireistä, ei niistä sen enempää. Kyllä tämä tästä taas lähtee. Tankki vaan täyteen ensin.

Äärimmäisen ystävällinen ja kärsivällinen terveyskeskuslääkärini sanoi minulle eilen: "En haluaisi tuputtaa, mutta auttaako rukous sinua?" Moni olisi jo tekemässä tuosta valitusta jonnekin Valviraan palkokasvi syvällä nenukassa, mutta meikä arvostaa! Tosin jouduin toteamaan, että rukouskaan ei nyt oikein auta. Joo, en lue rukoussääntöäni ikonien edessä aamuin illoin, mutta kyllähän noita psalmien sanoja tulee huokailtua. Että siinä mielessä kyllä.

Olen lopussa, rikki lyöty, sydämeni huutaa tuskasta. (Psalmi 38:9)

Taidan laittaa kommenttien ennakkosensuurin päälle. Kommentoikaa silti, jos siltä tuntuu. Tekisi mieli kirjoittaa mukavistakin asioita elämässäni, esimerkiksi jouluvalmisteluista. Tykkään, kun tuli aikainen lumi, ei ole niin pimeää. Siis – palajan pian!

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Sisä-Hatussa

Pitkään jatkunut korkeapaine on saanut meriveden vetäytymään. Nyt onkin harvinainen mahdollisuus vierailla kuivin jaloin Lauttasaaren lähiluodolla tai pikkusaarella, jolla on hauska nimi Sisä-Hattu. Luoto sijaitsee Lauttasaaren kaakkoiskulman edustalla. Itse kävin Sisä-Hatussa eilen, tihkusateisena ja aika tuulisena päivänä. Villamyssy, huppu ja tuplalapaset olivat todellakin tarpeen. Väkeä oli arkenakin aika paljon liikkeellä.


Sisä-Hattuun voi kesällä kahlatakin, mutta nyt sinne pääsee kävelemään leveää "bulevardia" pitkin.


Luodolla on sileitä kallioita, joihin on raaputettu tekstejä ja kuvia, kuten tämä merihenkinen kompassiruusu.


Sisä-Hatussa kasvaa muutamia puita, kuten iso komea leppä, ruusupensaita, jotka nyt loistavat kullankeltaisina sekä kanervaa. 


Kallioisen luodon rannoilla on myös hienoa hiekkaa. Ihastuttava paikka! Sisä-Hattuun vievän kannaksen vieressä uiskenteli eilen kymmenittäin haapanoita ja joitakin kyhmyjoutsenia.


Harmittaa taas, ettei ole kunnon kameraa. Ehkä jotain loppuruskan sävyistä tallettui kuitenkin myös näihin kuviin. Keltaista, ruskeaa, vihreää, punertavaa... Tämä viimeinen kuva on Lauttasaaren puolelta, ulkoilupuistosta, läheltä paikkaa, josta Sisä-Hattuun vievä kannas alkaa.


Kannattaa pistäytyä Sisä-Hatussa pian, nyt kun sinne vielä on mahdollista päästä. Lämmintä päälle!