torstai 4. lokakuuta 2018

Sarjakuvista ja lukujumista

Huomasin, etten ole kirjoittanut Helsingin sarjakuvafestivaalien tunnelmista, vaikka tapahtumasta on jo kuukausi. Pikainen korjaus asiaan! Olen ollut kipeänä ja jonkinlaisen lukujumin vallassa, joten sarjakuvat sopivatkin ehkä parhaiten sohvalukemiseksi. 

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla on tavallaan kaksi eri osaa, varsinainen sarjakuvafestarialue, jossa on isompia kustantajia ja tekijöitä sekä pienlehtipuoli, joka kantaa nykyään nimeä Zine Fest. Pienlehtipuolella on myynnissä yleensä hyvin edullisia (ja tasoltaan vaihtelevia) zinejä ja muita pienpainatteita ja uniikkeja taidepläjäyksiä. Monet näyttivät myyvän esimerkiksi tarroja, mutta kirjanmerkkejä, noita himotukseni kohteita ja tarpeellisia käyttöesineitä, myi tällä kertaa vain yksi myyjä. Tekijät, aktivoitukaapas, minä ainakin ostan, jos teette laadukkaita kirjanmerkkejä. Olen nimittäin mestari hukkaamaan kirjanmerkkini, joten uusia tarvitaan aika ajoin.

Ostin Zine Festiltä yhden pienlehden, Tiina M. Vanhapellon sarjakuvan Kissa nimeltä Pumpuli. Tästä olin nähnyt osan jo Helsingin sarjakuvakeskuksen näyttelyssä, ja tykästyin siihen kovasti, ihan vain koska siinä on Lammassaaren lintutorni! (Olen käynyt siellä, kiva paikka.) Ja piirrosjälki on myös oikein laadukasta. Tykkään!


Varsinaiselta sarjakuvafestaripuolelta ostin kaksi hyvin erilaista albumia. Tamperelaisen P. A. Mannisen Kapteeni Kuolion Super-Manse kokoaa lyhyitä Kapteeni Kuolio -seikkailuita Sarjari-lehdistä vuosilta 2006–2016. Toinen albumi taas on Kaisa ja Kristoffer Lekan Islannin pyöräretkestä kertova Expedition no 3 – Cycling around Island.


Kristoffer Leka sanoi, että minulla taitaa olla jo kaikki Lekan kirjat – mutta eipä ole vielä, vaikka ahkerasti täydennän kokoelmaani joka sarjakuvafestivaaleilla ja vaihdan tekijän kanssa sanasen. Vähän tunnen itseni kyllä fanityt... -tädiksi! Tässä Kaisa Leka, Sarjakuva-Finlandiankin voittanut tekijä, signeeraa teostaan.


Ja tässä piirros, jonka hän teki kirjaani.


Myös P. A. Manniselta pyysin signeerauksen. Hauskaa, että nimmarin lisäksi saa pienen kuvankin.



Lukujumi tuntuu jo hieman hellittävän, mutta olen vähän lannistunut siitä, että olen joutunut yksinkertaisesti jättämään tosi monta aloitettua kirjaa kesken viime aikoina. Kaverini R, kirjastonjohtaja, joka menehtyi syöpään viime vuoden keväänä, sanoi aina, että kirjan saa jättää kesken, jos se ei nappaa. Silti tunnen syyllisyyttä keskenjääneistä kirjoista. Nyt on kuitenkin niin hyvä kirja aluillaan, että saan sen varmasti luettua loppuun. Mikään nopea lukija en ole, haluan viipyillä kirjan maailmassa ja tunnelmissa. Lukumaratonit ja -haasteet on kokeiltu, eivät ole minun juttujani. Minulla on muuten lukukokemuksilleni oma Instagram-tili, jos joku haluaa seurailla: @liioliilukee

Flunssa jatkuu ja jatkuu, jos lukujumi jo taittuukin. Kurkku on ollut kipeä jo 13 päivää, joten kävin tänään nieluviljelyssä (yh!) terveysasemalla. Luultavasti tulos on negatiivinen eli viirustauti se vain jyllää, eikä lääkettä ole tähän ruttoon. Sairastaminen ei ole kärsimättömän hommaa!

Minulla on edelleen ongelmia kommentoinnissa Bloggerin blogeissa. En pysty kommentoimaan tunnuksillani enkä kirjautumaan uusien blogien lukijaksi. Joitakin seuraamiani blogeja en valitettavasti voi enää ollenkaan kommentoida. Useimpia, myös omaani, voin kommentoida vain nakuttelemalla nimeni, urlin ja tunnistamalla joukon en-ole-robotti -kuvia (etsi kaikki kuvat joissa on savupiippuja / suojateitä / henkilöautoja), mikä on aivan hirvittävän hidasta ja turhauttavaa. 

Sarjakuvavinkkejä otan vastaan, jos jollakulla on hyvä albumi suositeltavana. Pidän eniten pitkistä kertovista sarjakuvatarinoista. Humoristiset stripit eivät ole niin heiniäni.

Pysykää terveinä!

torstai 20. syyskuuta 2018

Viimeiset raapaisut Tarttoa

Tulin Tartosta kotiin sunnuntai-iltana. Vähän haikeaa, mutta kiva palata kotiinkin. Tässä kuva entisestä opinahjostani, Tarton yliopistosta.


Yksi paikka missä vierailin heti matkani alkupuolella, on Tarton yliopiston luonnontieteellinen museo eli Loodusmuuseum. Se on vähän niin kuin Helsingin "eläintieteellinen", mutta täällä on eläinten lisäksi edustettuna koko eliökunta sienistä kasveihin. Myös mineraaleja ja kiviä on esillä. Näyttely alkaa vaatimattomasti maailmankaikkeuden synnyllä. Toisin kuin Helsingin "elukassa", täällä on vähemmän sellaisia vitriinejä, joissa on rakennettu luonnolliselta näyttävä maisema täytettyine eläimineen. Tarton luonnontieteellisessä museossa on aika tietellinen ote ja näyttely on järjestetty taksonomian mukaan. Nyt muistin, miksi luontoa harrastavana teininä taksonomia, tieteellinen luokittelu, rauhoitti minua: kaikella elollisella on oma paikkansa luonnossa ja maailmassa.


Näyttelytilat olivat väljiä ja ne levittäytyivät kahteen kerrokseen.


Toiminnallisia juttuja oli joitakin, ei kovin monta. Hyönteishuoneessa sai tutkia perhosta mikroskoopilla. Suosittelen museoa luonnosta kiinnostuneille. Näyttävän rakennuksen osoite on Vanemuise 46.


Viimeisenä viikonloppuna ystäväni Suomesta tuli kylään. Kävimme Toomemäellä kävelyllä ja sieltä suuntasimme Emajoen varteen yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan. Kasvihuoneissa emme käyneet, mutta kuljimme ulkopuutarhassa, joka oli tosi hieno. Siellä oli eri maanosien kasveja alueittain. Paljon pinnanvaihteluja ja ruusutarhakin. Oikein viehättävä kokonaisuus. Toki syyskuussa kukkivia kasveja ei ollut enää hirveän paljon.



Ystäväni kanssa kävimme myöhäisellä aamupalalla kahvila Krempelissä, jossa oli oikein ystävällinen palvelu. Söin vegaaniset sienivoileivät. Illalla menimme vielä asuinpaikkani lähellä sijaitsevaan Aparaaditehas -kompleksiin ja siellä ravintola Aparaatiin viinilasilliselle. Kiva paikka, aika hipsteri-meininki kyllä, haha!

Tässä vielä muutama suosikki vastaantulleista katutaidepläjäyksistä.


Näitä leikkisiä ja toiminnallisia juttuja oli Toomemäellä ainakin kolme erilaista. Lyhtypylväisiin kiinnitettyjä palikoita, joita pyörittämällä saattoi muodostaa erilaisia hahmoja. Kieltämättä hauska idea!



Tartto on taputeltu, matkalaukussa toin neljä kirjaa, joita nyt lueskelen. Yksi niistä on virolaisen kasvitieteilijän Toomas Kukkin Herbaariumi käsiraamat eli herbaariokäsikirja. Kokonainen opus siitä, miten kasvikokoelma luodaan! Minulla on sopivasti herbaariokansio valmiina odottamassa ensi kevättä.

maanantai 17. syyskuuta 2018

Paluu Tarton kotikirkkoon

Pari vuosikymmentä (huh!) sitten, kun opiskelin Tarton yliopistossa virolaista ja vertailevaa kansanrunoustiedettä, etsiskelin paikkaani kirkossa. Ja nimenomaan ortodoksisessa kirkossa. En ollut Suomessa juuri käynyt ortodoksisissa palveluksissa muutamaa Uspenskin vigiliaa lukuunottamatta. Kuuntelin radioliturgioita ja lueskelin paria aiheeseen liittyvää kirjaa. Omakohtainen kokemus seurakunnan elämästä kuitenkin puuttui. 

Tartossa silloin keväällä 1997 löysin aika nopeasti itseni paikallisesta Uspenskin katedraalista. Se oli talvisaikaan silloin jäätävän kylmä kirkko. Seisoin siellä, vaikka en ymmärtänyt mitään kirkkoslaavinkielisistä palveluksista. Kerran sitten joku kirkkomummo vinkkasi minulle, että Karlovan tunnelmallisessa puutalokaupunginosassa on pyhän Aleksanterin kirkko, jossa kokoontuu vironkielinen seurakunta. Sinne suuntasin heti seuraavana lauantai-iltana, ja loppu on historiaa, noin niin kuin lieveästi sanottuna. Kävin kirkossa koko kevätkauden, ja kun käväisin Suomessa uusimassa oleskelulupaani, poikkesin Espoossa erään ortodoksipapin, nykyisen rippi-isäni, puheille. Palattuani Suomeen ja käytyäni vuoden verran katekumeeniopetuksessa, minut voideltiin ortodoksisen kirkon jäseneksi pääsiäislauantaina 1998.


Nyt palasin Tarton Aleksanterin kirkkoon, oikeastaan nykyisin kaikkien pyhien Aleksantereiden kirkkoon, pitkän tauon jälkeen. Kävin täällä viimeksi kesällä 2000, jolloin suoritin työharjoittelua Tartossa. Sama tuttu pappi oli vielä kirkossa, toinen uusi pappi oli myös. Seurakuntalaisissa ei valitettavasti näkynyt takavuosilta tuttuja kasvoja, mutta näihin uusiin tutustuin kirkkokahveilla, jotka pidettiin auringossa kirkon pihalla. "Älkää lähtekö, jääkää tänne", pappi pyysi, kun sanoin viipyväni Tartossa tällä kertaa vain kaksi viikkoa. Olo oli siis tervetullut. Kuin kotiin olisi palannut. Tarton Aleksanterien kirkko on aina toinen kotikirkkoni, se ihkaensimmäinen.


Jumalanpalvelukset toimitettiin nyt ns. kesäkirkossa tai yläkirkossa. Siellä en ollutkaan ennen käynyt. Vuosia sitten käytössä oli vain pienempi talvikirkko. Pientä taikasauvaa (tai proosallisemmin: rahaa) kirkko tarvitsisi, jotta se saataisiin ihan kuntoon. Kupolit oli kyllä uusittu sitten viime käyntini. Neuvostoaikana kirkossa toimi Viron kansallismuseon varasto. Olen muuten silloin vähän nuorempana kiivennyt erään seurakuntalaisen kanssa tuonne kirkon katolle! En kuitenkaan kovin ylös.


Kävin Aleksanterien kirkossa sekä Jumalansynnyttäjän syntymän juhlan liturgiassa että sitä seuraavana pyhänä, jolloin palveluksen toimitti Tarton piispa Eelija. Tässä alla vielä pari kuvaa Tarton Uspenskin katedraalista, josta kirkollinen tieni aikoinaan alkoi. En käynyt tällä kertaa siellä sisällä. Kuten näkyy, uutta maalia tai rappausta tämäkin kirkko kaipaisi pintaansa.



Tarton kaikkien pyhien Aleksanterien seurakunnan nettisivuille on linkki tässä.

tiistai 11. syyskuuta 2018

Viron kansallismuseossa

Olen nyt käynyt kahdesti täällä Tartossa Viron kansallismuseossa. Ensimmäisen kerran katsastamassa näyttelyt, toisen kerran kansanlaulutyöpajassa. Kansallismuseo, Eesti Rahva Muuseum eli ERM oli kyllä yksi tämän reissun odotetuimmista kohteista. En joutunut pettymään, museo on upea! Valtaisassa betonirakennuksessa on kaksi perusnäyttelyä, joista ensimmäinen, Uurali kaja eli 'Uralin kajo', esittelee suomalais-ugrilaisia kansoja. Tämä osa näyttelystä oli ehdoton suosikkini. Olen opiskellut muinoin hieman kansatiedettä, joten tuttuja juttuja oli paljon. Kuitenkin se, miten asiat esitettiin näyttelyssä, oli jotain ihan ainutlaatuista.

Tällainen sinisenä kimmeltävä joki johdatteli tutustumaan suomalais-ugrilaisiin kansoihin.


Valokuvaräpsyistä ei saa oikeaa kuvaa näyttelyn tunnelmasta. Kielisukulaisiiin tutustuttiin kulkemalla reittiä hämärissä näyttelytiloissa. Äänimaailma oli luotu todella hienosti. Alussa kukkui käki, kuului kansanlaulua ja puhetta, oli mökki, jonne sai sai mennä sisään ja siellä kuului kuorsausta uuninpankolta! Esineet olivat toki vitriineissä pleksin takana, mutta oli paljon vuorovaikutteista multimediaa, videoita ym. 


Pohjoisia suomalais-ugrilaisia kansoja esittelevässä tilassa minulla meni oikeasti kylmät väreet, sillä tunnelma lähes pimeässä tilassa oli niin vaikuttava. Susi ulvoi, kuului joikua. Olisin voinut viipyä näyttelyssä vaikka kuinka pitkään.


Näyttelyn toinen osa Kohtumised eli 'kohtaamiset' esittelee Viron historian alkaen nykypäivästä ja edeten vähitellen yhä vanhempiin kerroksiin, lopulta kivikaudelle. Valtavassa näyttelytilassa on täälläkin nykytekniikka sulassa sovussa vanhojen esineiden kanssa. Esillepano on väljä. Yksi vitriini on täynnä erilaisia kenkiä ja niihin liittyviä kertomuksia. Tarinallisuus ja elämyksellisyys korostuvatkin museossa erityisen paljon.


Tavallisten ihmisten arkielämä ja siihen kulloinkin liittyneet esineet on tuotu hienosti esille. Olin iloinen myös nähdessäni museossa virolaisen pyhän marttyyripiispa Platonin (1869-1919) jumalanpalveluspuvun. Tässä kuvassa taas pioneerihuivi neuvostoajalta.


Yksi osa näyttelystä esitteli virolaisia mattoja tai ehkä paremminkin rekipeitteitä oman aikansa kuvastajina.


Huono kuva, mutta jotenkin pysäyttävä peite. Siihen on kirjattu Stalinin miete: "Neuvostopatriotismi yhdistää kaikki maamme kansat ja kansallisuudet yhdeksi veljelliseksi perheeksi". No, oman aikansa tuote tämäkin.


Alla vielä yksi kuva, joka ehkä näyttää myös sen, miten vanhat museoesineet ja uusin teknologia yhdistyvät Viron kansallismuseossa. Vähän minulle jäi tästä Kohtumised-näyttelystä sellainen olo, että onko hieman liian fragmentaarinen makuuni. Esimerkiksi ihan näyttelyn lopussa on varmasti ainakin kolmemetrinen pleksivitriini täynnä kivikauden löytöjä. Osa niistä on niin korkealla, ettei niitä ole tarkoitus päästäkään tutkimaan. Tavallaan näyttelyn pystytys liukuu jo taiteen puolelle. 


Komea kokonaisuus kyllä, ja etenkin Uurali kaja -näyttelylle arvosanaksi annan 10+. Ainut asia mikä tuolla oikeasti vaivasi minua loppupeleissä oli ns. museokooma. Se, kun nähtävää on niin paljon, että kuljet lopulta vain zombiena eteenpäin. Jalat myös väsyivät valtavien etäisyyksien vuoksi, onneksi rakennuksessa on sekä kahvila että ravintola. Museokauppa löytyy myös. Työntekijöistä osa näytti liikkuvan museossa potkulaudoilla, kätevää!


Kansallismuseossa järjestetään myös erilaisia tapahtumia. Olin viime viikolla kansanlaulupajassa, jossa laulettiin esilaulajan johdolla virolaista regilaulua, joka vastaa meidän suomalaisten kalevalaista kansanlaulua. Saatoin ylittää itseni, sillä päädyin laulamaan siellä pienen pätkän myös ihan yksikseni kaikkien edessä, ja tanssin lopuksi piirissä Kihnun tyyliin! Onneksi en tiennyt mennessäni, olisi voinut (loppujen lopuksi) tosi hauska kokemus jäädä väliin. 

Museo sijaitsee Raadilla, Tartossa, ja sinne pääsee bussilla nro 27 Kvartali Keskuksen vieressä olevalta pysäkiltä noin kymmenessä minuutissa. Valitettavasti bussi kulkee vain kahdesti tunnissa. Koko talon pääsylippu maksaa aikuiselta 14 €. Vahva suositus!

torstai 6. syyskuuta 2018

Tartossa

Pitkän hiljaisuuden päätteeksi postaus Tartosta, jonne tulin tekemään käännöstyötä. Ja toki katselemaan kaupunkia. On hurjat kahdeksantoista vuotta siitä, kun oleskelin täällä pitempään ollessani työharjoittelussa, ja vielä hurjemmat kaksikymmentäyksi vuotta siitä, kun opiskelin täällä lukukauden verran virolaista ja vertailevaa kansanrunostiedettä. Sää oli aluksi pilvinen ja tihkusateinen, mutta nyt tänne pärähti kunnon intiaanikesä helteineen. Pakkasin mukaan lähinnä syysvaatteita, ehkä niitä vielä ensi viikolla tarvitaan.

Rakkaimpia paikkoja tässä kaupungissa on kaunis puisto, Toomemägi, jonne piti heti suunnata. Vaikka Tartto on muuttunut aika paljonkin (täällä on mm. useita kauppakeskuksia, joista 1997 tai edes 2000 ei ollut tietoakaan), tietyt jutut pysyvät samoina, ja onneksi näihin kuuluu Toomemägi.


Toomemäellä on Tarton tuomiokirkon rauniot. Apostoleille Pietarille ja Paavalille pyhitetty kirkko rakennettiin useassa vaiheessa 1200-1400-luvuilla, ja sen alamäki alkoi reformaation aikana. 1800-luvulla kirkon rappeutunut kuoriosa rekonstruoitiin. Siinä toimi yliopiston kirjasto aina 1980-luvulle asti; nykyään tila on Tarton yliopiston museona – tarkoitus olisi käydä siellä aivan lähipäivinä.



Toomemäellä sijaitseva vana anatoomikum eli vanha anatomianlaitos (1803-1805) ei toimi enää alkuperäisessä tehtävässään. Vielä opiskellessani Tartossa, uusklassinen rotunda toimi anatomian laitoksena. Käsittääkseni sinne tehtiin aikoinaan uusien opiskelijoiden kiertokäyntejä. Itse en ole koskaan käynyt rakennuksessa sisällä.


Ja pilvisen päivän harmaa kuva ja pieni pilkahdus entisestä opinahjostani tuolla takana; yliopisto näkyy myös seinämaalauksessa. Suurin osa luennoista, joilla aikoinaan kävin, pidettiin päärakennuksessa.


Tartossa tuntuu olevan varsin paljon mielenkiintoista katutaidetta. Pari esimerkkiä alla.



Majapaikkani on periaatteessa keskustassa, mutta ns. varsinaiseen keskustaan ja esimerkiksi lähimpään ruokakauppaan täältä on noin 15-20 minuutin kävelymatka. Olisi pitänyt ottaa askelmittari mukaan, olen kävellyt valtavasti tähän mennessä. Olen tottunut Helsingissä ihan patalaiskaksi, kun kaikki on joko lähellä tai julkisten yhteyksien varrella, nyt sen huomaa!

tiistai 14. elokuuta 2018

Naivismin pioneereja Keravalla


Kävin pikkusiskon luona Keravalla ja samalla poikkesin Keravan taidemuseo Sinkkaan, jossa on vielä tämän viikon esillä riemastuttava kattaus varhaista suomalaista naivismia. Naivismi vetoaa suureen yleisöön, ja Värikkään elämän rakastajat -näyttely onkin yksi Sinkan historian suosituimmista. Jatkoaikaa näyttely sai tosiaan tämän lisäviikon verran, joten käykää pikaisesti katsomassa, jos pääkaupunkiseudulla liikutte. Museokorttikohde, tietenkin.

Lapsena olisin varmasti rynnännyt tämän näyttelyn nähtyäni välittömästi piirtämään! Nykyään naivismi on kuitenkin itselleni vähän epämukavuusaluetta, täytyy tunnustaa. Humoristista, värikästä, ajattelin ennen museokäyntiä. Kaikki Sinkassa esillä olevat teokset eivät suinkaan aiheuta hörönaurua, vaikka hyvän mielen taiteeksi näitä kuvia kyllä voisi nimittää. Yksi takuuhymyilyttäjä näyttelyssä on Martti "Huuhaa" Innanen (1931-2014) hölmöläistyylisillä hahmoillaan. Tuupovaaran tuijottaja (1999) on siitä hauska, että se tuo mieleen lukioaikaisen poikaystäväni. Suunnittelimme nimittäin muuttavamme "isona" juuri Ilomantsin Tuupovaaraan. Terveisiä vaan A:lle.

Martti Innanen: Tuupovaaran tuijottaja (1999). Akryyli kovalevylle.

Aika tavalla Innasta herkempi ote ja aihevalikoima on padasjokelaisella Enni Idillä (1904-1992), joka kuvaa kissoja, enkeleitä, mutta myös piruja.

Enni Id.

Enni Id: Kukko ja kissa (1977). Öljy.
Löytyihän näyttelystä myös mukava kattaus lapsuuden suosikkini Andreas Alarieston (1900-1989) töitä. Alariesto kuvaa perinteistä saamelaiskulttuuria ja Lapin luontoa. Useat hänen teoksistaan pohjautuvat tositapahtumaan tai kansantarinaan. Ensilumi Lapissa on ehkä suosikkini kaikista teoksista koko näyttelyssä, harmoninen ja kaunis. Alarieston väripaletti on useista muista naivisteista poiketen varsin maanläheinen. Minulla oli lapsena Alarieston teoksia postikortteina. Niissä riitti yksityiskohtia ja tutkittavaa.

Andreas Alariesto: Ensilumi Lapissa. Öljy ja sekatekniikka paperille.

Andreas Alariesto: Vanha Lapin kylä. Öljy ja sekatekniikka paperille.
Värejä ei puolestaan säästele vantaalainen Tarja Polari (s. 1943). Räiskyvät selkeät väripinnat ja mustat ääriviivat ovat luonteenomaisia hänen maalauksilleen.

Tarja Polari (maalaukset) ja Alpo Jaakola (veistos),
Värikästä linjaa jatkaa Pekka Hiltunen, joka Alice Kairan tapaan maalaa mm. klovneja. Tässä kuitenkin isokokoinen maalaus kissaeläimistä Hiltuselta.

Pekka Hiltunen: Tasapaino (2004). Öljy levylle.

Aivan omanlaistaan herkkyyttä on taas Nikolai Lehdon (1905-1994) maalauksissa. Tämä potretti oli Alarieston kuvien ohella yksi suosikkiteoksistani näyttelyssä. (Tykkäsin myös noista Sinkan museon väriseinistä, toivat teokset hyvin esiin.)

Nikolai Lehto: Äiti ja tyttö II (1978). Öljy.

Lopuksi vielä kuva Aune Paulinin (1925-2007) maalauksesta, joka mielestäni kiteyttää naivismin sellaisena kuin se mielikuvissani on aina ollut: hyväntuulisia ihmisiä, enkeleitä ja kilttejä eläimiä sulassa sovussa, värikästä ja paljon yksityiskohtia. Sinkan näyttely auttoi kuitenkin näkemään, miten laaja kirjo erilaisia tekijöitä naivismin päivänvarjon alle mahtuu.


Seuraavaksi Sinkkaan tulee esille näyttely Liisa Ihmemaassa. Hauska sattuma on, että myös Helsingin Sarjakuvakeskuksen Näkyvyysgalleriassa (Porthaninkatu 9, Helsinki) on parhaillaan Liisa Ihmemaassa -teemainen näyttely 25.8. asti.

lauantai 28. heinäkuuta 2018

Maljakkolöydöt kirpulta

En löydä ikinä mitään kivaa kirpputoreilta, paitsi tänään! Lapinlahden Lähteen tukikirpputorille Lähteen Patinaan oli tullut valikoima neliskanttisia pienehköjä lasimaljakoita, joiden simppeli muotokieli puhutteli. Nämä ovat (kuulemma) ruotsalaisen lasitehdas Gullaskrufin Isi-maljakoita (1956-1961), suunnittelijana Lennart Andersson. Maksoivat 5€/kpl ja näitä tosiaan jäi sinne vielä useampi, vihreiden ja värittömien lisäksi myös yksi isompi ruskea. En rohmunnut itselleni kaikkia, vaikka mieli teki. Menkää siis pian hakemaan omanne, jos yhtään innostutte näistä maljakoista. Kannattaa pistäytyä samalla myös Lähteen Puodissa, jossa on myynnissä taidetta ja käsitöitä sekä tietysti Lähteen omassa kahvilassa, joka sijaitsee päärakennuksessa, Lapinlahden entisessä mielisairaalassa.


Eipä muuta tällä kertaa, lyhyestä virsi kaunis. Mukavaa viikonloppua kaikille! Oletteko tehneet hyviä kirpputorilöytöjä vastikään?

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Ortodoksisen hautausmaan historiakierroksella

Tänään on vietetty profeetta Elian päivää. Praasniekkajuhlaansa eli temppelipyhäänsä viettävä Helsingin ortodoksisen hautausmaan Elian kirkko järjesti eilen opastetun historiakierroksen, jolle osallistuin. Hautausmaan uudempi, tänä vuonna kuusikymppisiään viettävä kirkko, on mielestäni Helsingin seudun kaunein ortodoksinen pyhäkkö. Harmonien kokonaisuus sekä sisältä että ulkoa. 


Kirkko oli juhlan aattona koristeltu kukin. Profeetta Elian ikoni oli nostettu analogipöydälle keskelle kirkkoa. Tässä kirkossa on taidokkaasti ja perinteiseen tyyliin maalatut ikonit. Puuleikkauksin koristeltu ikonostaasikin on tosi hieno. Oppaamme kertoi, että lattiassa analogin takana oleva neliö on arkkuhissi.


Kirkon itäpäädyn ulkoseinän mosaiikki-ikonin on tehnyt kuvataiteilija Ina Colliander, kirjailija Tito Collianderin vaimo. Ikonin aiheena on Kristuksen ylösnousemus. Opas näytti meille Collianderien haudan.


Pääsimme käymään myös vanhassa, 1850-luvulla rakennetussa, profeetta Elian kappelissa. Pieni kappeli on vain harvoin auki. Kappelin ikonostaasi on aikansa tuote, rappioromanttinen, jos vähän rumasti sanotaan, ja kenties isommasta kirkosta tuotu, sillä se ei oikein istu paikoilleen.



Kiertelimme helteisellä hautausmaalla ja tutustuimme tarkemmin muutamaan hautaan. Hautausmaa on perustettu 1815. Siellä on myös maanalaisia katakombeja. Hautausmaatyöntekijä oli iskenyt rautakangen maahan ja kanki oli hulahtanut maan sisään katakombiin. Maan päällä on isompaa ja pienempää hautamuistomerkkiä, myös yksi karjalaistyylinen hirsinen grobu, mutta aika vähän meistä loppujen lopuksi jäljelle jää...


Joistakin muistetaan ainakin nimi. Kauppaneuvos Feodor Kiseleff (1772-1847) soittaa helsinkiläisille heti kelloja Senaatintorin reunalla sijaitsevan Kiseleffin talon takia. Alla on kuva Kiseleffien haudasta. Feodorin vierelle haudattu vaimo ei rististä päätellyn ollut ortodoksi.


Kiseleffiä vielä tutumpi nimi taitaa olla Nikolai Sinebrychoff (1789-1848), jonka haudan katkennut pylväs kuvaa maallisen elämän äkillistä päättymistä. Pohjoismaiden vanhimman panimon perustaja oli hän, Koffin oluen tietävät kaikki.


Kävimme myös Anna Vyrubovan (1884-1964) haudalla. Hän oli Venäjän viimeisen keisarinnan hovineiti, joka eli monivaiheisen ja erikoisen elämän. Hyllyssäni on hänen elämäkertansa, pitääkin lukea uudestaan. Sattumalta löysin myös erään kahdeksan vuotta sitten kuolleen tutun "kirkkomummon" haudan, jonka sijaintia en ollut tähän mennessä tiennyt. Yritin painaa sen mieleeni, mutta hautausmaat ovat eksyttäviä enkä yleensä osaa niillä suunnistaa.

Ainahan Lapinlahden hautausmaalla käydessä tulee mieleen, että jos nyt kuolla kupsahdan, tulee oma leposijani olemaan myös tuolla. Vähän ristiriitaiset fiilikset. Mitä lähempänä kirkkoa hautausmaalla ollaan, sitä rauhallisempaa siellä on, mutta aidan vieressä kulkee kunnon monikaistainen valtatie ja liikenteen melu on oikeasti raastava. Ja sinne reunaanhan ne uudet haudat taidetaan tehdä... Toivottavasti seurakunta saisi rakennettua kunnon aidan tien varteen melu- ja näkösuojaksi.

Elian päivään eli Iljan päivään, kuten Karjalassa sanotaan, on kansanperinteessä yhdistetty ukonilmat. ”Iljan ukkoset hyvän viljan kasvattaa ja Iljan salamat niihin hyvän terän tekevät”, ”mitä enemmän on Iljan ukkosia, sitä enemmän on syksyllä laareissa jyviä”, ”ukkoseton Iljan viikko purnut tyhjäksi jättää”. Täällä Helsingissä ei taideta tänään ukkosia saadakaan, mutta sadetta tuli aamulla ja tukala trooppinen kosteus valtasi nurkat.